jeeee

Maanantai-iltana, seinien hiipiessä päälle ja kun oli vaikea hengittää, ajattelin jos fantasia auttaisi, puhdistin pikaisesti rillini ja lähdin elokuviin. Katsoin The Fallin yhdessä kuuden muun ihmisen kanssa. Ei elokuva mikään Pan's Labyrinth ollut enkä leijaillut teatterista ulos mutta visuaalisesti upea parituntinen silti ja huomenna, niin huomenna
Aamulla hiuksistani ravistelen
niihin tarttuneet sanat
ja ne potkin sängyn alle,
sillä minä hyppään laivaan
ja matkustan
Costa del Cocoalle
Ei kojeita ohjaamaan, tuskin karttaakaan
kannelta uin Cocoan satamaan
aallonmurtajalla auringossa iltaan istun
kunnes meri muuttuu mustaksi

ja polkupyörän huoltamisen taide.

Nämä illat olen kontannut pyöräkellarin lattialla ja nyt on ensimmäinen fillareistani palasina, mutta olenkin aina ollut huomattavasti parempi hajottamaan kuin hallitsemaan. En ole ihan varma, saanko sen enää ajokuntoiseksi.

Kiehtovaa, kuinka erilaiset työkalut; kammen ulosvetäjä, ketjunkatkaisin, pihdit, pultit, avaimet ja muut, toimivat juuri kuten joku nero on ne suunnitellutkin. Melkein tekisi mieli pussata jokaista insinööriä kiitokseksi!
Ja minä. Laiska kun olen, en ole viitsinyt itse juuri isoja huoltoja pyöriini tehdä. Epäilin myös, etten osaisi mutta helvetti, osaanpas! En ole luonnostani tekniikan ihmelapsi. Hiihdän hitaasti joukon hännillä ja minun täytyy tavata korjausopasta yhtenään, osat ja välineet katoilevat mystisesti jonnekin, sormenpääni ovat auki ja rystyset verillä mutta kuitenkin tulosta näköjään syntyy, ja lupaan pyörälleni, että laitan sen kasaan vaikka siihen menisi loppuelämäni.

Ai niin, ilmoittauduin työpaikallani huomenna järjestettävään sushi-iltaan. Japanissa kunnon sushikokiksi aikovan täytyy ensin harjoitella nelisen vuotta käsittelemään pelkästään riisiä ennen kuin oppilas päästetään kaloihin käsiksi. Vedän epäilemättä taas mutkat suoriksi ja aion nyhertää tosi hienoja, harmonisia, hammasrattaan muotoisia sushipalasia.

"Wú shì biàn bù lài cuì?"

"Häh?" *hrrrhh ptyh*

"Niin, lähetsä" *harrrh* "messiin?" *pptyyh*

"Häh?" *ptyh* "Sä puhuit tossa just jotain kiinaa ensin!"

"Vitut puhunu!" *hrrrr sptüth* "Äijä kuulee harhoja."

"Just joo!" *pyth*

*hrrrr*

*spyth*

Onneksi lumi peittää Helsingin kadut räkäklimppeineen.

Ohrwurm saksaksi, brainworm englanniksi mutta ilmiö on universaali. Päässä soi jokin kappale tai melodianpätkä soi kappale tai melodianpätkä uudelleen soi ja soi uudelleen musiikki. Nyt olen vihellellyt Tiikerihaita, tai sitä sen päämelodiaa, koko aamupäivän.

Onneksi, tavallaan, musikaalinen mielikuvitukseni on surkea (kompensoin sitä erittäin värikkäällä eroottisella mielikuvituksella). Pystyn suurin piirtein kuvittelemaan soittavani päässäni, mielikuvituspianolla pimputtaen jonkin Ukko-Nooan alusta loppuun. On ihmisiä, jotka voivat käydä ajatuksissaan läpi kokonaisia lauluja, jopa sinfonioita. Beethoven nyt ääriesimerkkinä, joka kuuronakin sävelsi, tai ehkä sen ansiosta, suurenmoista musiikkia.

Minulla nämä päässä soivat kipaleet näyttävät olevan suomi-iskelmää, musiikkilaji, jota inhoan. Oma teoriani on, että lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa kotonani soitettiin surkealla levysoittimella niitä karmeita Finnhits-vinyylejä. Se musiikki on vajonnut jonnekin olemukseni pohjalle ja jonka jokin tiedostamaton ärsyke saa sitten taas uudelleen pintaan. Toinen altistava tekijä oli Heikki Hietamies ja Lauantaitanssit. Sitä kiekumista oli kuunneltava vaikka toiselta kanavalta olisi tullut vaikka mitä parempaa.

