jeeee

Leo Tolstoi oli rehellinen kirjoittaessaan omasta sekä kollegoidensa motivaatiosta kirjoittamiseen. Laiskana lainaan taas englanniksi.

Horribly strange, but I now understand it all. Our genuine, sincere concern was over how to gain as much money and fame as possible. And the only thing we knew how to do in order to achieve this aim was to write books and journals.

Aloitin kesän päätyttyä työstämään omaa käsikirjoitustani argentiinalaisesta miehestä, joka matkustaa Sveitsiin tehtävänään palauttaa Jorge Luis Borgesin luut takaisin synnyinkaupunkiinsa Buenos Airesiin. Kirjoitin joskus blogimerkinnänkin, kuinka sain idean tarinaan. Tolstoihin palatakseni, en kirjoita rahan enkä kunnian toivossa. Kirja tuskin edes valmistuu koskaan. Tai jos saan sen kirjoitettua, kukaan ei sitä suostu julkaisemaan. Siinä tapauksessa painatan siitä omakustanteisesti yhden kappaleen ja lahjoitan sen ehkä lähikirjastolleni. Jos ei niille kelpaa, niin jätän sen kirjakiertoon. Tuollaisena ideana voisin motivoitua kirjoittamaan sen jopa valmiiksi :) Kasvoin jo aikuiseksikin hitaasti, joten ei varmaankaan haittaa, jos saatan yhden projektin verkkaisesti loppuun. Ehkä siihen menee koko elämäni tai aika loppuu kesken. Kuka tietää.

Kertomus alkaa Buenos Airesissa. Kirjailijayhdistys on kokoontunut väittelemään, kuka heistä olisi sopivin henkilö hoitamaan itse käytännön työn, eli noutamaan Borgesin luut Genevestä. Bruce Chatwin, joka luultavasti kuoli AIDSiin, mutta väitti saaneensa vaarallisen viruksen Kiinassa matkaillessaan lepakon puremasta, käytti tietyistä ihmisistä ranskankielistä termiä homme de bibliothèque. Siis ihmiset, jotka teoriassa tietävät asioista paljon, mutta käytännön tehtäviin heistä ei juurikaan ole. Ehkä vierastan kyseistä rotua itsekin, joten siksi suurin osa yhdistyksen kirjailijoista kuuluu tähän lajiin, myös osittain sankarimme E, jolle tehtävä lopulta lankeaa.

Borgesia viehättivät labyrintit, joten ajattelin E:n jo lentokentällä astuvan eräänlaiseen labyrinttiin, jota koko tehtävä ja Eurooppa hänelle edustaisi ja josta rakkaus naiseen (sveitsitär tai mahdollisesti maahanmuuttaja) hänet auttaisi ulos, ja niin ajattelin tarinan lopettaakin. Kirjailijayhdistyksen kassavarat (osa lahjoituksina) hupenisivat E:n saattamiseksi matkaan ja maailmalta takaisin, joten oikein jäsenille, että joutuisivat taas tosissaan paiskimaan hommia elantonsa eteen. Lisäksi E:llä on kaksi kissaa, Rigel ja Betelgeuze, enkä vielä tiedä minne ne sijoittaisin matkan ajaksi.

Ajattelin myös ottaa teemaksi historian ja kuinka erilailla esimerkiksi Espanjan sekä muidenkin eurooppalaisten maiden riistämät valtiot Etelä-Amerikassa opettavat asioita kouluissaan. Kaupunkina Buenos Aires on alkanut kiehtoa minua kovasti. Näyttää siltä, että on matkustettava sinne. Paul Theroux ainakin tapasi aikoinaan Borgesin siellä ja ehkä hän saattaisi vastata, jos yrittäisin kysäistä häneltä, kustantajansa kautta, Borgesista enemmän. Therouxin kanssa omistamme samanlaiset kaarnapurret. Tulisimme varmaan muutenkin hyvin toimeen. Tosin tuskin uskaltaudun kysymään häneltä mitään.

