Hyvää syntymävuotta Guinness!

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 250 vuotta siitä, kun Arthur Guinness, jumalaapelkäävä metodisti, vuokrasi ränsistyneen panimon Dublinin St James's Gatesista, 9000 vuoden sopimuksella. Kymmenisen vuotta myöhemmin olutta vietiin jo Englantiin.

Itse join Guinnessia ensimmäisen kerran lukion saksanmatkalla, ja ne kaksi tuoppia maistuivat aivan kuin olisi pureskellut palanutta puuta. Epäilen silti, että silloinen yöllinen oksentelu johtui vodkasta ja taskulämpimästä Heinekenista.
Toinen muisto liittyy Dubliniin, pääsiäiseen ja kuinka kotoinen olo tuli kiirastorstaina, ihmisten toikkaroidessa kekkulissa ympäriinsä. Siinä sitä sitten pitkäperjantaina laskettiin paikallisten alkuasukkaiden kanssa tunteja keskiyöhön, jolloin taas baarit aukeaisivat.

Suomeenkin Guinness tuli. Alkuaikoina sitä tilattaessa tarjoilija otti lasin käteensä mutta varoitti, että Guinness on tummaa olutta. Daa, paras ollakin!

Guinnessin sukua kuulemma vaivaa kirous. Arthur itse menetti 21 lapsestaan 11 ja kolmesta lapsenlapsesta tuli alkoholisti. Sukua kuoli auto-onnettomuuksissa, itsemurhien kautta, huumeiden yliannostukseen, aidsiin, hukkumalla, kiipeilyonnettomuudessa, astmakohtaukseen ja yksi suvunjäsen kidnapattiin Dublinissa joskus 80-luvulla. Jokin aika sitten yksi suvun perijättäristä, 29-vuotias Clare Irby, vetävän näköinen mimmi, veti lärvit lentokoneessa ja antoi yhden kanssamatkustajistaan hipelöidä rintojaan. Miksi omat lentomatkani ovat aina tuskanhikisen tylsiä?

Silti, good things come to those who wait.

Kirjoitettaessa soi Pelican: Red Ran Amber