Joten lasten vanhemmat, ajatelkaa millaista musiikkia lapsillenne soitatte. :p

Ei hassumpi vuosi. Loppuukin näköjään hyvin, sillä saattaa olla, että ostin kaupungin viimeisen pullon Ron Zapaca Centenarios 23 años -rommia, jota aion illalla nauttia kera kuubalaisen sikarin Fidel Castron terveydeksi vaikka juoma onkin Guatemalasta. Merimiehenä minulla on varaa olla rommisnobi.

Tänä vuonna lopetin räkäposkellaverenmakusuussa-pyöräilyn. Kilometrit tippuivat roimasti mutta olen nähnyt enemmän pääkaupunkiseutua kuin koskaan aikaisemmin.
Tänä vuonna Operaatio Naaras osoittautui vuotavaksi veneeksi mutta hittoako tässä kiirehtimään.
Tänä vuonna istuin Buddha-pojan kanssa taloni katolla. Se taitteli ajatuksistani lennokkeja, reunaan kirjoitti nimensä ja heitti ne ilmaan.

¡salud!

1. Pidä hauskaa sillä minkä omaat ja omistat.

2. Pidä itsesi kunnossa, jotta jaksat pitää hauskaa.

3. Pidä asiasi ja asuntosi jonkinlaisessa järjestyksessä, mutta älä anna niiden hoidon estää pitämästä hauskaa.

Muutaman vuoden välein luen uudelleen Mihail Bulgakovin klassikon. Ymmärtää hyvin, miksi se on suomennettuna Saatana saapuu Moskovaan.

No, tämän sateisen sunnuntaipäivän vietin etsimällä kirjan tapahtumapaikkoja kartan ja Google Earthin avulla, osaksi siksi, koska pidän suunnattomasti kaikenlaisista kartoista ja muuten vain mielenkiinnosta Moskovaa kohtaan, jossa en ole koskaan käynyt. Jos jossain kirjassa puhutaan jonkin kaupungin kaduista tai osista, minulla on toisinaan tarve selvittää missä ne sijaitsevat.

Tämä oli oikein mukava tapa tehdä nojatuolimatka Moskovaan. Osaan jo ydinkeskustasta Patriarkkojen lammelle, josta kirjaa alkaa ja Varpuskukkulalle, johon se melkein päättyy. Kuvittelisin, jos seisoisin kukkulan korkeimmalla kohdalla ilta-auringossa ja hiukan varvistelisin, saattaisin nähdä aina Novodevichyn hautausmaalle asti, jonne Bulgakov on haudattu.

jolle ei (onneksi) koskaan tapahdu mitään.

Roy Sullivania, puistonvartijaa Virginiasta, salama iski ensimmäisen kerran vuonna 1942, jolloin hän menetti isonvarpaansa kynnen. Seuraavat lähes kolmekymmentä vuotta menivät rauhallisesti, kunnes vuonna 1969 salama iski Sullivaniin uudelleen (kärähtäneet kulmakarvat), 1970 (olkapäähän palovammoja), 1972 (hiukset syttyivät tuleen), 1973 (hiukset tulessa taas), 1976 (nilkkavamma), 1977 (palovammoja vartalossa). Ihmisukkosenjohdatin kuoli omankäden kautta 1983, ilmeisesti koska nainen, jota hän tapaili, hylkäsi hänet.

22-vuotias irlantilaismies Bobby Finnegan oli ylittämässä vilkasliikenteistä Falls Roadia Belfastissa, kun jäi taksin yliajamaksi. Finnegan lensi auton katon kautta takaisin ajoradalle ja jäi makaamaan tielle. Taksi pakeni paikalta ja Finneganin makaessa puolitajuttomana maassa, toinen auto ajoi hänen päälleen ja heitti hänet tien poskeen. Tämäkin ajaja pakeni paikalta. Onnettomuuspaikalle riensi ihmisiä ja näiden auttaessa Finnegania, jakeluauto törmäsi väkijoukkoon, ruhjoen kolmea auttajaa, ja Bobby Finnegania. Neljännen auton lähestyessä, väkijoukko vahingosta viisastuneena hajaantui ja auto töytäisi ainoastaan yhtä ihmistä, Bobby Finnegania. Kahden minuutin sisällä Finnegan sai kallon-, lantion- ja jalanmurtuman sekä lisäksi useita pienempiä vammoja. Lähisairaalaan toimitetun Finneganin tiedotettiin onneksi kuitenkin toipuvan vammoistaan.

