jeeee

1920-luvulla A. F. Tschiffely satuloi ratsunsa Buenos Airesissa ja lähti ratsastamaan kohti 16000 kilometrin päässä sijaitsevaa New Yorkia. Mies ylitti aavikot ja Andit, vaelsi Etelä- ja Keski-Amerikan viidakot, matkusti läpi Meksikon ja saapui viimein Yhdysvaltoihin. Siellä alkoivat vaikeudet. Autoilijat tööttäilivät kieseissään ja kiilasivat hänen ratsukkoaan säikäyttääkseen sen. Häntä kohti heiteltiin tavaroita. Sitten joku koukkasi niin läheltä, että hänen hevosensa loukkaantui. Tschiffely keskeytti urakkansa Washingtonissa ja saapui lopulta junalla New Yorkiin.

Tällainen häiriköinti on jo tuttua pyöräilijöille pääkaupunkiseudullakin. Minua on jo heitelty tölkeillä polkiessani asiallisesti tien vieressä. Foorumeilla muut pyöräilijät kertovat saaneensa kohti myös pulloja. Verbaalisen vittuilun kestää mutta tahallaan kohti heitetyt esineet pelottavat. Jotain kummaa on Suomessa meneillään.

Tietenkin suurin osa näistä heittelijöistä on kännissä. Senhän syyksi voi laittaa mitä tahansa. Silti tämä on aika tuore ilmiö. Jokunen vuosi sitten sai täällä polkea aika rauhassa.

Jos asiaa mietti omalta kohdaltani, niin tunnistan itsessänikin toisinaan tieraivon oireita. Suurin osa liittyy liian pitkiin työpäiviin ja sen aiheuttamaan avuttomuuden ja turhautumisen tunteisiin. Kotimatkalla jokainen edessäni toikkaroiva kävelijä saa mielessäni perkeleitä niskaansa. Viekö työ jo ihmisiltä liikaa vapaa-aikaa? Kostetaanko työpaikalla koetut nöyryytykset viattomille kanssakulkijoille?

Omalta osaltani olen yrittänyt ratkaista asian seuraavasti: Aina tunnistettuani joutuvani road ragen valtaan, pysäytän pyörän tienlaitaan ja etsin ympäriltäni jonkin kauniin asian tai esineen. Sitten tutkin hetken tarkkaan sen erityispiirteitä kuten väriä tai mahdollisesti tuoksua, jos on esimerkiksi kasvi kyseessä, eikä aikaakaan kun olo on rauhoittunut.

Loppumatka menee yleensä myötätuulessa.

Eli kävellen Genovasta La Speziaan.

Sanovat, että viisikymppisenä jokaisella on sellaiset kasvot ja kroppa, kun on ansainnutkin. En tiedä, mitä pitäisi olla nelikymppisellä. Hyväpalkkainen työ? Aviopuoliso? Perhe? Kesämökki? Vastauksia on kai lukematon määrä. Ei ihmisluonto eikä kulttuurikaan ole mikään fiksoitu systeemi, johon ihmisen pitäisi passiivisesti sopeutua.

Saavuin junalla Milanosta Genovaan perjantai-iltana. Kukaan ei ryypännyt eikä remunnut ja lapset istuivat penkeissään. Matkakin tosin oli aika lyhyt. Edessäni istui miespuolinen opettaja ja korjasi oppilaidensa kokeita. Vastauspaperit olivat pöydällä siististi nipussa ja kysymyskaavake vieressä. Ne koskivat Dante Alighieria. Luin väärinpäin kuinka Suzanne Mehret, luokalta 2A, oli kirjoittanut niin raivokkaasti, että käsiala pieneni kohti alareunaa tilan loppuessa. Ja minusta oli hienoa istua junassa, pimenevässä illassa, keskellä tavallisia italialaisia matkalla koteihinsa. Ajattelin melkein olevani onnellinen, mutta ehkä se olikin vain liikkeelläolon riemua.

Genova tuoksuu mereltä ja kalalta. Jo pikkupoikana asetuin aina genovalaisten puolelle heidän kärhämissään venetsialaisten kanssa. Seuraavana aamuna suuntasin kohti etelää. Navigointi oli helppoa. Niin kauan kun pidin meren oikean käden puolellani, olin matkalla minne pitikin. Eikä kävelystä sen enempää, paitsi ei ehkä kannata patikoida raskaahko rinkka selässä Cinque Terren jyrkimpiä reittejä. Helpommalla pääsee ja kävelystä nauttiikin, jos ottaa minkä tahansa pienen rannikkokylän tukikohdakseen ja tekee ympäristöön päiväretkiä. Myös paikallisjunat kulkevat säännöllisesti kylien välillä.

