jeeee

Lumen litistessä ja lätistessä otin luurin käteeni ja soitin Bob Dylanille.

Tuut---tuut---tuut---tuut--

"MraauughBoDylln!”

Onneksi olin soittanut Bobille ennenkin, joten aavistelin, että toisessa päässä oli oikea henkilö.

“Hei Bob! Tässä augiem.”
“Moi augiem, pitkästä aikaa. Odotas hetki!”

Taustalta kuului sirkkelin surinaa ja poran murinaa. Bob on kätevä käsistään ja mestari myös maalaamaan, joten epäilemättä meneillään oli jokin tarkkaan mietitty puutarhaprojekti. Työkalujen pörinä lakkasi ja Bobin ääni narisi taas korvassani.

“No niin, kaikki hyvin taas, mutta sinusta augiem ei ole kuulunutkaan sitten Love & Theftin aikojen.”

Bob ei tykkää yhtään, jos hänen elämäänsä jaksotetaan levyjensä mukaan mutta muiden kohdalla se ei ole niin tarkkaa.

“Tipautin itseni hetkeksi kartalta mutta entäs sinä, asusteletko vielä Miss…”
“En. Ainoastaan yhden asian mokasin ja se on, no, sinähän tiedät sen jo. Etelän risti ja niin edelleen. Nyt koti on löytynyt ja pidän sen olinpaikan salassa.”
“Ei kai se kuitenkaan ole kovin kaukana valtatie viidestä?”

Bob sai yskän- tai naurunpuuskan. Hänellä niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan. Luurista kuului juomalasin kilahdus ja kulaus. Sitten hän jatkoi.

“Ei kannata työntää nenänpäätä vanhoihin asioihin. Keräät siihen ainoastaan tomua, mutta sen verran kerron, että ei täältä sinne hemmetin tielle kovin pitkä matka ole.”
“Vieläkö niillä on Charles Darwin siellä tiesulutettuna?”
“Nykyään ne jahtaavat koirineen miesraukkaa pitkin metsiä.”
“Charles-parka. Kuulin myös, että samalla suunnalla ne leikkaavat kukkuloiden laet etsiessään ruskohiiltä.”
“Paskiaiset! En halua enää edes ajella sinne. Mietin joskus, kuinka ne työmiehet, päivän sitä raiskausta ja rumuutta katseltuaan, selviävät selväjärkisinä kotiin.”
“Ehkä ne täyttävät kotinsa kauniilla esineillä, kuten aavikkojen asukit. He kutovat puutarhat koteihinsa.”
“Tuossa saattaa olla perää. Ehkä asia kannattaisi tarkistaa…”

Bobin ääni hävisi ja taustalta kuului kynän rapinaa. Arvelin hänen ennemminkin piirtävän jotain. Kuvasta saattaisi sitten joskus syntyä sanoja ja musiikkia. Kumpi tulisi ensin, kuka tietää.

“Kuules Bob, olen kuunnellut näinä viikkoina usein viimeisintä bootleg-levyäsi ja se on äänitetty huikean hyvin. Sinähän tiedät, etten ole säästellyt poppivehkeideni laadussa. Tonyn bassokuvioita on ilo seurailla ja Daniel, no, Daniel on Daniel.”
“Minulla on ollut ilo työskennellä ammattilaisten kanssa. Piditkö muuten lätyn ulkoasusta?”

Bob taisi olettaa, että omistan vinyylin. Sanoin ostaneeni cd-version ja Bob huokaisi hienoisesti puhelimessa. Kehuin luonnollisesti sen ulkoasua, valokuvia ja Ratson hauskaa juttua omasta dylanismistaan. Tällaiset seikat saattavat olla syy, etten koskaan kotiudu lataamaan musiikkia netistä. Haluan pyöritellä kansiläpysköjä käpälissäni ja pötkötellä sohvalla musiikin aaltoillessa kohti. Kerroin sen Bobille ja kuulin, kuinka hänen äänensä lämpeni.

