The Raw, the Cooked and the Extinct

Mikä mahtava päivä! Jo aikaisin aamulla lähdin merelle kaarnapurrellani, kylvettyäni ensin 30 suojakertoimellisessa Niveassa, sillä kuten idolini Sir David Attenborough sanoo; aurinko, tuo turistin ystävä, on meidän tutkimusmatkailijoiden vihollinen! :p

Tein eväät ja keittelin sumpit termariin. Täytyypä panna muistiin, että eväitä ei voi olla koskaan mukana tarpeeksi. Lipittelin nimittäin kahvit ja söin voileivät jo ensimmäisellä taukopaikalla, pelkästään ulkona syömisen riemusta.

Meloin ihan uloimmille luodoille asti, toisella silmällä etsiskellen aarrekarttoja sekä varoen pesiviä merilintuja, ja katselin kuinka Tallinnan laivat lähenivät horisontista. Meri oli tyven. Seireeni lauloi jossain kaukana ulapalla, siellä missä on Viro, mutta käänsin kajakin nokan kuitenkin maata kohti ja meloin saareen makailemaan ja lukemaan. Siellä oli paljon pieniä perhosia. Ne lepäilivät hetken rantakallioilla ja suunnistivat sitten kilometrien pituisten vesiväylien yli, kohti toista saarta. Urheita pikkuotuksia. Kahvihammasta kolotti.

Mutta…mutta…mutta. Miten minusta tuntuu, että vesilinnut ovat vähentyneet. Meriharakat muuttavat ihmisten takapihoille, ulkoluodoilla niitä ei enää näe. Ovatko simpukat, joita ne käyttävät ravinnokseen, hävinneet näistä vesistä? Heinäsorsia oli muutamia. Yksinäinen naaras räpylöi taukopaikkani ohi, eikä urosta näkynyt missään. Silkkiuikkuja sukelteli siellä täällä. Tiirat ampaisivat edelleen veteen, joten kai siellä pikkukaloja sentään on. Haahkoja ei näkynyt missään. Ehkä ne ovat häipyneet sulkasadon ajaksi muualle. Isokoskeloa en nähnyt, en Lunnia enkä Isoruokkia eli siivetöntä ruokkia, mutta olenkin aika surkea lintubongari, mistä saattaa johtua koko pähkäilyni, ja toivottavasti kyse on kausittaisesta vaihtelusta, sillä ihan kotisatamani edustalla seisoskeli joutsenemo jaloissaan yksitoista karvapalleroa.

Silti, tämä oma mereni, ja muutkin maailman vesistöt ovat huonossa kunnossa. Mitä enemmän tietoa maailman merien tilasta lukee, sen enemmän alkaa vituttaa tämän yhden lajin, ravintoketjun ehdottoman ykkös-saalistajan, pohjaton ahneus. Kajakkini on valmistettu Vancouverissa Kanadassa ja sen rungossa on käytetty samoja metalleja kuin avaruusaluksissa. Sen “kannen” on ommellut kasaan Tasha-niminen nainen (luulisin) ja työn jälki on ensiluokkaista. Toivon, että Tasha menestyy ja hänen jälkeläisensä täyttävät maan. Melani on valmistettu Skotlannissa hiili- ja lasikuidusta. Sekin on yksinkertaisen kaunis ja toimiva esine. Mitä iloa niistä enää on, jos meri jolle ne on tarkoitettu, muuttuu erämaaksi meduusoineen ja levineen? Siinä tilanteessa tosin harrastevälineeni olisivat murheista pienimpiä.

Ehkä meidän pitäisi ruveta kalan ja katkarapujen sijaan kasvattamaan ostereita ja simpukoita. Helvettiin raha ja voitot. Ryhtyisin heti osterifarmariksi. Iltaisin soittaisin laiturinnokalla haitaria tai lukisin niille Aarresaarta ja ne, pikkuruiset sydämet pamppaillen, pumppaisivat merivettä lävitseen, samalla suodattaen ja puhdistaen sitä.

Olisin onnellinen mies.