jeeee

Olipa tylsä päivä töissä, lisäksi eilen pyörää korjatessa ote lipsahti kiintoavaimesta ja lensin pää edellä sarvien päälle. Kaulaan tuli kauhea mustelma. Kukaan ei tietenkään uskonut selityksiäni.

Aikaa kun oli, aloin haaveilemaan. Etsin netistä Hollannin kanavaverkoston ja suunnittelin tulevaisuuden melontaretken niitä pitkin, mutta sitten mietin, miksi tyytyä vain niihin. Oikeastaan näitä vesireittejä pitkin pääsisi ties minne koko läntisessä Euroopassa. Aikoinaan, teiden puuttuessa tai niiden huonokuntoisuudesta johtuen, kanavia käytettiin tavaroiden kuljetukseen valtioiden välillä. Mielikuvitellessa kaikki on mahdollista. Matkaisin ylös Moselia ja koukkaisin yhdyskanavaa myöten Rhônelle. Näin jo mielessäni Välimeren. Aurinko paistaisi, totta kai, ja kaislikko kaartuisi ylle. Tytöt vilkuttelisivat penkereiltä ja kaarnapursi keikkuisi eteenpäin olympiavoittajan vedoilla.

Kehittelin myös kaupunki- ja rivitaloasumiseen soveltuvan, porraspyramidia mukailevan kasvimaan, joka makaisi pyörivällä alustalla ja jota siten voisi käännellä aina sille sivustalle mille enemmän valoa haluaisi. Alimmilla tasoilla voisi kasvattaa perunaa, seuraavilla porkkanaa jne. Keskelle kehittelisin jonkinlaisen kompostorin. Tämä vaatii vielä loppuviikonkin työpäivät tuotekehittelyä varten.

Sitten ideoin mullistavan ruokapalvelun, varsinkin sairaaloiden henkilökunnalle, jotka kipitellessä pitkiä tunneleita pitkin lounasravintolaan, kuluttavat siihen puolet ruokatauostaan. Tätä varten palkkaisin armeijan hyväkuntoisia eläkeläisiä, jotka sämpyläkärryineen tulisivat osastoille. Tämähän olisi win-win situation. Uupuneet työläiset saisivat ruokaa ja eläkeläiset sosiaalisia kontakteja. Jalomielisesti lahjoittaisin puolet voitosta vanhustyöhön.

Näyttäisi, että olen eniten hyödyksi töissä, jos minulle ei anneta vaativia tehtäviä ja pysyttelen poissa muiden näkyviltä.

Tulin eilen illalla kotiin, keitin teetä ja käynnistin tietokoneen. Kone röyhtäisi ja menetti tajuntansa. Ryhdyin heti toimeen. Irroitin virtakaapelin, kiinnitin sen uudelleen, naputtelin käynnistys-nappia monta kertaa, laitoin sormen suuhuni ja jatkoin naputtelua. Mikään ei auttanut. Ajattelin jo laskeutua polvilleni, niin kuin jokainen paatunutkin äidin poika tekee, kun alamäki on tarpeeksi jyrkkä, mutta ehkä tässä ei ole vielä ihan niin tärkeistä asioista kyse. Alustava ja täysin asiantuntematon pikadiagnoosini on kärvähtänyt virtalähde. On siis suorittettava sille jonkinlainen elinsiirto. Aivan kuin ongelmat eivät alkaisi muutenkin kasautua.

Tänä vuonna olen huvittuneena seurannut kaikista pitkäaikaisimman ystäväni taistelua oman myllynsä kanssa. Se on kiskonut sitä matkalaukussa pitkin kaupunkia, korjaajalta korjaajalle, tasaisin väliajoin. Vanhaan hyvään aikaan pilakuvat olisivat sinkoilleet puolin ja toisin. Vanhaan hyvään aikaan koneet olisi potkaistu nurkkaan ja lähdetty jonnekin mesoamaan.

Outoa kuinka elämämme näyttävät kulkevan samansuuntaisesti noin ylipäätään muutenkin. Nyt on sitten minun vuoroni lähteä masiinan kanssa, ellen saa sitä elvytettyä, asiantuntijoiden luo. En omista matkalaukkua, se lainaisi takuuvarmasti omaansa, vaan ison rinkan. Se taitaa sopia enemmän tyyliini.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 250 vuotta siitä, kun Arthur Guinness, jumalaapelkäävä metodisti, vuokrasi ränsistyneen panimon Dublinin St James's Gatesista, 9000 vuoden sopimuksella. Kymmenisen vuotta myöhemmin olutta vietiin jo Englantiin.

Itse join Guinnessia ensimmäisen kerran lukion saksanmatkalla, ja ne kaksi tuoppia maistuivat aivan kuin olisi pureskellut palanutta puuta. Epäilen silti, että silloinen yöllinen oksentelu johtui vodkasta ja taskulämpimästä Heinekenista.
Toinen muisto liittyy Dubliniin, pääsiäiseen ja kuinka kotoinen olo tuli kiirastorstaina, ihmisten toikkaroidessa kekkulissa ympäriinsä. Siinä sitä sitten pitkäperjantaina laskettiin paikallisten alkuasukkaiden kanssa tunteja keskiyöhön, jolloin taas baarit aukeaisivat.

Suomeenkin Guinness tuli. Alkuaikoina sitä tilattaessa tarjoilija otti lasin käteensä mutta varoitti, että Guinness on tummaa olutta. Daa, paras ollakin!