No, kaikki hyvin tähän asti (paitsi en tiedä tapahtumapaikoista mitään, nada!). Sitten jostain, enkä ymmärrä minkä tuulen tai paikallisbussin tuomana mukaan tuli E:n sisko A. Ja tämä vanhempi sisar on tunkemassa myös matkalle Eurooppaan. Kyseessä on jonkinlainen ympäristöaktivisti ja feministi, joka katosi maailmalle pikkuveljensä ollessa vielä vajaat 12-vuotias. Yritin estellä A:n tuloa mutta hän on puskemassa tarinaan väkisin. Ehkä siksi, että itselläni ei ole koskaan ollut siskoa ja olisin aina halunnut sellaisen. Vanhemmat ovat kuolleet ja nämä kaksi ovat aika vieraita toisilleen, joten siinä voisi olla yhdenlainen sivuteema myös. Vuodet muualla ovat ainakin pehmentäneet isosiskon.

Olen huomannut, että aikaiset aamut ovat hyvä aika kirjoittaa ja minulle ainakin tykkäämäni musiikki antaa lisäpotkua. Joten eipä muuta kuin persus aamulla penkkiin ja naputtelemaan.

Kaikki tuntuu suurenevan. Kaivelin kaapin perältä vanhan teemukini ja kuinka mitättömän pieneltä se näytti tämän nykyiseni rinnalla, joka kai vetää nestettä melkein puolisen litraa. Eipä ihme, että työmatkalla on kupla otsassa. Taitaa olla parasta, ohimennen vahingossa muka, keikauttaa se lattialle. Alkukodissani käydessäni join kahvit kaikkein vanhimmasta kupistani ja se vasta minimaalinen olikin. Kylpyammeelta tuntui silloin aikoinaan.

Kadun varressa oli parkissa uusi Toyota Yaris ja parin metrin päässä sen vanhempi malli. Uudempi pullisteli steroidisena. Sillä voisi uskaltautua jopa moottoritielle. Kuinka ihmeessä silloin aikoinaan mahduimme, isä, äiti ja 4 lasta, käpyiseen Opel Kadettiin. Jotkut ajelivat niillä 70-luvun pirsseillä pitkin Suomea ja helvetti, jopa ulkomaille asti! Kahvit keiteltiin kaasukeittimellä P-paikoilla. Omat eväät olivat mukana totta kai. Vielä nykyäänkin jos joku alkaa esimerkiksi junassa rapistelemaan eväspapereita ja se juusto- ja makkaraleipien tuoksu leviää lähipenkkeihin, muistuu mieleen oma lapsuus ja harmittaa, ettei itse tullut ottaneeksi eväitä matkaan.

Perheet tosin ovat pienentyneet mutta talot suurenevat. Vanhemmille ja kahdelle lapselle tarvitaan 200 neliön omakotitalo. Kesämökit kipuavat kahteen kerrokseen. Veneissä on melkein enemmän tilaa kuin entisajan mökissä.

Varma nurkka-ukkouden merkki lienee se, että ajattelee asioiden olleen paremmin entisaikoina. Ehkä ne olivatkin, mutta Afrikassa sanotaan; polut syntyvät kulkemalla niissä.

Edit: En keksinyt millään miten lopettaa koko lätinä, joten laitoin siihen tuon sananlaskun. En taida ymmärtää itsekään miten se tuohon sopii. No, väliäkö tuolla. Lähden merelle.

Lähellä sinua, olet sitten missä tahansa päin maailmaa, on tappaja. Tappaja, jota et tunnista sellaiseksi. Saatat tuntea jonkun sen uhriksi joutuneen. Se ei juo viinaa kerrostalon kaksiossa eikä huuruissa tartu puukkoon sen vuoksi, että sai vain kipareen HK:n sinistä. Se ei istu autonratissa tai korporaation johtokunnan kokouksessa. Se ei ole näkymätön kuten virus tai bakteeri tai Adam Smithin käsi. Et edes ajattele sen uhkaavan itseäsi ja olet ehkä tuntenut sen koko elämäsi. Silti se tappaa esimerkiksi Britanniassa yli tuhat ihmistä vuodesta toiseen. Verrattuna liikenneonnettomuuksiin (kuljettajat, matkustajat, polkupyöräilijät, kävelijät, kaikki liikenteessä liikkuvat), joihin menehtyy Briteissä vuosittain vähemmän kuin 3000 henkeä, tappajamme niittää aika tehokkaasti.

Etkö arvaa?

Aivan, portaat. Tikapuut myös. Joten kun seuraavan kerran laitat jalkasi askelmalle, mieti että se saattaa tulla lähtö nyt.

