Kotona. Kotona jälleen. Aina sitä autuaasti unohtaa, kuinka hanurista nämä yli vuorokauden kestävät siirtymiset ovat. Tosin kaikki meni taas hyvin. Pakaasit saapuivat perille ja matkakassa tuli tuhottua omin voimin. Söin melkein kaikkea mikä kahdella, neljällä tai kuudella jalalla maalla köpitti tai vedessä ui, eikä vatsa pullikoinut vastaan, mutta olenkin aina ollut onnekas mitä matkustamiseen tulee. Nyt vain väsyttää ja takki on tyhjä. Tekisi mieli nukkua ensi kevääseen.
Ei pitäisi kirjoittaa, että Mosambik on sitä tai tätä, koska hittojako minä ulkopuolisena, sellainen tosin olen Suomessakin, loppujen lopuksi mistään mitään tiedän mutta silti…
Minulle Mosambik oli keskipäivän helle, auringonpaiste, joka pisteli iholla, kunnes kahden jälkeen alkoi helpottaa ja kuuden aikaan yö laskeutui alas kuin lepakko puun oksalta.
Se oli afrikkalainen nauru. Sellainen, joka alkaa vatsasta ja nousee kohti kurkkua. Sitä ei voi teeskennellä, eikä sillä voi naamioida sarkasmia tai vahingoniloa, joilla me naurumme niin usein maustamme.
Se oli kaunis siirtomaa-ajan kirkko, nyt rapistunut ja käytössä kaiketi yleisenä käymälänä. Ehkä portugalilaiset poispotkittuina ja katkeroituneina, pakkasivat jumalansakin mukaansa. Kirkon pihalla kukkivat bougainvilleat. Tämä vastakohtaisuus tuntui toistuvan. Käsittämättömän lian sekä roskakasojen jälkeen näet yhtäkkiä jotain kaunista ja edellinen näkymä pyyhkiytyy jo pois.
Se oli automatka halki maaseudun Gorongosan kansallispuistoon. Tiellä makasi kuollut vuohenkili kahtia leikkautuneena ja sen vertavuotavaa yläosaa tuijotti lauma lapsia, kvašiorkoriset vatsat pömpöllään. Klik. Auton sivuikkunasta katseltuna, näkymä oli kuin television ruudulta tai kameran etsimen läpi.
Se oli tienvarsien ja baarien yleiset käymälät, jotka eritteiden lisäksi löyhkäsivät malarialta ja taudeilta, joilla ei ole vielä edes nimeä. Mosambik ei ole bakteerikammoisen maa.
Se oli itse kansallispuisto, ruohosavanni eläimineen ja upea auringonlasku. Savannilla, kuten Lapissakin, näköala ulottuu kilometrien päähän ja ajatukset kääntyvät väkisinkin sisäänpäin. Eurooppalaiset, minä mukaanluettuna, patsastelivat jaloissaan hienot vaelluskengät mutta huomasin kuinka paikallisen oppaan vanhoista maihareista vasen kanta oli jo osittain ratkennut irti liimauksistaan.
Se oli Sugar Daddyt ja Mamat seuralaisineen puiston illallispöydässä. Tuli ajateltua parisuhteita ja niihin liittyvää kaupankäyntiä, mutta romantikolle aihe oli tympeä liiemmin pohdittavaksi.
Se oli punainen ja pölyinen tie maamiehen savimajaan, jonne isäntäperheeni vei lääkkeitä. Vastalahjaksi he saivat pussillisen maapähkinöitä ja nuoren kukon, jonka kylän lapset juoksivat kiinni. Muutamien lapsien t-paidoista ei ollut enää jäljellä kuin likaiset riekaleet. Yksi poika loukkasi jahdissa jalkapohjansa ja vuoto tyrehdytettiin noella. Kuinka he ja vanhempansa riemuitsivat nähdessään digikamerassa oman kuvansa.
Se oli keltaiset vesikanisterit, vedenkantajat ja kuinka tärkeää vesi on ihmisille, joille se ei ole itsestäänselvyys.
Se oli Intian valtameri ja sen tyrskyt. Purje keikkui ulapalla. Ja minä seisoin rannalla.
Lopulta se oli paikallinen lentokenttä ja nuutunut branco/mzungu/gweilo sen pienessä penkkinurkkauksessa eikä yksikään paikallinen istunut sinne, ennen kuin virkailija talutti iäkkäämmän mosambikilaispariskunnan brancoa vastapäätä, jolloin muutkin uskaltautuivat tulemaan. Vanhan miehen silmissä oli kaihi ja kuinka helposti se olisi nykyään hoidettavissa.
Ja siinä me sitten istuimme odottelemassa ja välillämme on kuilu, katselemme sen reunoilta toisiamme tai toistemme ohi, eikä asialle kai mitään voi.