Guinnessin sukua kuulemma vaivaa kirous. Arthur itse menetti 21 lapsestaan 11 ja kolmesta lapsenlapsesta tuli alkoholisti. Sukua kuoli auto-onnettomuuksissa, itsemurhien kautta, huumeiden yliannostukseen, aidsiin, hukkumalla, kiipeilyonnettomuudessa, astmakohtaukseen ja yksi suvunjäsen kidnapattiin Dublinissa joskus 80-luvulla. Jokin aika sitten yksi suvun perijättäristä, 29-vuotias Clare Irby, vetävän näköinen mimmi, veti lärvit lentokoneessa ja antoi yhden kanssamatkustajistaan hipelöidä rintojaan. Miksi omat lentomatkani ovat aina tuskanhikisen tylsiä?

Silti, good things come to those who wait.

Kotona. Kotona jälleen. Aina sitä autuaasti unohtaa, kuinka hanurista nämä yli vuorokauden kestävät siirtymiset ovat. Tosin kaikki meni taas hyvin. Pakaasit saapuivat perille ja matkakassa tuli tuhottua omin voimin. Söin melkein kaikkea mikä kahdella, neljällä tai kuudella jalalla maalla köpitti tai vedessä ui, eikä vatsa pullikoinut vastaan, mutta olenkin aina ollut onnekas mitä matkustamiseen tulee. Nyt vain väsyttää ja takki on tyhjä. Tekisi mieli nukkua ensi kevääseen.

Ei pitäisi kirjoittaa, että Mosambik on sitä tai tätä, koska hittojako minä ulkopuolisena, sellainen tosin olen Suomessakin, loppujen lopuksi mistään mitään tiedän mutta silti…

Minulle Mosambik oli keskipäivän helle, auringonpaiste, joka pisteli iholla, kunnes kahden jälkeen alkoi helpottaa ja kuuden aikaan yö laskeutui alas kuin lepakko puun oksalta.

Se oli afrikkalainen nauru. Sellainen, joka alkaa vatsasta ja nousee kohti kurkkua. Sitä ei voi teeskennellä, eikä sillä voi naamioida sarkasmia tai vahingoniloa, joilla me naurumme niin usein maustamme.

Se oli kaunis siirtomaa-ajan kirkko, nyt rapistunut ja käytössä kaiketi yleisenä käymälänä. Ehkä portugalilaiset poispotkittuina ja katkeroituneina, pakkasivat jumalansakin mukaansa. Kirkon pihalla kukkivat bougainvilleat. Tämä vastakohtaisuus tuntui toistuvan. Käsittämättömän lian sekä roskakasojen jälkeen näet yhtäkkiä jotain kaunista ja edellinen näkymä pyyhkiytyy jo pois.

Se oli automatka halki maaseudun Gorongosan kansallispuistoon. Tiellä makasi kuollut vuohenkili kahtia leikkautuneena ja sen vertavuotavaa yläosaa tuijotti lauma lapsia, kvašiorkoriset vatsat pömpöllään. Klik. Auton sivuikkunasta katseltuna, näkymä oli kuin television ruudulta tai kameran etsimen läpi.

Se oli tienvarsien ja baarien yleiset käymälät, jotka eritteiden lisäksi löyhkäsivät malarialta ja taudeilta, joilla ei ole vielä edes nimeä. Mosambik ei ole bakteerikammoisen maa.

Se oli itse kansallispuisto, ruohosavanni eläimineen ja upea auringonlasku. Savannilla, kuten Lapissakin, näköala ulottuu kilometrien päähän ja ajatukset kääntyvät väkisinkin sisäänpäin. Eurooppalaiset, minä mukaanluettuna, patsastelivat jaloissaan hienot vaelluskengät mutta huomasin kuinka paikallisen oppaan vanhoista maihareista vasen kanta oli jo osittain ratkennut irti liimauksistaan.

Se oli Sugar Daddyt ja Mamat seuralaisineen puiston illallispöydässä. Tuli ajateltua parisuhteita ja niihin liittyvää kaupankäyntiä, mutta romantikolle aihe oli tympeä liiemmin pohdittavaksi.

Se oli punainen ja pölyinen tie maamiehen savimajaan, jonne isäntäperheeni vei lääkkeitä. Vastalahjaksi he saivat pussillisen maapähkinöitä ja nuoren kukon, jonka kylän lapset juoksivat kiinni. Muutamien lapsien t-paidoista ei ollut enää jäljellä kuin likaiset riekaleet. Yksi poika loukkasi jahdissa jalkapohjansa ja vuoto tyrehdytettiin noella. Kuinka he ja vanhempansa riemuitsivat nähdessään digikamerassa oman kuvansa.

Se oli keltaiset vesikanisterit, vedenkantajat ja kuinka tärkeää vesi on ihmisille, joille se ei ole itsestäänselvyys.

Se oli Intian valtameri ja sen tyrskyt. Purje keikkui ulapalla. Ja minä seisoin rannalla.

Lopulta se oli paikallinen lentokenttä ja nuutunut branco/mzungu/gweilo sen pienessä penkkinurkkauksessa eikä yksikään paikallinen istunut sinne, ennen kuin virkailija talutti iäkkäämmän mosambikilaispariskunnan brancoa vastapäätä, jolloin muutkin uskaltautuivat tulemaan. Vanhan miehen silmissä oli kaihi ja kuinka helposti se olisi nykyään hoidettavissa.

Ja siinä me sitten istuimme odottelemassa ja välillämme on kuilu, katselemme sen reunoilta toisiamme tai toistemme ohi, eikä asialle kai mitään voi.