“Katsos augiem, toivottavasti tämä sukupolvi, joka ennen kuin tuhoaa kuulonsa korvanapeilla, käy kuuntelemassa millaista musiikki parhaimmillaan on, kun sitä esittävät elävät ihmiset elävälle yleisölle. On kirjailijoita, joita ei kiinnosta teostensa sisältö. Heille riittää, että se myy ja ihmiset puhuvat siitä. Samanlaisia muusikoitakin on. Elämme elämäämme heijastaen toisten reaktioita itsestämme.”

Bob hiljeni. Taustalla taisi kuulua kaskaiden säksätys. Minnesotassa ei ainakaan oltu. Hetken kuluttua hän kysyi.

“Kuinkas polkupyörät? Montakos niitä jo on?”
“Neljä. Viidennestä hävisin juuri katkeran taistelun E-Bayssa. Tosin ensimmäisen olen jo lupautunut antamaan pois.”
“Ja moottoriversion annoit pikkuveljellesi?”
“Jep. Missäs omasi on?”
“Tallissa. En ole vähään aikaan käynyt edes kuivittelemassa. Outoa, joskus näen unta siitä onnettomuudesta ja unessa aina juuri ennen törmäystä, pyörä nousee ilmaan vertikaalisesti kuin Harrier.”
“Jungilla saattaisi olla tuollekin tulkinta.”
“Äh, helvettiin ne. Ostitko muuten joululevyni?”

Olin pelännyt tätä kysymystä koko keskustelun ajan ja siinä se tuli. Bobille on paras olla rehellinen.

“Bob, joululevysi on mielestäni, no…aika…eikun ihan paska, mutta tiedäthän sinä, etten pidä joululevyistä muutenkaan. Ehkä joku Tannenbaum juuri ja juuri menee.”

Bob nauroi, tai yski, ainakin minuutin ja sanoi sitten.

“Se oli sellainen sisäpiirivitsi. Pitkä ja mutkikas juttu, jonka kerron sitten kun taas tulet käymään.

Päätin rohkaistua kysymään uutisesta, jossa naapurit olivat valitelleet jostain pahanhajuisesta ulkohuussista Bobin tiluksilla. Hänen hekotuksestaan ei ollut tulla loppua.

“Ai se episodi! No, talossa tehtiin putkiremonttia ja jouduimme käyttämään sitä hyyskää kuukauden päivät. Lisäksi eräänä päivänä täytin ruohonleikkurin tankkia maissista tislatulla etanolilla, kiitos vaan presidentti Bush Jr., ja sitä loiskui housuilleni. Naapurit, jotka ovat sitä 9-17 porukkaa, luulivat että kuljeskelen takapihallani kuset housuissa. Joku soitti tietenkin lehteen. Ihmiset ovat outoja.”
“Amen.”
“Mutta soitellaan taas, augiem. Oli hauska jutella.”
“Jep, Bob, soitellaan.”
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
(Warning! May not have happened.)

