Kaikki ja ei mitään

Hänen sisällään ei ollut ketään; hänen kasvojensa (jotka kuten sen ajan huonot maalaukset, eivät muistuttaneet mitään aikaisempaa) sekä sanojensa takana, sanojen, jotka olivat fantastisen runsaat ja myrskyisät, oli ainoastaan kylmyyttä, kuin uni jota kukaan ei uneksinut. Alussa hän ajatteli, että muutkin ihmiset olivat samanlaisia mutta ystävänsä hämmennys, jolle hän oli alkanut tyhjyydestään puhua, osoitti hänen erehtyneensä ja sai hänet aina tuntemaan, ettei yksilöiden tulisi erottua ulkoisilta olemuksiltaan. Hän luuli löytävänsä kirjoista lääkkeen vaivaansa ja opetteli latinaa sekä vähän kreikkaa. Sitten myöhemmin hän ajatteli etsimänsä löytyvän ihmisyyden perusriiteistä ja antoi Anne Hathawayn perehdyttää itsensä niihin eräänä kesäkuun pitkänä iltapäivänä. Noin kaksikymmenvuotiaana hän muutti Lontooseen. Hän oli jo vaistomaisesti mestaroinut tavan esittää olevansa joku, jotteivät muut huomaisi hänen olevan ei kukaan ja Lontoossa hän löysi ammatin johon hänet oli jo ennalta määrätty, nimittäin näyttelijän työn, jossa esitetään ihmisjoukolle henkilöä, jonka katsojat näyttelevät uskovansa tämän olevan. Tämä ammatti tuotti hänelle outoa mielihyvää, ehkä ensimmäisen kerran hänen elämässään mutta vuorosanojen loputtua ja viimeisen kuolleen vetäydyttyä näyttämöltä, palasi vihattu epätodellisuus hänen luokseen. Hän ei enää ollut Ferrex tai Tamberlane, vaan jälleen ei kukaan. Joten vainottuna hän esitti muita sankareita ja traagisia hahmoja. Ja niin, hänen kehonsa täyttäessä tehtävänsä Lontoon tavernoissa ja bordelleissa, sielu hänen sisällään oli Caesar kieltäen selvännäkijänsä ennusteet, ja Julia inhoten kiurua, ja Macbeth keskustellen nummella noidille ja kohtalottarilleen. Kukaan ei ole esittänyt yhtä monta miestä: kuten Egyptin Proteus, käytti hän loppuun kaikki mahdolliset hahmot. Toisinaan hän piilotti tunnustuksen jonkin teoksensa nurkkaan, varmana siitä ettei kukaan sitä huomaisi. Yhdessä Richard ilmoittaa esittävänsä useaa roolia kerrallaan ja toisessa Iago tekee oudon tunnustuksen: “En ole se joka olen.” Elämisen, uneksimisen ja näyttelemisen identiteetti inspiroi hänet kirjoittamaan kuuluisat lauseensa.
Kaksikymmentä vuotta hän ylläpiti tämän kontrolloidun sekavuuden. Sitten eräänä aamuna hän sai tarpeekseen tylsyydestä ja kauhusta esiintyä kaikkina niinä kuninkaina, jotka kuolivat miekkaan ja rakastavaisista, jotka saivat toisensa ja kärsivinä erotettiin toisistaan. Samana päivänä hän päätti myydä teatterinsa. Ennen kuin viikko oli ohi, palasi hän kotikyläänsä, jossa hän sai takaisin nuoruutensa puut ja purot, sitomatta niitä niihin hahmoihin, joista muusansa oli hänelle laulanut. Jokin rooli hänellä oli oltava, joten hänestä tuli eläköitynyt impresario, joka antautui rahanlainaamiselle, oikeushaasteille ja koronkiskonnalle. Tässä hahmossa hän kirjoitti kuivakkaan testamenttinsa, josta hän tarkkaan poisti kaiken tunteellisuuden ja kirjallisen lennokkuuden. Lontoosta vierailulle tulleille ystävilleen, hän kuitenkin, heidän edukseen, esitti runoilijaa.
Tarina kertoo, että juuri ennen tai jälkeen kuolemansa, hän löysi itsensä Jumalan yhteydestä, jolle hän sanoi: “Minä, joka olen ollut turhaan niin monia miehiä, haluan olla yksi ja ainoa, minä.” Jumalan ääni vastasi hänelle pyörremyrskystä: “Minäkään en ole se joka olen. Uneksin maailman tavalla jolla sinä, rakas Shakespeare, uneksit näytelmäsi. Olet yksi unieni muodoista ja laillani, kaikki ja ei mitään.”

Suomennos J.L Borgesin kertomuksesta Everything and Nothing on omani. Taisin juoda yhden rommin liikaa.

Kirjoitettaessa soi Simon & Garfunkel: The Only Living Boy in New York