Löysin aina majapaikan iltaisin mutta olenkin aina ollut onnekas mitä reissaamiseen tulee. Hotelleissa oli hiljaista. Yhdessäkin oli vain minä sekä neljä, arviolta ainakin 150-vuotiasta italialaista. Vanhukset pelasivat korttia ja minä ryystin cappuccinoa sekä konjakkia hotellin baarissa. Yöllä heräsin yskimiseen eikä aamiaispöydässä alas tullessani ollut kuin kolme senioria. Sitten viimeinenkin heistä köpitti sinne ja luulen, että kaikki meistä näyttivät hiukan yllättyneiltä. No, monetkin meistä elävät puolet heidän ikäisikseen ja ylikin, joten ei mitään epäkunnioittavaa. Hotellien bidee on muuten aivan loistava väline jalkojen pesuun ja Igiene Intima- voide auttoi kolottaviin varpaisiin.

Tykkään italialaisista kahviloista. Sain poikkeuksetta hyvää palvelua. Tykkään italialaisten tavasta tervehtiä toisiaan kuin kauan kadoksissa ollutta sisarustaan ja kuinka iäkkäämmät ihmiset kävelevät ryhminä rantabulevardeilla tai istuvat juttelemassa kahviloissa. Haluaisin viettää siellä eläkepäiväni ja sitten kuoltuani tuhkani siroteltaisiin Välimereen. Tykkään heidän tavastaan lauleskella kävellessään. Onnettomat ihmiset eivät laula. Tykkään heidän focaccioista, panineista ja salame e formaggioistaan. Söin niitä rantabulevardien penkeillä kuten pummien kuuluukin.

Jätin Ligurian, otin junan Pisaan ja myöhemmin Firenzeen. Siellä sitten myöhästyin junasta ensimmäisen kerran elämässäni. Samapa tuo. Palasin asemahalliin, katsoin aikataulukkoa, valitisin seuraavan junan eikä sitten ollut enää muuta tehtävissä kuin…

Wait, wait
The race has been numbered
So soon to go where the horses have gone
Lay down your head, like a baby to slumber
Can't make it home anymore, oh no
Can't catch the train

Etkä tarvitse muuta kuin hyvät kengät.

Teininä ihastuin ranskalaiseen tyttöön. Hänen nimensä oli Delphine. Kauniimpaa nimeä tuskin on naiselle annettu. Kummallista kuinka nämä muistot painuvat jonnekin olemuksen pohjalle ja silti nousevat niin helposti pintaan. Tytöllä oli punertavat hiukset ja hiukan pisamia. Se flirttaili yhden toisen tyypin kanssa saadakseen minut mustasukkaiseksi ja onnistui siinä helvetin hyvin. Yhteistä kieltä ei ollut. Olin vielä liian nuori puhumaan la langue of lööviä ja jos totta puhutaan, joskus änkytän vieläkin. Tulkkina toimi kiltti brunette, ranskalainen sekin, ja en ymmärrä miksi en kiinnittänyt silloin häneen mitään huomiota. Tyttö oli sellainen David Copperfieldin Agnes. Ne eivät tee itseään tykö mutta jos tutustut niihin, niin heistä alkaa hiljalleen paljastua, kerros kerrokselta, aina vain lisää viehättäviä puolia. Muutamia sellaisia olen sittemmin tavannut. Yksikään ei ole ollut kiinnostunut minusta. Niinpä.

Myöhemmin reissatessani ihastuin englantilaiseen, afgaaniin ja malesialaiseen. Afgaanityttö oli kristitty ja tapasin hänen äitinsä sekä sisarensa. Koskaan ennen eikä sen jälkeen minua ei ole kohdeltu yhtä kunnioittavasti. En ansainnut sitä. Englantilainen ja malesialainen olivat eri rotua ja väriä, mutta sellaisilla asioilla en ole koskaan päätäni vaivannut. Molempien nimi oli Lisa. Englantilaisella tosin vain jo kasteessa annettu.

En usko, että koskaan oppisin ymmärtämään kunnolla muuta kuin suomalaista naista. Eikä kyse ole pelkästään kielestä. Olemme niin paljon muutakin. Olen alue, jolle synnyin ja jossa kasvoin. Lapsuuden tarinat, leikit, harrasteet, sadut ja aikuisten jorinat, päiväkoti, koulu, ruuat, urheilu, musiikki ja kaikki ne asiat joiden parissa kasvamme. Ymmärtäisin ne puolesta sanasta, jos jonkun saman ikäisen suomalaisen kanssa asioista keskustelisin. Siksi tavallaan suhteet ulkomaalaisten kanssa tulevat jäävämään aina vajaiksi. Minun mielestäni.

