...

Jos kävelet pitkin Via del Teatro Marcelloa ja sitten ylös Piazza del Campidogliolle, niin siellä hän on ja jos sataa, saattaa hän lähteä liikkeelle kuten kirjoitti Joseph Brodsky, joka…

Näin hänet viimeksi muutamia vuosia sitten, sateisena talviyönä, seuranani kulkukoira. Olin palaamassa taksilla hotelliini vietettyäni yhden elämäni tuhoisimmista illoista. Seuraavana aamuna matkustaisin Roomasta Yhdysvaltoihin. Olin humalassa. Liikenne mateli eteenpäin tahtia, jota toivoisi omiin hautajaisiinsa. Capitoliumin juurella pyysin kuljettajaa pysähtymään, maksoin ja nousin ylös kyydistä. Pian huomasin etten ollut yksin; keskikokoinen dalmatialainen ilmestyi tyhjästä ja istahti hiljaa viereeni. Sen äkillinen saapuminen lohdutti niin, että mielessäni kävi tarjota sille yhden savukkeistani ja hetken aikaa me molemmat tuijotimme ratsastajapatsasta. Sitten äkkiä, todennäköisesti sateesta sekä Michelangelon pylväiden ja kaarien rytmikkäästä kaavasta johtuen, kaikki epätarkentui ja tämän sumeuden vuoksi, kiiltävä patsas, vastoin kaikkia geometrian sääntöjä, näytti lähtevän liikkeelle, ei suurella nopeudella eikä tästä maailmasta mutta tarpeeksi kuitenkin, sillä dalmatialainen lähti viereltäni ja seurasi pronssipatsaan etenemistä.

Ehkä ikuisessa kaupungissa mikään ei ole ikuista ja pidän mielessäni, kuinka nopeasti asiat ajelehtivat ohi. Ilo ja lopulta myös surukin.