Öljysade

Toisinaan, kun aikaa on ja saan turrutettua itseni alkoholilla, lueskelen ns. raskasta dataa, johon uppoaisin mielelläni, jos siitä minulle maksettaisiin.

Kuka tahansa saa ladattua netistä Yhdysvaltain hallinnon Kansainvälisen Energiakatsannon tälle vuodelle, ja jos sinni ja perslihakset kestävät, joku saanee sen luettua läpikin. Tunnustan, en jaksanut, mutta rivien välistä on luettavissa, että halvan öljyn aika on ohi. Karua tekstiä on myös ennuste hiilidioksidipäästöjen kehityskaaresta vuodelle 2030.

Toinen mielenkiintoinen tietopläjäys on Kansainvälisen energiajärjestön vuosiraportit. Vuoden 2008 katsauksessa järjestö ensimmäisen kerran varovaisesti laskeskeli helposti jalostettavan öljyn saatavuuden saavuttavan huippunsa noin vuonna 2020 ja taustana on 800 öljykentän läpikäyminen, maalla ja merellä. Tähän asti järjestö on esittänyt pelkkiä arvioita. Kukaan ei tiedä paljonko hiekkaöljyä (vaikeasti jalostettavaa) on Kanadassa tai Venezuelassa, mutta varmaa on, että sen jalostaminen nykytekniikalla maksaa helvetisti, päästöistä puhumattakaan. Öljyn hinnannousuun riittää pelkkä tieto summittaisesta ajankohdasta, milloin tämä huippu tai kuten nykyään sanotaan “plateau”, saattaa tapahtua. Meidän ei tarvitse elää kyseiseen hetkeen.

Meillä on siis vajaa 11 vuotta aikaa sopeutua tulevaan. Mitään korvaavia vaihtoehtoja ei ole samalla volyymilla näköpiirissä.

Näyttäisi siltä, että olemme kusessa. Meillä on niin paljon menetettävänä. Kaikki nämä kulutusyhteiskunnan ihanuudet. Halvat lennot (tunnustan syyllisyyteni) sinne sun tänne, elämää ja elektroniikkaa ja muuta turhaa paskaa, jonka kuluttamiseen meitä tönitään hyvinvoinnin nimissä.

Mitä kuuntelemme sitten, kun musiikki on ohi?