Napolissa voimakas myrskytuuli puhalsi 45-vuotiaan Vittorio Lursin auton läheiseen jokeen. Miehen onnistui vedessä rikkoa auton ikkuna, keplotella itsensä ulos ja uida rantaan. Joen törmällä uusi voimakas tuulenpuuska kaatoi puun miehen päälle surmaten hänet.

Aviopuolisonsa nalkutukseen kyllästyneenä unkarilaismies päätti lavastaa oman hirttäytymisensä vaimonsa ollessa ostoksilla. Kotiin palaava vaimo pyörtyi nähdessään tekohirttäytyneen miehensä. Mekkalasta häiriintyneenä, naapurin rouva tuli tutkimaan tilannetta ja nähdessään tiedottoman naisen ja hirttäytyneen miehen, päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ryövätä asunnon. Kädet täynnä tavaroita nainen aikoi palata kotiinsa kun suivaantunut “hirttäytynyt” mies karjaisi ja potkaisi naapuriaan selkään, joka säikähti niin, että sai sydänkohtauksen ja kuoli. Unkarilaismies vapautui tapposyytteestä ja avioliitto puhkesi uuteen kukoistukseen.

George Schwartz, tehtaanomistaja Providencessä, Rhode Islandilla, hädin tuskin selvisi
vakavilta vammoilta kun räjähdys tuhosi hänen tehtaansa niin, että rakennuksesta jäi pystyyn ainoastaan yksi seinä. Saatuaan ensiapua pikkunaarmuihin, mies palasi onnettomuuspaikalle kerätäkseen räjähdyksen pöllyttämän yrityksen kirjanpidon, kun pystyyn jäänyt seinä kaatui hänen päälleen tappaen miehen.

Yritin uudelleen etsiä sitä baaria kaupungin laitamilta, jossa äidillinen Surinamilainen tarjoilija luki kuluneen näköistä kirjaa, jonka nimeä en nähnyt vaikka aina kun hain lisää olutta, yritin kallistaa päätäni ja katsoa sen kantta. Tyttö kantoi jokaiseen pöytään niitä sellaisia aitoja maapähkinöitä, joita näkee vain Aku Ankoissa. Ihmiset heittelivät pähkinöiden kuoret lattialle, siellä ne ratisivat kengänpohjien alla ja pitkästä aikaa elämässäni ajattelin, että olen saapunut kotiin.
Myöhemmin kun tulin junalla Rotterdamista takaisin ja kesäyö alkoi laskeutua kaupungin ylle, ajattelin samoin. Amsterdamin asemalla katselin rakastuneesti ympärilleni, välttelin Damrakin ja kiersin sivukatuja pitkin, läpi Warmoesstraatin ja Rokinin, kantabaariini.

Aamuyöllä kun lähdin kohti majapaikkaani, nostin olematonta hattuani Rembrandtille ja Anatomian luennolle (Aris Kindt parka), mustarastaat lauloivat ja minun oli pysähdyttävä istumaan Amstelin viereen ja vain olla. Mitään vikaa en Amsterdamista löytänyt. Rakastan edelleen sitä kaupunkia

Iltaisin olen uppoutunut Google Earthin Sky-ohjelmaan.

Olen katsellut, kuinka spiraaligalaksi biljoonine tähtineen, ja sen tähdistä noin 100 miljardia muistuttaa omaa aurinkoamme eliniältään ja lämpötilaltaan, kiertyy tähtisumun sisällä kuin kosminen tuulimylly.
Kuinka eteläisen tähtitaivaan Canopus, muinaisten merenkulkijoiden navigointitähti, katsoo minua takaisin.
Kuinka Bereniken hiuksissa kaksi supernovaa on räjähtänyt, toinen 50, toinen 100 mijardia kertaa kirkkaammin kuin aurinkomme.
Kuinka Kotkan tähdistössä tähtisumu hehkuu kuin Sauronin silmä räjähdettyään tuhansia vuosia sitten.

En taida uskoa jumalaan tai jumaliin. Varsinkin ajatus siitä, että Vanhan Testamentin paikallinen heimojumala kykenisi luomaan tämän kosmoksemme, on minusta aika pöhkö.

Ja oma linnunratamme. Aurinko. Maapallomme. Paratiisi. Ainoa sellainen mihin koskaan pääsemme. Henry Millerin sanoin, meidän täytyy ainoastaan muokata itsemme sopiviksi elämään sillä.

En tiedä, mitä tapahtuu kun kuolen. Toivon, että minä ja hiljainen maailmankaikkeus kietoudumme yhteen.