Ja siksi jo aloittamani kirja argentiinalaisesta kaverista ei ole lähellekään aitoa. Projekti on mietittävä alusta uudelleen.

Kompastuin intterwebin valokuvaus-sivulla vieraillessani Guardianin artikkeliin:

Detroit in ruins

Tongin aihetta lisää ja löysin muutakin materiaalia:

Andew Moore, valokuvia Detroitista

Detroit, jossa kerran asui melkein 2 miljoonaa, muuttuu hiljalleen kaupunkisuunnittelijoiden termein donitsikaupungiksi, jolle on ominaista laajat lähiöt ja raunioituva ydinkeskusta. Nykyään Detroitissa on n. 800 000 asukasta.

Samanlaista urbaania ghettoa taloröttelöineen löytyy Baltimoresta, Clevelandista, itäisestä St. Louisista ja monista muistakin, mutta Detroit on tavallaan ränsistymisen ja rauniopornon pysäyttävin esimerkki. Kaupungin perustivat ranskalaiset vuonna 1701 ja samoin kuten New Yorkin hollanninkieliset nimet Breede weg, Nieuw Haarlem, Breukelen, Greenwyck jne. käännettiin englanniksi, muuttuivat Detroitin ranskankieliset kadut ja kaupunginosat myös. Jossain vaiheessa kaupungista käytettiin nimitystä läntinen Pariisi. Jotain siitä on säilynyt myös, kuten kaupungin jazz-kulttuuri.

Detroitia dominoi yksi bisnesala; autoteollisuus, joka kannatteli koko Michiganin osavaltiota. Tehtaat siirrettiin hiljalleen Meksikoon ja muuallekin, missä autoja voitiin pienemmin kustannuksin valmistaa. Kokonaisen teollisuudenalan häipyminen ei voi olla vaikuttamatta kaupunkiin. Mitähän Varkaudessa tai Valkeakoskella asiasta tuumittaisiin? Onko samankaltainen slummiutuminen mahdollista Suomessa?

Silti syy ei ole pelkästään autoteollisuuden. Vuonna 1967 Detroitin mellakat muistuttivat melkein kaupunkisotaa tarkka-ampujineen katoilla ja tankkeineen kaduilla. Mellakat vauhdittivat erityisesti valkoisen väestönosan, mutta myös monien afroamerikkalaisten perheiden, muuttoa lähiöihin. Mellakoiden aiheuttamat tuhot, erityisesti kaupunginosissa, joissa enemmistönä olivat mustat, jäivät osin korjaamatta.

Yhdysvalloissa ei ole samanlaista turvaverkkoa kuin meillä pohjoismaissa. Mikäli menetät työpaikkasi, olet vaarassa menettää melkein kaiken. Työttömyyskorvaus-systeemi on repaleinen ja lyhyempi kuin Euroopassa. Työpaikan mukana menee terveysvakuutus ja ehkä asuntokin. Uudelleenkouluttautumis-ohjelmat ovat haparoivia. Mitä vahvempi hyvinvointiyhteiskunta ja turvaverkot, sen parempi sosiaalinen liikkuvuus kansalaisilla yhteiskunnassaan.

Minua on aina ihmetyttänyt amerikkalaisten (ja australialaisten) yltiöpäinen patriotismi. Muistan erään Australian-päivän Sidneyssä. Helikopteri lennätti koko päivän valtavaa maan lippua kaupungin yllä. Sitten luin aboriginaali-aktivistin tekstin aiheesta. “But it’s simple. Unless you give us back our nationhood, you can never claim your own.”

Kuulostaa järkevältä.

Eikä mikään ole pysyvää.

Raunioistakin syntyy jotain uutta.

Päivän biisi:

Soulsavers, You Will Miss Me When I Burn

Hilpeä Hauki, Leijuva Lahna, Vastarannan Kiiski ja lopulta Päätä Särki. Huono juttu eikä naurata yhtään. Suomeksi siis krapula. Nyt maistuisi Suolaane Silakka.