Plaah. Viime merkinnässäni kirjoitin filmirullasta, jonka jätin kehitettäväksi ja eilen hain negatiivit liikkeestä. Eipä ollut niissä kryptisiä ohjeita kulta-aarteen jäljille, ei taidenakuilua, ei edes perinteisiä, rasvaisia alastonkuvia :(

Kummallisia kuvia silti. Joku arojen paparazzi, Mongoliassa mahdollisesti, oli napannut kuvan jurtasta, hääjuhlista ja useampi kuva oli hääparista, kun heitä kuljetettiin kohti jotain taloa mönkijän vetämillä rattailla. Mitä ihmettä! Minne ovat kadonneet villihevoset Mongoliassakin? Yhdessä kuvassa pari suuteli toisiaan onnellisen näköisenä. Join lasillisen heidän kunniakseen.

Viimeinen kuva oli satamasta ja veneestä. Merimiehenä tunnistan purjelaivatyypit merimailien päästä ja tämä oli kuunari. Nimeä en pystynyt erottamaan. Harmi, sillä bongailen niitä ja ehkä nimi olisi johdattanut aluksen kotisatamaan. Laivoilla on usein kauniit nimet. Kiddin Adventure ja Draken The Golden Hind. Cutty Sark ja Thermopylae kisaamassa kohti Lontoota. Discovery ja Fram Antartiksella. Cookin Endeavour ja Resolution. Fiktiiviset Pequod, Nautilus, Hispaniola ja Ghost. Nimiä lukiessa tekisi mieli hypätä heti edes ensimmäiseen satamassa seisovaan Symphonyyn ja jättää maa sekä sen tuskaiset muistot taakseen :p

Laivat ovat melkein kuin muuttolintuja. Aamulla töihin polkiessa Linden oli jo lähtenyt. Gerda vielä keikkui Sillilaiturissa. Ajattelin lähteä itsekin. Olen viittä vaille sanomassa itseni irti, eikä mitään suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen ole. Ammattipummeilla harvemmin on. Olen lopen kyllästynyt uneksimaan työnantajan unia, jotka enimmäkseen koskevat tapoja, joilla ansaita enemmän rahaa. Sitä paitsi olen huono siinä muutenkin. Yhtenä päivänä mieleeni tuli, ettei minulla ole enää mitään elämässäni tähdellisempää ostettavaa kuin talveksi uusi pomppa, Schottin peacoat ankkurinapeilla, ja sitten pelkästään kirjoja sekä ehkä cd silloin tällöin. Mahdollisesti myös muutama pullo rommia talven varalle, mutta niillä ei ole niin suurta väliä.

Vajaa viikko sitten osallistuin intterwebbi-huutokauppaan ja yllätyksekseni voitin huudettavan kohteen, vaikka korotin kokonaisella kympillä lähtösummasta. Sata vuotta sitten voitin luontoarvalla Siili-kauppakassin, joten mukava palata voittokantaan. Pian selvisikin, että olin ainoa huutaja ja tavara majaili Turun panttilainaamossa. Typeryyttäni maksoin sen, ennen kuin luin sähköpostissa lähetetyt ohjeet, joiden mukaan ennen maksamista, varmista haluatko tuotteen lähipostiin ja blaablaablaa. Ei auttanut muu kuin matkustaa Turkuun.

Voittamani kohde oli Mamiya 645 pro, eikä se tänä digiaikana kai herätä muissa kuin alan harrastajissa enää mitään muistikuvaa, mutta kyseessä on ns. keskikoon filmikamera, jota todelliset ammattilaiset (mikä minä en missään nimessä ole) tykkäsivät käyttää studio- ja luontokuvauksessa, ja käyttävät vieläkin. Turha luulla, että filmi on kuollut. Käytän vieläkin 70-luvun Yashican linnunpönttöä kuvausreissuilla.

Suunnittelin matkan Turkuun sotilaallisella tarkkuudella. Saavuin asemalle klo 11 ja jo tunnin päästä istuin taas junassa matkalla takaisin kohti sivilisaatiota, mukanani helvetillisen iso ja raskas kameratarvikkeiden kuljetussalkku.

Vasta kotona tutkin sen sisällön perusteellisesti ja kaikesta näki, että entinen omistaja oli pro. Kaikenlaista tilpehööriä löytyi valotusmittareista lähtien. Salkun sisällä plyysipinnassa oli karkeita mustavalkoisia karvoja, joten hänellä oli ollut todennäköisesti koira, tai mahdollisesti lemmikkimäyrä. Tutkittuani kameraa tarkemmin, tajusin, että siinä oli filmi sisässä ja kuvia oli otettu kolme kappaletta. Sitten löysin salkusta rullan Kodak Portra 160nc-filmiä, joka oli jo valotettu.