Hänen sisällään ei ollut ketään; hänen kasvojensa (jotka kuten sen ajan huonot maalaukset, eivät muistuttaneet mitään aikaisempaa) sekä sanojensa takana, sanojen, jotka olivat fantastisen runsaat ja myrskyisät, oli ainoastaan kylmyyttä, kuin uni jota kukaan ei uneksinut. Alussa hän ajatteli, että muutkin ihmiset olivat samanlaisia mutta ystävänsä hämmennys, jolle hän oli alkanut tyhjyydestään puhua, osoitti hänen erehtyneensä ja sai hänet aina tuntemaan, ettei yksilöiden tulisi erottua ulkoisilta olemuksiltaan. Hän luuli löytävänsä kirjoista lääkkeen vaivaansa ja opetteli latinaa sekä vähän kreikkaa. Sitten myöhemmin hän ajatteli etsimänsä löytyvän ihmisyyden perusriiteistä ja antoi Anne Hathawayn perehdyttää itsensä niihin eräänä kesäkuun pitkänä iltapäivänä. Noin kaksikymmenvuotiaana hän muutti Lontooseen. Hän oli jo vaistomaisesti mestaroinut tavan esittää olevansa joku, jotteivät muut huomaisi hänen olevan ei kukaan ja Lontoossa hän löysi ammatin johon hänet oli jo ennalta määrätty, nimittäin näyttelijän työn, jossa esitetään ihmisjoukolle henkilöä, jonka katsojat näyttelevät uskovansa tämän olevan. Tämä ammatti tuotti hänelle outoa mielihyvää, ehkä ensimmäisen kerran hänen elämässään mutta vuorosanojen loputtua ja viimeisen kuolleen vetäydyttyä näyttämöltä, palasi vihattu epätodellisuus hänen luokseen. Hän ei enää ollut Ferrex tai Tamberlane, vaan jälleen ei kukaan. Joten vainottuna hän esitti muita sankareita ja traagisia hahmoja. Ja niin, hänen kehonsa täyttäessä tehtävänsä Lontoon tavernoissa ja bordelleissa, sielu hänen sisällään oli Caesar kieltäen selvännäkijänsä ennusteet, ja Julia inhoten kiurua, ja Macbeth keskustellen nummella noidille ja kohtalottarilleen. Kukaan ei ole esittänyt yhtä monta miestä: kuten Egyptin Proteus, käytti hän loppuun kaikki mahdolliset hahmot. Toisinaan hän piilotti tunnustuksen jonkin teoksensa nurkkaan, varmana siitä ettei kukaan sitä huomaisi. Yhdessä Richard ilmoittaa esittävänsä useaa roolia kerrallaan ja toisessa Iago tekee oudon tunnustuksen: “En ole se joka olen.” Elämisen, uneksimisen ja näyttelemisen identiteetti inspiroi hänet kirjoittamaan kuuluisat lauseensa.
Kaksikymmentä vuotta hän ylläpiti tämän kontrolloidun sekavuuden. Sitten eräänä aamuna hän sai tarpeekseen tylsyydestä ja kauhusta esiintyä kaikkina niinä kuninkaina, jotka kuolivat miekkaan ja rakastavaisista, jotka saivat toisensa ja kärsivinä erotettiin toisistaan. Samana päivänä hän päätti myydä teatterinsa. Ennen kuin viikko oli ohi, palasi hän kotikyläänsä, jossa hän sai takaisin nuoruutensa puut ja purot, sitomatta niitä niihin hahmoihin, joista muusansa oli hänelle laulanut. Jokin rooli hänellä oli oltava, joten hänestä tuli eläköitynyt impresario, joka antautui rahanlainaamiselle, oikeushaasteille ja koronkiskonnalle. Tässä hahmossa hän kirjoitti kuivakkaan testamenttinsa, josta hän tarkkaan poisti kaiken tunteellisuuden ja kirjallisen lennokkuuden. Lontoosta vierailulle tulleille ystävilleen, hän kuitenkin, heidän edukseen, esitti runoilijaa.
Tarina kertoo, että juuri ennen tai jälkeen kuolemansa, hän löysi itsensä Jumalan yhteydestä, jolle hän sanoi: “Minä, joka olen ollut turhaan niin monia miehiä, haluan olla yksi ja ainoa, minä.” Jumalan ääni vastasi hänelle pyörremyrskystä: “Minäkään en ole se joka olen. Uneksin maailman tavalla jolla sinä, rakas Shakespeare, uneksit näytelmäsi. Olet yksi unieni muodoista ja laillani, kaikki ja ei mitään.”

Suomennos J.L Borgesin kertomuksesta Everything and Nothing on omani. Taisin juoda yhden rommin liikaa.

Herätelainasin hiljattain lähikirjastosta elämäni ensimmäisen audiokirjan: Mary Shelleyn Frankensteinin. Niillä oli vielä pikkaisen nafti valikoima näitä audiojuttuja ja tämäkin on tuttu tavallisena versiona. En oikein viitsinyt ruveta kuuntelemaan Kalle (miljoona sivua hyvää kuunneltavaa) Päätaloa tai Mari Möröä, kaikki kunnia em. kirjailijoille toki. Sitä paitsi tähän harakanpesään jäätyy, tämä rapistuu käsiin ja täällä onkin helpompi päästä goottilaisiin fiiliksiin. Eilen sytyttelin liudan kynttilöitä joka tasolle, napitin manttelin kaulaan asti, kaivauduin vilttien alle ja laitoin viimeisen cd:n soittimeen. Hirviöparka! Sitä aina tulee asetuttua häviäjien puolelle. Ei tuottanut vaikeuksia samaistua jäämerellä pimeyteen katoavaan piruparkaan.

