jeeee

Kesäloma, kesäloma, kesäloma. Suomen kielen kolme kauneinta sanaa. Viime viikon vietin Äkäslompolossa. Huikeaa istua saunanportailla ja katsella kuinka aurinko hiljalleen katoaa tunturien taakse. Hiljaisuus. Korppi, erämaan yksinäinen, naukui kissana jossain. Kevyitä kävelyretkiä tunturien huipuilla. Kilometrien näköala. Vastaan ei tullut juuri ketään. Kuka kaipaa pällistellä ihmisiä?

Syksyn matka Mosambikiin on siirtymisien osalta järjestelty. Saatan selvitä lennot Maputoon mutta sieltä on lepatettava paikallisella putkuttimella maan pohjoisosaan. Ainoa lohtu on, että malarian estolääke varmaankin pehmittää pääni, enkä tajua koko matkasta mitään. Niin tai näin, epämääräisen levoton olo on sen reissun suhteen.
Suunnitelma B oli kävellä Charles Dickensin jalanjäljissä Genovasta (sinne maitse) La Speziaan, pitkin Ligurian rannikkoa mutta se on lykättävä ensi vuoden huhtikuulle. Idea on kypsynyt jo tarpeeksi kauan, joten puoli vuotta lisää ei tunnu enää missään.

Sen jälkeen en vähään aikaan matkusta Vantaata kauemmaksi. Travel is the saddest of the pleasures.

Elämän pieniä iloja on kastuttuaan kesäsateessa kalsareitaan myöten, kipittää kotiin, vaihtaa kuivat vaatteet ylleen ja keittää kahvit.

Pilviäkin on, muuten aurinkoisella taivaalla. Olen kadottanut tärkeän avainkortin. En kykene ymmärtämään, minne se olisi voinut hukkua. Minulla on tapana tunkea tarpeellisia lippusia ja lappusia kirjojen väliin ja sitten muka kehittää jokin näppärä muistisääntö, jolla löytäisin ne hetkessä. Eipä ole vielä onnistunut.

Koko asunto kirjoineen on nyt käännetty ylösalaisin. Löysin rokotuskortin vuodelta 2001. Olen näköjään saanut piikin keltakuumetta vastaan, liekö voimassa enää. Kaapin perältä kaivoin SPR:n veriryhmäkortin vuodelta 1996. Veriryhmäni on O-. Yleisluovuttaja siis, mutta huono puoli asiassa on, ettei minulle käy kuin oman veriryhmäni veri, jos telon itseni kesälomalla sairaalakuntoon. Kaikki O miinukset siis heti luovuttamaan verta! Menen itsekin kun tästä, ottia tuota, äkkiseltään katoppakö, ehdin.

Avainkorttia ei löytynyt. No, easy comes, easy goes. Täytyy mennä vinkumaan uusi tilalle.

Mikä mahtava päivä! Jo aikaisin aamulla lähdin merelle kaarnapurrellani, kylvettyäni ensin 30 suojakertoimellisessa Niveassa, sillä kuten idolini Sir David Attenborough sanoo; aurinko, tuo turistin ystävä, on meidän tutkimusmatkailijoiden vihollinen! :p

Tein eväät ja keittelin sumpit termariin. Täytyypä panna muistiin, että eväitä ei voi olla koskaan mukana tarpeeksi. Lipittelin nimittäin kahvit ja söin voileivät jo ensimmäisellä taukopaikalla, pelkästään ulkona syömisen riemusta.

Meloin ihan uloimmille luodoille asti, toisella silmällä etsiskellen aarrekarttoja sekä varoen pesiviä merilintuja, ja katselin kuinka Tallinnan laivat lähenivät horisontista. Meri oli tyven. Seireeni lauloi jossain kaukana ulapalla, siellä missä on Viro, mutta käänsin kajakin nokan kuitenkin maata kohti ja meloin saareen makailemaan ja lukemaan. Siellä oli paljon pieniä perhosia. Ne lepäilivät hetken rantakallioilla ja suunnistivat sitten kilometrien pituisten vesiväylien yli, kohti toista saarta. Urheita pikkuotuksia. Kahvihammasta kolotti.

