jeeee

Usko tai älä, mutta Venezuelassa, Orinocon Deltalla asuvat Warao-intiaanit, jotka ihan lapsina melovat pienillä kanooteillaan, melkein ennen kuin jo oppivat kävelemään. Vuosia sitten sinne eksyin kultaa etsiessäni ja nälissäni kynsiäni pureskelin, lopulta kultaakin mutta hampaideni väliin ne molemmat tarttuivat kunnes intiaanit minut löysivät, kullan nauraen heittivät jokeen ja kanoottini kylkeen kaiversivat kartan takaisin kaupunkiin josta lähdin.

Usko tai älä, mutta varo piikkejä rakkauden mustan ruusun, sieluasi ainoastaan ne repivät.

Usko tai älä, mutta kerran poika, joka kasvatti kirjekyyhkysiä, päästi kolme niistä lentoon muutamien kilometrien päästä kotoaan ja kaksi niistä oli jo ehtinyt lakkaansa mutta yhtä ei näkynyt. Poika luuli linnun menehtyneen, kunnes se kolmen päivän päästä, siipi murtuneena, saapui takaisin kävellen. Ehkä se nukkui hetken matkallaan saniaisten alla, sitten tutkaili yksinään tähtiä taivaalla ja pieni kyyhkysenaskel kerrallaan, kiertäen karheikot sekä ylittäen ojat, sinnikkäästi marssi kohti kotiaan.

Oikeassa keskisormessani, ensimmäisen nivelen kohdalla, etusormen puolella on kyhmy, tai patti tai nahan paksunnos, miksi sitä nyt kutsuisikaan. Sen on hinkannut siihen kynä, kai siitä lähtien kun opin kirjoittamaan ja muistan kuinka joskus koetunnin jälkeen pattiin oli painunut kuoppa ja sitä jomotti, koska taidan puristaa kyniä liian tiukasti kädessäni.

Rupesin miettimään, milloin viimeksi olen kirjoittanut käsin mitään kauppalappua kummempaa ja onhan siitä aikaa, joten kun nyt minulla sattuu olemaan eräs tuttu pariskunta Afrikassa (jeejee! syksyllä sinne lomailemaan!), niin ajattelin kirjoittaa perinteisen kirjeen, pistää sen postiin ja jäädä odottelemaan josko se menisi perille. Kylän ja maan tiedän, missä he asustelevat mutta siinäpä se.

Tähän projektiin piti oikein paneutua. Kirjakaupasta etsiskelin passelia paperia ja melkein ostin sellaisen kunnollisen mustekynänkin, jonka voisi reteesti tempaista povarista ja sutaista nimmarin maksukuittiin, mutta näköjään lähi-Alepatkin ovat siirtyneet näihin itsekäytettäviin korttizydeemeihin.

Kirjoittaminen oli vaivalloista, käsialaani en meinannut enää edes tunnistaa, sormen pattia rupesi särkemään mutta kymmenen koekappaleen jälkeen sain taisteltua yhden, joka tyydytti.

Sinne se lähti. Ehkä se ei koskaan pääse perille. Ehkä joku sytyttää kirjeelläni takkansa tai toinen taittelee arkeista paperiveneitä, poimii pienet, tuskin tulitikkurasiaa suuremmat lepakot aamulla sadevesialtaasta ja laskee ne aluksilla sokeiden yöolentojen Valhallaan. Kuka tietää.

Jumalauta, poimin jo toisen nastan pyäränkumista tällä viikolla. Ensimmäisen torppasi pistosuojattu päällyskumes mutta tämä toinen oli jokin nastojen täsmäase. On se hienoa nyhertää takarenkaan kanssa Länsiväylän siltojen alla, kun ainoa ajatus on päästä äkkiä tästä perslävestä (siis se sillanalus, Ruoholahti on ok) ihmisten ilmoille.

Yhyy, en ansaitse tätä! En enää kisaile työmatkallani jostain peräsuolipitkikkäiden Graalin maljasta, pysähdyn punaisiin valoihin, annan tietä mummeleille ja muillekin, väistän ja hiljennän eläinten kohdalla ja...ja valitusta ad nauseam.

Ok, sisäkumen saa vaihdettua nopeasti ja niitä saa kaupoista pikkurahalla, mutta joka helvetin kevät joku palliaivo kylvää nastoja pyöräteille ja minusta tuntuu että etenkin Ruoholahden seutuville. Sitä paitsi liikkuu siellä kaikenlaista muutakin tassun- ja räpylänkuluttajaa. Nasta renkaassa nyt ei ole mitään verrattuna nastaan käpälässä.

Galicialaiset, muut espanjalaiset sanovat, ovat niin salamyhkäisiä, että jos sellainen tulee vastaan portaissa, et pysty sanomaan onko hän menossa alas- vai ylöspäin.

No, tunnistan itseäni tuosta hieman myös ja olenkin ajatellut, että tänä vuonna Augielandiassa asiat eivät ole entisellään. Joten ystävät, kaverit, tutut ja sukulaiset, paras varautua!

Ilmoittauduin melontakerhoon, tai oikeastaan melontakurssille, joka on pakollinen ennen kerhoon hyväksymistä. Olen itseoppinut meloja mutta ei minulla ole mitään kurssia vastaan,
vaikka joudun maksamaankin siitä suht suolaisesti. Saattaa olla, että olen opetellut asioita väärin joten hyvä vaan saada opastusta edistyneemmiltä.