Marysta tuli mieleen hänen puolisonsa Percy Shelley, joka hukkui veneen upottua lähellä La Speziaa joskus 1800-luvun alussa. Merelle ei pitäisi koskaan lähteä puutteellisin taidoin ja ilman pelastautumis-suunnitelmaa. Percy tosin oli jo tavannut doppelgängerinsä, joten mitään ei ollut tehtävissä.

Varasin kevään kävelyreissun päätteeksi majoituksen luostarista, ihan läheltä rantaa johon Shelleyn ruumis huuhtoutui. En ole uskonnollinen, mutta eipä minulla ole mitään sitä vastaankaan. Kuka tietää, jos vaikka saisin siellä herätyksen (toivottovasti ei sentään aamulla klo 4, eeeehhee!), tai tapaan oman doppelgängerini. Tutkimattomia ovat ihmisten ja kummitusten tiet.

Jei, aurinko paistaa ja bisnekset luistavat! Hong Kongista tilaamani vaimo on tänään laitettu koneeseen ja on sylissäni ihan pian. Se on syntynyt Osakassa, Japanissa vuonna 1985. Voi tätä ilon päivää!

Öh, kirjoitinko vaimo? Eikäkö tarkoitin tietennii kameran objektiivi. Voi tätä odottamisen riemua!

Ajatella, että kolmisenkymmentä vuotta meni edes tarttumatta piimäpönikkään. Äiti sitä silloin aikoinaan enimmäkseen joi ja taisin kurkata lasiin miettien, että kaikkea paskaa ne aikuiset viitsivätkin suuhunsa kaataa. Isä joi sitten toisinaan Karjalaa, ei kuitenkaan aamuisin ennen kuin lähti töihin. Silloin se laittoi radion soimaan hiljaisella, valmisteli eväät ja söi yhden viilin. Purkki kolisi vaimeasti keittiössä.

Kaupasta ei saanut kuin yhtä viililaatua ja kannen alla oli ensin sellainen keltainen, paksu kerrostuma. Sen päälle laitoin aina yhden kokonaisen teelusikallisen sokeria ja kanelia niin paljon, ettei keltaista paltturaa enää näkynyt. Sitten se kerros syötiin ja taas sokerit sekä kanelit viilin päälle.

Piimä ja viili taitavat olla aika lailla pohjoismaisia ruokatarvikkeita. Enpä niihin maailmalla törmännyt, mutta en niitä sen kummemmin etsiskellytkään. Huomenna, jos jostain syystä heräisin, sanotaanko vaikka Firenzessä tai Krakovassa, menisin ensimmäisenä mini-markettiin ja tarkistaisin maitotiskin. Piimää ostaisin lähinnä, AB-sellaista.

Ensi viikolla Elvis täyttäisi 75 vuotta. Jossain toisessa ulottuvuudessa se saattaa olla vielä hengissä. Se asuu Havaijilla eikä kukaan kiinnitä huomiota sen värikkääseen xxl-koon paitaan, jolla se yrittää peittää tukevan keskivartalonsa. Polvet sillä on huonona mutta useimpina iltoina se kepin tukemana vaappuu kulmakapakkaan, jota pitää sulkeutunut suomalainen havaijilaiskaunottarensa kanssa. Se tilaa aina saman juoman, lasin piimää ja juo sen pienin siemauksin. Sitten se lähtee kotiaan kohti ja joka kerta baariomistaja, tuo sulkeutunut suomalainen, luulee kuulevansa sen laulavan mennessään mutta ehkä se onkin vain iltatuuli rantapalmuissa.

Ai niin, kaikki ne viilit ja piimät on hyviä.

Suurelle Kurpitsalle kiitos naisista!