Mutta…mutta…mutta. Miten minusta tuntuu, että vesilinnut ovat vähentyneet. Meriharakat muuttavat ihmisten takapihoille, ulkoluodoilla niitä ei enää näe. Ovatko simpukat, joita ne käyttävät ravinnokseen, hävinneet näistä vesistä? Heinäsorsia oli muutamia. Yksinäinen naaras räpylöi taukopaikkani ohi, eikä urosta näkynyt missään. Silkkiuikkuja sukelteli siellä täällä. Tiirat ampaisivat edelleen veteen, joten kai siellä pikkukaloja sentään on. Haahkoja ei näkynyt missään. Ehkä ne ovat häipyneet sulkasadon ajaksi muualle. Isokoskeloa en nähnyt, en Lunnia enkä Isoruokkia eli siivetöntä ruokkia, mutta olenkin aika surkea lintubongari, mistä saattaa johtua koko pähkäilyni, ja toivottavasti kyse on kausittaisesta vaihtelusta, sillä ihan kotisatamani edustalla seisoskeli joutsenemo jaloissaan yksitoista karvapalleroa.

Silti, tämä oma mereni, ja muutkin maailman vesistöt ovat huonossa kunnossa. Mitä enemmän tietoa maailman merien tilasta lukee, sen enemmän alkaa vituttaa tämän yhden lajin, ravintoketjun ehdottoman ykkös-saalistajan, pohjaton ahneus. Kajakkini on valmistettu Vancouverissa Kanadassa ja sen rungossa on käytetty samoja metalleja kuin avaruusaluksissa. Sen “kannen” on ommellut kasaan Tasha-niminen nainen (luulisin) ja työn jälki on ensiluokkaista. Toivon, että Tasha menestyy ja hänen jälkeläisensä täyttävät maan. Melani on valmistettu Skotlannissa hiili- ja lasikuidusta. Sekin on yksinkertaisen kaunis ja toimiva esine. Mitä iloa niistä enää on, jos meri jolle ne on tarkoitettu, muuttuu erämaaksi meduusoineen ja levineen? Siinä tilanteessa tosin harrastevälineeni olisivat murheista pienimpiä.

Ehkä meidän pitäisi ruveta kalan ja katkarapujen sijaan kasvattamaan ostereita ja simpukoita. Helvettiin raha ja voitot. Ryhtyisin heti osterifarmariksi. Iltaisin soittaisin laiturinnokalla haitaria tai lukisin niille Aarresaarta ja ne, pikkuruiset sydämet pamppaillen, pumppaisivat merivettä lävitseen, samalla suodattaen ja puhdistaen sitä.

Olisin onnellinen mies.

Toisinaan, kun aikaa on ja saan turrutettua itseni alkoholilla, lueskelen ns. raskasta dataa, johon uppoaisin mielelläni, jos siitä minulle maksettaisiin.

Kuka tahansa saa ladattua netistä Yhdysvaltain hallinnon Kansainvälisen Energiakatsannon tälle vuodelle, ja jos sinni ja perslihakset kestävät, joku saanee sen luettua läpikin. Tunnustan, en jaksanut, mutta rivien välistä on luettavissa, että halvan öljyn aika on ohi. Karua tekstiä on myös ennuste hiilidioksidipäästöjen kehityskaaresta vuodelle 2030.

Toinen mielenkiintoinen tietopläjäys on Kansainvälisen energiajärjestön vuosiraportit. Vuoden 2008 katsauksessa järjestö ensimmäisen kerran varovaisesti laskeskeli helposti jalostettavan öljyn saatavuuden saavuttavan huippunsa noin vuonna 2020 ja taustana on 800 öljykentän läpikäyminen, maalla ja merellä. Tähän asti järjestö on esittänyt pelkkiä arvioita. Kukaan ei tiedä paljonko hiekkaöljyä (vaikeasti jalostettavaa) on Kanadassa tai Venezuelassa, mutta varmaa on, että sen jalostaminen nykytekniikalla maksaa helvetisti, päästöistä puhumattakaan. Öljyn hinnannousuun riittää pelkkä tieto summittaisesta ajankohdasta, milloin tämä huippu tai kuten nykyään sanotaan “plateau”, saattaa tapahtua. Meidän ei tarvitse elää kyseiseen hetkeen.

Meillä on siis vajaa 11 vuotta aikaa sopeutua tulevaan. Mitään korvaavia vaihtoehtoja ei ole samalla volyymilla näköpiirissä.

Näyttäisi siltä, että olemme kusessa. Meillä on niin paljon menetettävänä. Kaikki nämä kulutusyhteiskunnan ihanuudet. Halvat lennot (tunnustan syyllisyyteni) sinne sun tänne, elämää ja elektroniikkaa ja muuta turhaa paskaa, jonka kuluttamiseen meitä tönitään hyvinvoinnin nimissä.

Mitä kuuntelemme sitten, kun musiikki on ohi?