Rommi lienee lähtöisin eteläisestä Aasiasta mutta yleistyi vasta eurooppalaisten vietyä sokeriruokoa Karibian alueelle. Marco Polo lipitti 1300-luvulla jotain vastaavaa paholaisen litkua nykyisen Iranin alueella mutta itse arvelisin sen olleen arrakkia, arabiaksi araq at-tamr, eli taatelin ”hikeä”. Muistan hyvin kun seilasin aikoinaan vihreällä merellä, ei kovinkaan kaukana silloisesta Macaon vapaakauppasatamasta ja rommi loppui. Miehistö, minä mukaan luettuna, kapinoi ja laskimme maihin Xiachuan Daon ruhtinaskunnan satamaan täydentämään juomavarastoja. Rommia ei ollut mutta arrakkia tynnyreittäin. Hirvittävää myrkkyä, en suosittele. Voitin myös noppapelissä ruhtinaan kauniin tyttären itselleni, mutta se on toinen tarina.

Rommi on eniten kulutettu alkoholijuoma ja osaltaan syyllinen sen suosioon on Englannin laivasto. Nesteitä on aina tarvittu seilatessa. Helpoimmin oli saatavissa olutta ja vettä. Molemmat säilöttiin tynnyreihin ja ne pilaantuivat yleensä aika nopeasti. Tapana oli ensin juoda olut ennen kuin se muuttui happameksi ja sitten yrittää maustaa pilaantunutta vettä kaljalla tai viinillä. Merimiehen päiväannos olutta oli gallona eli n. 4,5 litraa.

1600-luvun puolivälissä Englanti rummukoi (oma keksimäni sana, sanan rum arvellaan tulleen sanasta rumbullion tai rumbastion, jotka molemmat tarkoittavat jonkinlaista mellastamista) Jamaikan suunnalla. Saarella oli vähäiset olut- ja viinivarastot mutta hehtolitroittain tuota belsepuupin hikeä eli rommia ja näin se päätyi merimiesten juoma-annokseksi. Vuonna 1731 määrättiin, että puolikas pintti rommia vastasi gallonaa olutta. Rommi oli aluksi laimentamatonta mutta aika äkkiä ymmärrettiin lisätä siihen vettä, koska, no, jokainen baareissa notkunut tajuaa kyllä miksi. Laimentamisen aloitti vara-amiraali Edward Vernon, josta tulee muuten sana grogi. Merimiehet käyttivät hänestä lempinimeä ”Old Grog”, koska hän käytti grogham-kankaista päällystakkia kannella tepastellessaan.

Yhdysvaltojen laivasto luopui romminannoksista syyskuussa 1862 mutta tyypilliseen tapaansa Englanti perinteitä vaalien sinnitteli pitempään. Tammikuussa 1970 parlamentin alahuoneessa käytiin ”suuri rommikeskustelu” ja saman vuoden heinäkuun lopulla vietettiin ”Black Tot Day” ja rommin annostelu merimiehille oli ohi.

Rommilla on Englannissa useita lempinimiä ja yksi on Nelson’s Blood. Kerrotaan, että Trafalgarin taistelun jälkeen Nelsonin ruumis säilöttiin tynnyrilliseen rommia ja merimiehet kävivät sitten poraamassa reikiä siihen juodakseen rommin. Miksi he joivat ylipäätään tuota perkeleen pissaa, en ymmärrä.

Lopetin tänään Hesarin tilaukseni määrittelemättömäksi ajaksi, enkä mahdollisesti tilaa sitä enää koskaan. Syynä oli artikkeli Wikileaksin ukkosenjohdattimesta Julian Assangesta, joka oli mielestäni silkkaa mustamaalausta. Tämä on aikamoinen menetys minulle viikonlopputilaajana ja kahvin lipittelijänä, mutta näköjään länsimainen media keskittyy innolla Assangen persoonaan spinnaten juttuja miehen epämääräisestä menneisyydestä, omituisuudesta, motiiveista, raiskaussyytöksistä jne. kyllästymiseen asti. Lehdistö näyttää inhoavan Assangea, mutta tavalliset ihmiset ja nettikeskustelijat ihannoivat. Kummallista. Ne uutiset tosin, joilla on minulle todella merkitystä, olen jo vuosia kaivellut netistä kiviä kääntelemällä.

Miksi ei kirjoiteta pitkiä juttuja siitä, että Irakin sotaa koskevat Wikileaksin paljastukset todistavat sen, että Yhdysvallat ja Irakin nukkehallitus ovat vuosia valehdelleet sodan uhrien todellisesta määrästä. Miksi ei kirjoiteta siitä, että Fallujahin kaupungissa tutkittiin vuosina 2005-2009 4800 asukkaan otoksella syöpäsairauksien yleistymistä ja tulos oli, että kaikki syövät olivat lisääntyneet nelinkertaisesti ja lapsien syövät kaksitoistakertaisesti. Tämä on enemmän kuin Hiroshimassa yli 65 vuotta sitten. Tämä tosin ei ole Wikileaks-paljastus mutta eikö meidän tulisi lukea tästä suoraan Hesarin etusivulta automainoksien ja muun paskan sijaan?