Nämä löydöt järkyttivät mielenrauhaani syvästi. En oikein tiedä, kehitänkö rullat vaiko en. Kukaan pro ei kanittaisi kameratarvikkeitaan ammuttuine filmeineen. Yksi lempikirjoistani on John Steinbeckin Travels With Charley, jossa kirjailija saapuu siivoamattomaan hotellihuoneeseen, ehtii riisua toisen kengän jalastaan ennen kuin alkaa havaita kaikenlaisia johtolankoja huoneen edellisestä asukista. Kodak Portra on nimensä mukaisesti muotokuvafilmi, joten arvelen sen sisältävän, no, muotokuvia, eikä edes pro saa tällaista kameraa ujutettua salaa kenenkään hameen alle.

Toisaalta sieltä saattaisi löytyä kuvina yksityiskohtaiset ohjeet mittavan kulta-aarteen jäljille.

Ajattelin ensin heittää filmirullat roskiin, mutta houkutus kehittää ne taitaa olla liian suuri.

Jawara Diallo kauppasi käsilaukkuja, koruja ja rihkamaa Veronan Plaza della Erben luoteiskulmassa. Pitkä, laiha, musta mies, mustavalkoruudullisessa nukkavierussa flanellipaidassaan. Tavara vaihtoi laiskasti omistajaa.

Jawara Diallo kuului mouriitteihin. Ehkä olen suomentanut sanan päin honkia, mutta enpä ole netissä vastaavaan yritykseen törmännyt. Ranskaksi La confrérie des Mourides.

Jawara oli kotoisin Senegalista, Mbackén kylästä, samasta paikasta, jossa mouriittien perustaja sheikki Amadou Bamba syntyi vuonna 1850. 45 vuotta myöhemmin Amadou Bamba, matkalla veneessä maanpakoon Gaboniin, rukoili Allahia matolla, joka ilmestyi ihmeenomaisesti laineiden päälle. Sitten hän käveli veden päällä takaisin Senegaliin ja käynnisti islamin oppeihin perustuvan kauppayhtiön. Jäseniä kutsutaan mouriiteiksi. Liikkeen perussäännöt ovat yksinkertaisia; seuraa Jumalaa, tee työtä, äläkä provosoi ketään. Mouriitteihin törmää kaikkialla maailmassa, Pariisista Los Angelesiin, Dubaista Tokioon. Mouriitit lähettävät rahaa takaisin Senegaliin ja tukevat toinen toisiaan. Heillä on oma kädenpuristuksensa, josta jäsenet tunnistavat toisensa. Liikkeeseen kuuluu nyt noin kolme miljoonaa jäsentä. Jokaisen haave on tulla haudatuksi Toubaan, kaupunkiin, jonka Amadou Bamba valitisi liikkeensä tukikohdaksi. Kaupungissa ei ole poliisia, ei veroviranomaisia, ei tuomioistuimia. Pankeille ei ole tarvetta. Luottamus on mouriittien avainsana.

Katselin hetken veronalaisten ja turistien liikuskelua aukiolla. Kukaan ei pysähtynyt Jawaran tavaroiden eteen, tuskin vilkaisi niitä. Jawaralla oli aikaa lukea koraania. Iltapäiväaurinko siirtyi hiljalleen hänen kojunsa luo. Musta mies kauppaamassa arvottoman näköistä pikkutilpehööriä. Paras kiiruhtaa ohi.

Koskaan ei tiedä, mihin törmää, kun pintaa vähän raaputtaa.

Toivuin juuri taudista, jota ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehellekään. Sain aika pahan ruokamyrkytyksen joko omista keitoksistani, tai sitten kannoin pöpön mukanani läheisen Alepan ruokakorin pohjasta, joita ei näytetä pestävän turhan usein.

Niin tai näin, edellinen yö meni pöntön läheisyydessä puolen tunnin välein. En mitannut lämpöä mutta niin ylös se nousi, että sitä mieluummin halusi nukkua valot päällä. Munuaiset yritin kickstartata hyväksi havaitulla reseptillä. Puoleen litraan vettä sekoitetaan useampi lusikallinen sokeria, mielellään ruskeaa, koska siinä on enemmän kaliumia kuin valkoisessa sokerissa ja hyppysellinen suolaa. Varsinkin reissaillessa Aasian suunnalla, tästä drinkistä on ollut hyötyä.