I never thought I'd see the day
When you became what you've become
It's easy now just to look away
And leave your conscience on the run
Spend your time not looking for answers
Someone else's to blame
As long as you don't take the drop
to you it's all the same

The other day I saw a fox
Running for his life
His eyes were wide but his mind was shut
To the redcoat's bugle calls
But when he got home his path was blocked
By some sportsman's clever guise
And if this how far your culture's got
Then I deny it

Oli aikoja jolloin sain omaisuuteni mahtumaan kahteen matkalaukkuun. Nyt tuntuu, että tavaroita, isoja tavaroita, sellaisia tavaroita, joiden siirtämiseen tarvitaan lihaksia, on nurkat pullollaan. Osaan olen jo kiintynyt. Ehkei pitäisi.

Kaivelin komeron perältä laatikollisen maalaustarvikkeita; akryylivärejä, pensseleitä ja sen sellaista. Omia tuherruksianikin löytyi. Tämähän on vähän kuin kirjan välistä tipahtaisi valokuva entisestä tyttöystävästä. Ei oikein tiedä, pitäisikö kuvan vai antaisiko sen puolihuolimattomasti ajelehtia pois elämästään.
Mutta tauluihinkin ja niiden maalaamiseen liittyy muistoja. Mieleen palaavat ne illat, kun into luoda jotain, ylitti roimasti kyvyt. Silti ajantaju katosi. Uppouduin yksityiskohtiin. Vaikka kokonaisuus on mikä on, kuitenkin sieltä täältä löytyy jotain, johon olen vieläkin tyytyväinen ja onhan taulut maalattu tunteella. Se ei voi olla paha asia.

Muuten tämä on ollut aika raskas viikko. Työpaikalla kiirettä ja sain reissusta taas flunssan. Vointia ei helpottanut melontakurssi, joka oli pakko vetää olosta huolimatta läpi. Lievästä ahtaan paikan kammosta kärsivänä, joutuminen pelastautumaan ylösalaisin kaatuneesta kajakista oli aika epämiellyttävää, varsinkin kun veden alla ei nähnyt juurikaan mitään ja aukkopeitteen irrottautumiskahva oli hetken hukassa, mutta siitäkin selvittiin.

Palkitsen itseni rommilasillisella.

Piipahdan taas kaupungissa, jossa asuin aikoinaan yli kolme vuotta. Kummitusmainen olo. Joskus heikkoina hetkinä sitä tulee mietittyä, mihin suuntaan elämäni olisi saattanut kulkea, jos olisin jäänyt. Olisiko minullakin perhe, asuisinko vieläkin tuon kadun varrella, tuohonko autoni myös parkkeeraisin, tuoko olisi edelleen lähipubini?

No, on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi, totesi kai suuri ajattelija Nuuskamuikkunen ja helvetti olen lähtenyt usein, kun tarve olla jossain muualla on ylittänyt syiden jäädä. Tiedän oireet; levottomuus ja tunne, että jotain pitäisi tehdä, mutta en oikein itsekään tiedä vielä mitä se olisi. Ehkä tätä tautia ei paranna kuin dementia. Olen varma, jos nyt vanhaksi edes elän, että köpitän vaivaistalostakin walkaboutille.

Ikävöin Lontoosta yksinkertaisia asioita. Torstai-iltapäiviä uuden Motorcycle Newsin kanssa hiljaisessa pubissa, englantilaisia omenia (hmmm, vai omenoita? kukapa ei pitäisi lajikkeesta, jonka nimi on Allington Pippin, May Queen tai Old Pearmain, ikiaikainen pallukka jäljitettävissä aina 1200-luvulle), Charing Cross Roadin kirjakauppoja sateisina talvipäivinä, Stanfords Maps karttakauppaa, josta löytyy opas varmaankin jokaiseen maailmankolkkaan, englantilaista kohteliaisuutta, Mean Fiddleriä ja sitä irrallaan olon tunnetta kun tiesin, etten kuulu tänne kunnes myöhemmin ymmärsin, etten taida kuulua minnekään. Nyt tosin huomaan kasvattaneeni Helsinkiin hennot juuret.

Ja huomenna olen siellä ainoastaan turistina.

Silti muistan sen toukokuun kun tulin takaisin Helsinkiin ja kävelin pitkin Kaisaniemen puistoa. Hyvä oli hengittää koivujen tuoksua sateen jälkeen ja ajattelin, että sinä kesänä säätiedotuksesta saisin kaikki uutiset, jotka tarvitsen.