Omassa liikkumisessani olen alkanut karsastaa laadun korvaamista määrällä. Tiedän toki,
kuinka autuasta on rassata kehoaan lähelle rajojaan mutta täytyy katsoa asiaa realistisesti. Aika ajaa vastaan ja kropan takuu lähenee loppuaan. Pikkuvaivoja on alkanut jo ilmetä.

Ostinkin kesää varten kasvioppaan, koska minulla on toisinaan tarve oppia asioiden nimiä, vaikka luonnon kauneudesta nauttimista jonkin kasvin nimen tietäminen tuskin lisää sen kummemmin. Joten pitkien melontaretkien (noilla fillareilla saan kyllä itseni henkihieveriin) sijaan, ajattelin painella jollekin pienelle saarelle tai luodolle kasvioppaan sekä kameran kanssa ja katsella kaikessa rauhassa mitä ihmeellistä siellä kasvaa. Toivottavasti siinä kerhossa on samanhenkistä porukkaa.
Niin, ja vasemmassa polvessa tuntuu, että kesästä tulee aurinkoinen ja lämmin!

Sain sen Stockan liukuportaissa ja se tuli ties mistä; ajatuksen, kertomukseni aiheeksi. Olin kierrellyt liikkeitä keskustassa ja etsiskellyt esinettä, jota ei tuntunut löytyvän ja jolle ei edes ollut juurikaan tarvetta.
Mietiskelin millaisia sokkelikkoja nämä tavaratalot ovat. Taisin myös ajatella Borgesia labyrintteineen ja muistin pienen uutisen, jonka mukaan jokin kirjailijayhdistys Argentiinassa haluaisi noutaa Borgesin luut Genevestä, minne kirjailija matkusti kuolemaan, ja palauttaa ne Buenos Airesiin.

Sitten sain sen idean. Kirjoittaisin kertomuksen yhdistyksen lähettämästä keski-ikäisestä, koko suunnitelmaan vastentahtoisesti suhtautuvasta miehestä, joka kuitenkin poppoon ainoana vieraita kieliä osaavana lähetettäisiin Sveitsiin, kourassaan tukku dollareita ja euroja, tehtävänään hoitaa Borgesin luiden palautus synnyinmaahansa.
Koko operaatio ei tietenkään onnistuisi ja tämä onneton mutta kunniallinen mies, jonka elämä jo Argentiinassa oli ollut hapuilua, joutuisi entistä mystisempään labyrinttiin täysin vieraassa maassa ja Cimetière de Plainpalais, jonne Borges on haudattu, olisi miehelle yhtä saavuttamaton kuin Kafkan Linna.

Ja mikäpä muu miehen siellä pelastaisi kuin rakkaus ja nainen, ehkä sveitsitär tai siirtotyöläinen Itä-Euroopasta ja pariskunta lopulta piut paut antaisi vanhoille luille, lentäisi Buenos Airesiin ja kertomus voisi loppua siihen kun mies asuntonsa tuulettaakseen, avaisi ikkunan öiseen kaupunkiin (symboliikkaa on niin, että oksat pois!), naisen hyräillen pestessä hampaita pesuhuoneessa (kokeilin, onnistuu se). :p

Mutta tiedän, etten minä mitään kirjoita, koska olen laiska, laiska, laiska ja eksyksissä omassakin labyrintissäni. Ehkä pitäisi matkustaa myös Buenos Airesiin tutkailemaan tapahtumapaikkoja, mutta istuisin kuitenkin hotellin baarissa rommilla ja lentäminen on alkanut rassata minua tosissaan. Genevessä olen käynyt vuosia sitten interraililla, joten se ei olisi ongelma :p
No, syssymmällä on ehkä enemmän aikaa.

Jos kävelet pitkin Via del Teatro Marcelloa ja sitten ylös Piazza del Campidogliolle, niin siellä hän on ja jos sataa, saattaa hän lähteä liikkeelle kuten kirjoitti Joseph Brodsky, joka…

Näin hänet viimeksi muutamia vuosia sitten, sateisena talviyönä, seuranani kulkukoira. Olin palaamassa taksilla hotelliini vietettyäni yhden elämäni tuhoisimmista illoista. Seuraavana aamuna matkustaisin Roomasta Yhdysvaltoihin. Olin humalassa. Liikenne mateli eteenpäin tahtia, jota toivoisi omiin hautajaisiinsa. Capitoliumin juurella pyysin kuljettajaa pysähtymään, maksoin ja nousin ylös kyydistä. Pian huomasin etten ollut yksin; keskikokoinen dalmatialainen ilmestyi tyhjästä ja istahti hiljaa viereeni. Sen äkillinen saapuminen lohdutti niin, että mielessäni kävi tarjota sille yhden savukkeistani ja hetken aikaa me molemmat tuijotimme ratsastajapatsasta. Sitten äkkiä, todennäköisesti sateesta sekä Michelangelon pylväiden ja kaarien rytmikkäästä kaavasta johtuen, kaikki epätarkentui ja tämän sumeuden vuoksi, kiiltävä patsas, vastoin kaikkia geometrian sääntöjä, näytti lähtevän liikkeelle, ei suurella nopeudella eikä tästä maailmasta mutta tarpeeksi kuitenkin, sillä dalmatialainen lähti viereltäni ja seurasi pronssipatsaan etenemistä.

Ehkä ikuisessa kaupungissa mikään ei ole ikuista ja pidän mielessäni, kuinka nopeasti asiat ajelehtivat ohi. Ilo ja lopulta myös surukin.