Joskus viime yönä näin unen, että matkustin yöjunalla jonnekin kauas ja aamuauringon noustessa saavuinkin yllättäen Kiotoon. Olin unessa kovin onnellinen. Heräsin tietenkin, kuten aina unissa, kun päästään itse asiaan, tukka liimautuneena tyynyyn ja suussa limainen kerros. Nostin pääni ylös eikä oksettanut enää. Olin vielä onnellisempi kuin unessa.

╭∩╮（︶︿︶）╭∩╮

Luin lehdestä, että jotkut liikuntaesteettömät kakkapökäleet laiskuuttaan parkkeeraavat invalidipaikoille. Kaupunkia sotataan ja tuhritaan. Poliitikot pönöttävät kasvot rasvaisina kaikenlaisien riepujen kansissa, jotka julkeavat horinoitaan journalismiksi kutsua. Tällainen moraalittomuus on loputtava!

Liity sinäkin Kollektiivisiin Tuijottajiin! Yhdistyksemme ihannoi gandhimaisen väkivallattomuuden avulla vaikuttamista. Toimintatapamme on kokoontua tuijottamaan äänettöminä (moraalista ylemmyydentuntoa puhkuen toki) rötöstelijöitä ja rikkureita. Olemme havainneet, että sanallinen kritiikki ei näihin härskiintyneihin hapansilleihin tehoa, mutta harva ihminen kestää itseensä kohdistuvaa, äänettömän ihmisjoukon intensiivistä tuijotusta. Eikö kompastuessamme ja lennettyämme turvallemme tantereeseen, suurin osa meistä ensin katsoo ympärillemme, ettei kukaan vain nähnyt kömmähdystämme. Autonsa invalidipaikalle parkkeerannut lastaa kaljalastinsa kihisten häpeästä takaloosteriin, poistuu pikimmiten paikalta ja seuraavan kerran jättää peloissaan autonsa kauas etuovelta. Jälleen uusi voitto yhdistyksellemme.

Joten aktivoidu sinäkin!

sormieni lävitse.

Niin siinä kävi, että keväinen kävelyreissuni Pohjois-Italiassa osoittautui ties monennenko kerran vuotavaksi veneeksi. No, tätähän en ole suunnitellut vasta kuin vuodesta 2001 asti ja silloin ostettu Ligurian karttakin alkaa jo murentua käsiin. Ehkä pitäisi keksiä jokin oma idea ja matkakohde, eikä taapertaa jo aikoja sitten kuolleen kirjailijan jalanjäljissä.

Polkaisin pitkästä aikaa keskuspuistoon omenapuutani katsomaan ja sydän oli haljeta punnertaessani sohjossa etiäppäin. Pahempaa oli tulossa. Puu oli päihittänyt pakkasen, päästäiset, myyrät, citymarsut ja -kanit, jänikset, rusakot, hirvet ja olifantit, mutta se ei ollut selvinnyt ihmisestä. Joku oli katkaissut sen jokaisen oksan ja jättänyt pelkän puupiiskan hankeen pystyyn. Minuutin verran tunsin puhdasta, mustaa murhanhimoa. Mikäli olisin yllättänyt tyypin itse teosta, olisin möyrinyt hangessa sen kimppuun ja yrittänyt repiä paskiaisen kappaleiksi. Todennäköisesti olisin ainakin katkaissut siltä jokaisen sormen.

Sitten muistui mieleen tarina vanhuksesta, joka piti huoltoasemaa jossain Yhdysvaltain aavikolla. Joku oli varastanut siltä yön aikana pihalta pähkinäautomaatin mutta ukkelia se ei häirinnyt tippaakaan. Se pisti sen ihmisluonnon piikkiin.

On ihmisiä, jotka saavat itsesi tuntemaan kuninkaaksi ja toisia, jotka ovat matojakin alhaisempia. Jälkimmäisiin toisinaan törmää julkisissa tiloissa tai kulkuvälineissä. Niistä huokuu negatiivisuus. Ne imevät kaiken energian ympäriltään. Ne puhuvat enimmäkseen rahasta. Sitä vaihtaa mieluummin äkkiä huonetta tai jää paria pysäkkiä omaa aikaisemmin pois ja kävelee loppumatkan.

Joten on palattava lähtöpisteeseen. Tiedän jo uuden paikan. Se on maalla, mutta meressä.