Perjantai. Alaselässä tuntuu viikon työt mutta kevätflunssa on onneksi, painitermein jos ei nyt selätetty, niin ainakin sillassa. Asunto on siivottu, pyykit on pesty, harrastevälineet puleerattu ja pussattu yöksi. Vieressä on lasissa rommia Trinidadista ja Tobagosta mutta se ei oikein maistu. Eikä ole tarvetta lähteä kaupungille, ei paikalliseen, ei muuta kuin katsella kuinka ilta pimenee.

Olo on levollinen ja ihmismäinen. Sellainen kuin vuosia sitten Bosniassa kun istuin juomassa kahvia paikallisen papparaisen ja mummelin kanssa. Vähistään he tarjosivat eikä yhteistä kieltä ollut, mutta siinä me istuimme ujosti hymyillen ja katsellen toisiamme. Ei ollut kiire minnekään. Jälkeenpäin sitä vasta ymmärtää elämän hetkien merkityksellisyyden.

Tänään kotiin polkiessa pyöräkin taisi innostua keväästä. Se rullasi kevyesti ja olisi jatkanut minne saakka tahansa. Meri sitä tietenkin veti puoleensa mutta paras malttaa vielä hetki. On tätä odotettukin. Kesäksi on suunnitteilla kaikenlaista menoa, mutta en viitsi niitä vielä edes ajatella. Yhden lupauksen pidän. Aion käydä tänä kesänä läpi Helsingin Jäätelötehtaan koko makuvalikoiman ja miksei perään Valionkin. Olin rantakondiksessa jo tammikuussa ja nyt on vaarana, että tuuli puhaltaa miehen mereen.

Pyyhin pölyt poppikoneen päältä ja pidän Unohtuneiden Levyjen Illan. Taidanpa kuunnella ensimmäisen kerran tuon Pharaoh Sandersin änkyräjatsi-levynkin, jonka aloituskappale kestää vaatimattomat 32 minuuttia. Silti loppuun Dylanin Bobia, kuten sinä iltana kun hedelmälepakot kahistelivat eukalyptuspuissa ja ylitettävänä oli toisenlainen meri.

[I]Some of these bootleggers, they make pretty good stuff
Plenty of places to hide things here if you wanna hide 'em bad enough
I'm staying with Aunt Sally, but you know, she's not really my aunt
Some of these memories you can learn to live with and some of them you can't

Jee, tilailin pääsiäiskekkulissa pyörätilpehööriä (joulukekkulissa tilasin koko pyörän) Englannista ja tänään UPS:n kaveri soitteli, että pakettia pukkaa, ollaanko kotosalla. No, raadoin tietenkin gulagissa mutta sanoivat tuovansa paketin tänne ja eipä mennyt kauaa kun kaverit olivat oven takana.
Kätevää, varsinkin kun lakkauttivat lähipostini, vai mikä hiton Itella senyonkaan, ja siirsivät palvelut näiltä hoodseilta kauemmaksi. Autottomana ei ole kivaa ollenkaan, jos paketti on suuri. Saa ne tuotatettua kotiinkin, kunhan maksaa rapiat kymmenen euroa siitä ilosta.

Tässä on tietenkin se huono puoli, että hinku tilailla lisää lisääntyi heti. Tarvetta ei oikeastaan ole, mutta kun tämä on niin näppärää! Luottokorttikin tykkää siitä, että sitä käytetään.
Seuraavat kansalliset ja muutkin vapaapäivät on paras pysytellä selvinpäin.

Olin katsellut sitä jo aikaisemmin ikkunan läpi, aina ohi kulkiessani ja tänään sydän pamppaillen astuin liikkeeseen, mutta joku oli ehtinyt viedä sen. Harmitti ja helpotti yhtä aikaa. Se siitä sitten.

Se oli matto. Tuotu Kiinasta tänne mutta valmistettu Ulko-Mongoliassa. Luonnollisesti ainoa laatuaan. Pohjaväriltään tummansininen, sen reunat olivat koristeltu kevyesti ja yhtä hillitysti keskelle oli kirjailtu hopeinen lohikäärme. Ei mikään Smaug vaan sellainen josta näki heti, että se on kunnollinen, onnea tuottava lohikäärme ja annoin sen lentää käsistäni.

Tiedä sitten, onko mitään järkeä laittaa €€€ euroa mattoon eikä sisustusjutut minua juurikaan kiinnosta, mutta minkäs teet. Sitä paitsi olen kyllästynyt olemaan järkevä; sateella aina sateenvarjo, ei koskaan kotiin märkänä jne.
Tosin voisin matkustaa Mongoliaan etsimään sen maton siskoa tai veljeä.
Niin, miksipä ei.