Nuori nainen, joka oli meillä kesä- ja joulutöissä, kutoi minulle lahjaksi villasukat, koska autoin ja opastin häntä aina kun ehdin, seikkailija-herrasmiehenä pyyteettömästi totta kai. Mustat sukat, joissa on valkoisia raitoja. Hyvä on kipristellä kolhiintuneita varpaitani niissä. Jospa saisin ensi vuonna villaiset välihousut. Eturauhanen ei tykkää talvipyöräilystä. Jos vielä omistaisin moottoripyörän, saattaisin ehkä päästä, kylmän kutistaman pippelin mitalla, MC Prostatan jäseneksi :p

Nuorten ihmisten työintoa on ilo katsella. Ok, he saattavat tehdä virheitä, samoja erehdyksiä, joita olen itsekin tehnyt mutta pääasia kai, että ihminen oppii virheistään. Jos olisin kymmenisen vuotta nuorempi, kysyisin välittömästi tuota tyttöä ulos.

Jos ja jos.

Jospa laittaisin Mogwaita soimaan ja yrittäisin suomentaa Robert Burnsin runon To A Mouse, on Turning Her Up in Her Nest, with the Plough ja ehkä unohtaisin kuinka,

[I]The best laid schemes o' mice an' men
Gang aft agley,
An' lea'e us nought but grief an' pain,
For promis'd joy!

Olen seurannut Kööpenhaminan ilmastokokousta, sen minkä olen väsymykseltäni jaksanut ja vähällä vapaa-ajallani ehtinyt. Jos loppuviikosta lehdissä hehkutellaan onnistumisella, kannattaa tarkistaa mitkä olivat tieteeseen perustuvat tavoitteet vaadittavista päästöjen alennusprosenteista kehittyneissä maissa ja todellisista rahamääristä, jotka kehittyvät maat tarvitsevat hiilidioksiinipäästöjensä kasvun ehkäisemiseksi siirtymällä vähäpäästöisiin energiamuotoihin. Oikeastaan kaikkeen, mitä jokin virallinen delegaatio tai lehdistö sanoo, kannattaa suhtautua epäluuloisesti.

Keskustelupalstoilla kommentoijat viittilöivät Climategateen ja Itä-Anglian yliopiston ilmaston tutkimuskeskuksen tutkijoiden hakkeroituihin sähköposteihin. Yhden laitoksen vakavan virheen vuoksi tuhansien tieteentekijöiden vuosikausien työ tuntuu menettävän merkityksensä. Puhutaan ilmastovaleesta ja -kuplasta. Väkisinkin mieleen tulee ajatus ihmisistä hykertelemässä ja hieromassa käsiään. Kulutus voikin jatkua, minun ei tarvitse syyllistyä, ei tinkiä mistään.

En epäile, etteikö ilmastonmuutos johtuisi ihmisen toiminnasta. Alan epäillä, ettei sitä saada edes hidastettua. Suurimman osan päästöistä ovat aiheuttaneet kehittyneet maat. Ilmaston lämpenemisestä kärsivät eniten kehittyvien maiden asukkaat. Kööpenhaminassa Halosen puheen, epäilisin, ihmiset unohtivat viidessä minuutissa. Samaan aikaan Etiopian edustajat esittivät jotain konkreettista, jotain mihin heti tarttua. Aktivistit ja avustustyöntekijät kohtaavat saman asian päivittäin. Länsimaissa ihmiset kyselevät epätietoisina, mitä voisin tehdä, miten voisin auttaa. Kehittyvissä maissa ihmisten ei tarvitse kysellä, he ryhtyvät toimeen. Eikä Obamasta ole apua. Yhdysvaltojen ensimmäinen musta presidentti on osoittautumassa, kuten Naomi Klein vihjaili, brändiksi. Yes, we can! Mutta mitä ja mihin, sen jälkeen kun hän nousi presidentiksi. Sotimaan loputtomiin?

Jos maailma jakaantuu hiljalleen ihmisiin, jotka suojelevat ja säilyttävät sekä niihin, jotka kahmivat surutta, kasvaa kuilu kehittyvien ja kehittyneiden maiden välillä myös. En usko, että he kauan jaksavat, elinolojensa kurjistuessa, katsella kulutukseen perustuvia yhteiskuntiamme.

