jeeee

Kävin kaupassa ja keräsin koriini ne tavallisimmat ostokseni. Sitten karkkihyllyn kohdalla poimin mukaani sen ainoan suklaapatukan, jonka oikeastaan koskaan ostan; Da Capon.
Koska jossain alkukodissani on se valokuva pikkuveljestäni lapsena, kesällä, auringonpaisteessa, nenällään sellaiset siniset muoviset aurinkolasit, joita ei näe kuin lapsilla sekä jaloissaan kumpparit ja hänellä kädessään Da Capo, auki käärittynä ja patukan päästä on puraistu pieni palanen.

Ja kävelin syyspimeässä kotiini syöden Da Capoa, katselin tähtiä ja minulla oli lämmin olo, niin kuin joskus sattuu olemaan, kun vaatteita on juuri sopivasti ja tuntui, että pystyisin kävelemään vaikka Kreikkaan. Taisin hyräilläkin jotain.

Auch wenn ich es nicht sagen kann
Ich kann es immer hin singen

Charles Dickens oli intohimoinen, melkein jopa maaninen, kävelijä. Unettomuudesta kärsivänä hän usein häipyi Lontoon yöhön ja oli kerrankin kello kolme aamulla talloa kodittomien päälle, jotka nukkuivat kaupungin kaduilla. Dickens tietenkin käytti yöllisiä retkiään kirjoissaan, ajatellen että mikä kiinnosti häntä, saattaisi kiinnostaa myös muita.

Charles Dickens oli oikeassa.

Vuonna 1844 Dickens matkusti Italiaan, Genovaan ja asui siellä jonkin aikaa. Luultavasti hän talloi sielläkin paikallisia porttigongeissa nukkuvia mutta se tiedetään, että samana vuonna hän käveli Genovasta etelään, pitkin Ligurian rannikkoa La Speziaan. Matkaa oli n. 80 kilometriä. Tämä osa välimeren rannikkoa on kallioista mutta hyvin kaunista. Epäilemättä vuonna 1844 vielä upeampi kuin nyt.

Luin lyhyen kertomuksen Dickensin matkasta eräästä sanomalehdestä, leikkasin artikkelin irti ja ostin Akateemisesta Ligurian kartan. Hitto, kävelen saman matkan (köh, kunhan nyt tässä ehdin) ja kirjoitan siitä pienen matkakirjoituksen, edes itselleni.

Ensin on tosin harjoiteltava. Onneksi on koko yö aikaa.

Ajattelin istuttaa omenapuun. Vuokon tai Valkean Kuulaan, miksi ei Talvikkia tai Juusoa. Koska asun kaupungissa, ilman puutarhapalstaa, puu olisi istutettava keskuspuistoon, jolloin vaara, että se joutuisi typerien ihmisten tallomaksi vähenisi. Seuraisin taimen kasvua. Kun se sitten kasvaisi ohitseni, istuisin sen alla kevätauringossa. Syksyllä söisin sen hedelmiä ja lopulta minun mentyäni, se silti jatkaisi elämäänsä. Lapsen kasvatuksen lisäksi, pystyykö ihminen parempaan?