Suuri, epämääräinen piimä- ja viilivertailu

Ajatella, että kolmisenkymmentä vuotta meni edes tarttumatta piimäpönikkään. Äiti sitä silloin aikoinaan enimmäkseen joi ja taisin kurkata lasiin miettien, että kaikkea paskaa ne aikuiset viitsivätkin suuhunsa kaataa. Isä joi sitten toisinaan Karjalaa, ei kuitenkaan aamuisin ennen kuin lähti töihin. Silloin se laittoi radion soimaan hiljaisella, valmisteli eväät ja söi yhden viilin. Purkki kolisi vaimeasti keittiössä.

Kaupasta ei saanut kuin yhtä viililaatua ja kannen alla oli ensin sellainen keltainen, paksu kerrostuma. Sen päälle laitoin aina yhden kokonaisen teelusikallisen sokeria ja kanelia niin paljon, ettei keltaista paltturaa enää näkynyt. Sitten se kerros syötiin ja taas sokerit sekä kanelit viilin päälle.

Piimä ja viili taitavat olla aika lailla pohjoismaisia ruokatarvikkeita. Enpä niihin maailmalla törmännyt, mutta en niitä sen kummemmin etsiskellytkään. Huomenna, jos jostain syystä heräisin, sanotaanko vaikka Firenzessä tai Krakovassa, menisin ensimmäisenä mini-markettiin ja tarkistaisin maitotiskin. Piimää ostaisin lähinnä, AB-sellaista.

Ensi viikolla Elvis täyttäisi 75 vuotta. Jossain toisessa ulottuvuudessa se saattaa olla vielä hengissä. Se asuu Havaijilla eikä kukaan kiinnitä huomiota sen värikkääseen xxl-koon paitaan, jolla se yrittää peittää tukevan keskivartalonsa. Polvet sillä on huonona mutta useimpina iltoina se kepin tukemana vaappuu kulmakapakkaan, jota pitää sulkeutunut suomalainen havaijilaiskaunottarensa kanssa. Se tilaa aina saman juoman, lasin piimää ja juo sen pienin siemauksin. Sitten se lähtee kotiaan kohti ja joka kerta baariomistaja, tuo sulkeutunut suomalainen, luulee kuulevansa sen laulavan mennessään mutta ehkä se onkin vain iltatuuli rantapalmuissa.

Ai niin, kaikki ne viilit ja piimät on hyviä.