Sitä voisi kirjoitella vaikka mitä kapitalismista, korporatismista, kleptokratioista, uskosta jatkuvaan talouskasvuun rajallisten resurssien puitteissa, sodista, jotka jatkuvat aseteollisuuden tukemana, ja ehkä vaatimanakin loputtomiin, ihmisten silkasta rahanahneudesta ja listaa voisi jatkaa, mutta miksi vaivautua. Tuhannet muut ovat kirjoittaneet niistä miljoona kertaa paremmin ja kaikki on kaivettavissa netistä. Ei niihin artikkeleihin lehdissä törmää, sillä journalistit kirjoittavat sen minkä lehden omistajat sallivat, vaikka eivät haluaisi asiaa itselleen myöntää.

Olen miettinyt, miksi emme kykene muutokseen? Onko menetettävissä koko elämäntyömme, saavutuksemme, joita tiedostamattomassa kuolemanpelossa väkerrämme ympäriinsä. Yritämme jättää jotain merkkiä, meidän mentyämme, itsestämme jälkipolville. Ehkä jopa tämä blogin pitokin, pienessä mittakaavassa, on sitä.

Lensin syksyllä, ehkä viimeisen lentoni, yli Saharan autiomaan. Katselin tuntikausia, melkein transsissa, ikkunasta alas hiekka-aavikolle. Vesi oli kaivertanut sinne joenuomia ja korkealta pystyi erottamaan laakeita alueita, joiden oli täytynyt olla joskus järviä. Nyt siellä ei kasvanut enää juurikaan mikään. Kotona kaivoin netistä Shelleyn runon Ozymandias ja tässä se on:

I met a traveller from an antique land
Who said: Two vast and trunkless legs of stone
Stand in the desert. Near them, on the sand,
Half sunk, a shattered visage lies, whose frown
And wrinkled lip, and sneer of cold command
Tell that its sculptor well those passions read
Which yet survive, stamped on these lifeless things,
The hand that mocked them and the heart that fed.
And on the pedestal these words appear:
"My name is Ozymandias, king of kings:
Look on my works, ye Mighty, and despair!"
Nothing beside remains. Round the decay
Of that colossal wreck, boundless and bare
The lone and level sands stretch far away.

Outoa. Kahteen päivään ei ole satanut. Töiden jälkeen polkaisin pitkästä aikaa sellaisen räkäposkella-pyörälenkin Espooseen ja kääntyilin aina sinne minne mieli teki. Vaikkei Espookaan ole minulle enää mikään tuntematon maa, eksyin silti ja tuurilla löysin takaisin rantaraitille.

Pysähdyin kotisataman lähettyville ihailemaan merta sekä kuunsiltaa, naukkailin rommia taskumatista ja vietin viralliset vesilläolokauden-päättäjäiset mutta en voinut olla ajattelematta meren pienimpiä piipertäjiä, veden happo-emästasapainoa ja tutkijaa, joka juoksi vessaan oksentamaan tajuttuaan, että edessä saattaisi olla planktonien armageddon. Olo oli muuten lämmin, rommin ansiota kai, mutta varpaita paleli pyöräilypopoissa kengänsuojista huolimatta.

Tämä syksy on ollut minulle jotenkin helvetin raskas, lyönyt polvilleen. Totta, työ on vienyt liikaakin vapaa-ajasta mutta sellaista se oli viime syksynäkin enkä muista, että olisin ollut näin rättikatkipoikki. D-vitamiinia olen kiskonut kaksin käsin enkä huomaa, että siitä olisi ollut mitään hyötyä. Sitä käpertyy omien, pienien ja merkityksettömien asioiden pariin, yhteydenpito ystäviin unohtuu ja illalla juuri ennen kuin nukahtaa tajuaa, kuten kapteeni Ahab, joka sanoi perämiehelleen että…

Close! stand close to me, Starbuck; let me look into a human eye; it is better than to gaze into sea or sky; better than to gaze upon God. By the green land; by the bright hearthstone! this is the magic glass, man; I see my wife and my child in thine eye.

Tsykkelöin rauhallisesti kotiin ja huomasin vasta ottaessani kenkiä jaloista, että ukkovarpaat olivat kylmästä tunnottomat. Verenkierron palautuessa ja kipujen alkaessa, muistui mieleen ajat kotikylän jäkiskaukalossa. Joskus sitä toivoisi omistavansa jonkinlaisen aikakoneen.

Tuli mieleen Prokrustes, antiikin Kreikan mytologian maantierosvo, joka laittoi uhrinsa makaamaan sängylleen. Liian lyhyet hän venytti sängyn mittaiseksi ja liian pitkiltä katkoi ylimenevät osat. Juju oli tietenkin siinä, että kukaan ei hänen vuoteelleen koskaan sopinut. Englanniksi procrustean kääntyisi, jos jokin asia tai miksei henkilökin olisi ruthlessly inflexible. Suomeksi, Wikipedian mukaan mielivaltaista normia, johon siihen sopimaton asia mukautetaan ilman perusteltavissa olevaa syytä.

Hauskaa kuinka sanoja muodostuu vanhoista taruista ja myyteistä. Hauskaa se ei enää ole, kun jokin prokrusteinen juttu ahdetaan omaan elämääni, koska en nyt satu sängylle sopimaan. En edes suostu sitä tässä tapauksessa kokeilemaan.

----

Venyttelyistä ja vanutteluista tuli mieleeni, että sain vihdoinkin työterveyshuollosta hakemani niskan ja hartioiden vanutusohjeet luettua läpi ja muutamia liikkeitä jo teinkin. Hezuzmaaria, kuinka teki hyvää! Tunsin oikein kuinka veri alkoi virrata ylöspäin, tai sitten nesteet päästä valuivat alas, fifty-sixty tai jotain. Kohta on yläkroppa kuosissa. Lantio on vielä jumissa ja tietäisin sille jo hyviä liikkeitä ilman ohjeitakin, mutta eipä löydy siihen tähän hätään apua :(

Olipa tylsä päivä töissä, lisäksi eilen pyörää korjatessa ote lipsahti kiintoavaimesta ja lensin pää edellä sarvien päälle. Kaulaan tuli kauhea mustelma. Kukaan ei tietenkään uskonut selityksiäni.

Aikaa kun oli, aloin haaveilemaan. Etsin netistä Hollannin kanavaverkoston ja suunnittelin tulevaisuuden melontaretken niitä pitkin, mutta sitten mietin, miksi tyytyä vain niihin. Oikeastaan näitä vesireittejä pitkin pääsisi ties minne koko läntisessä Euroopassa. Aikoinaan, teiden puuttuessa tai niiden huonokuntoisuudesta johtuen, kanavia käytettiin tavaroiden kuljetukseen valtioiden välillä. Mielikuvitellessa kaikki on mahdollista. Matkaisin ylös Moselia ja koukkaisin yhdyskanavaa myöten Rhônelle. Näin jo mielessäni Välimeren. Aurinko paistaisi, totta kai, ja kaislikko kaartuisi ylle. Tytöt vilkuttelisivat penkereiltä ja kaarnapursi keikkuisi eteenpäin olympiavoittajan vedoilla.

Kehittelin myös kaupunki- ja rivitaloasumiseen soveltuvan, porraspyramidia mukailevan kasvimaan, joka makaisi pyörivällä alustalla ja jota siten voisi käännellä aina sille sivustalle mille enemmän valoa haluaisi. Alimmilla tasoilla voisi kasvattaa perunaa, seuraavilla porkkanaa jne. Keskelle kehittelisin jonkinlaisen kompostorin. Tämä vaatii vielä loppuviikonkin työpäivät tuotekehittelyä varten.

Sitten ideoin mullistavan ruokapalvelun, varsinkin sairaaloiden henkilökunnalle, jotka kipitellessä pitkiä tunneleita pitkin lounasravintolaan, kuluttavat siihen puolet ruokatauostaan. Tätä varten palkkaisin armeijan hyväkuntoisia eläkeläisiä, jotka sämpyläkärryineen tulisivat osastoille. Tämähän olisi win-win situation. Uupuneet työläiset saisivat ruokaa ja eläkeläiset sosiaalisia kontakteja. Jalomielisesti lahjoittaisin puolet voitosta vanhustyöhön.

Näyttäisi, että olen eniten hyödyksi töissä, jos minulle ei anneta vaativia tehtäviä ja pysyttelen poissa muiden näkyviltä.