Minusta hellimme ajatusta, että meillä olisi jotenkin vapaa media, tasapuolinen tosiasioiden julkituoja, vallan vahtikoira ja muuta samanlaista diipadaapaa, josta saa aina pääkirjoitusten holierthanthou-jutuista lukea, kun tärkeänä heristellään sormea milloin Venezuelaan, milloin Iraniin muttei koskaan kun länsimaat syyllistyvät rikoksiin, joista Nürnbergissa vedettiin rikollisia kiikkumaan tai kun pitäisi kyseenalaistaa tämän talousjärjestelmämme mielettömyys.

Valtamedia haluaisi antaa meille kuvan uutisoinnista kuten se olisi jonkinlainen tekninen toimenpide. Toimittajat poimivat faktoja kuten geologit kiviä maasta ja kummankin tulisi suhtautua ilman tunnesiteitä poimittuihin asioihin. Edesmennyt amerikkalainen historioitsija ja aktivisti Howard Zinn oli eri mieltä (laiskana lainaan taas englanniksi): “I understood early that what is presented as ‘history’ or ‘news’ is inevitably a selection out of an infinite amount of information, and that what is selected depends on what the selector thinks is important. Behind any presented fact is a judgement - the judgement that this fact is important to put forward (and, by implication, other facts may be ignored). And any such judgement reflects the beliefs, the values of the historian or journalist, however he or she pretends to ‘objectivity‘”.

Psykologi Daniel Goleman väittää etteivät edes näkö- ja kuulohavaintomme ole neutraaleja aistimuksia ennen kuin ne saavuttavat tíetoisuutemme. Toisin sanoen ne ovat jo kulkeneet läpi arvorakennelmiemme. Mikään ei siis ole neutraalia. Eikö silloin edes yritys pyrkiä siihen ole moraalisesti vastenmielistä? Miten pysyä neutraalina kärsimyksen ja nälänhädän edessä? Entä miten yrittää olla puolueeton (ei poliittisesti) tänä yhä kiihtyvän ilmastokatastrofin aikakautena?

Rehellinen journalisti on ihminen, joka kammoksuu ajatusta, että hänen tulisi asettaa oma etunsa, uransa, korporaationsa, maansa yli muiden ihmisten etujen. Rehellinen journalisti ei pelkästään usko vaan myös tuntee sisällään, että jokaisen onnellisuus on yhtä arvokas asia. Saattaa kuulostaa naivilta mutta tänä intterwebin kulta-aikana esiin on työntynyt ihmistyyppi, ajattelijat ja analyytikot, jotka tuntuvat elävän enimmäkseen omassa päässään. He ovat huolellisia, ilmaisevat itseään hyvin, keskittyvät yksityiskohtiin jne. mutta useimpien ego näyttää kidnapanneen heidän sydämensä. Ja egon päämäärä on olla oikeassa, ylimpänä, voittaa väittely jne. Empatia on lahja, sitä ei opita kirjoista. Minun mielestäni rehellinen journalisti aina ensimmäisenä kirjoittaa sydämellään ja se ohjaa ja opettaa hänen päänuppiaan.

Et voi olla neutraali liikkuvassa junassa, kirjoitti Howard Zinn. Maailma on ottanut erilaisia suuntia ja osa niistä on kauhistuttavia. Neutraalius on olemista yhteistyössä niiden suhteen. Tavallaan kummallista, että Hesarin artikkelin kirjoittaja juurikin hylkäsi neutraaliuden ja siirtyi valtaapitävien puolelle. Asia vain sattui sotimaan omaa maailmankuvaani vastaan ja siksi äänestin lompakollani.

Isänpäivänä soitettuani isälleni, ajattelin jos elävät kuvat auttaisivat, puhdistin pikaisesti rillini ja lähdin elokuviin. Kumma juttu, kuinka helposti juttelemme puhelimessa mutta livenä nähdessämme, kumpikaan ei oikein tiedä mitä sanoa tai miten olla. Eikä asiasta taida tulla valmista. Ajaudun kiertoradallani hiljalleen kauemmas vanhemmistani.

Mutta mennessään ja mentyäänkin, ihmiset jättävät jälkiä.

Ajattelin ensin mennä katsomaan Wall Street: Money Never Sleeps -elokuvan mutta olen kyllästynyt koko aiheeseen luettuani siitä ihan tarpeeksi parina viime vuotena. Opinpa ainakin termit englanniksi, vaikka en niitä nyt ihan kunnolla ehkä ymmärräkään. Jos deittailisin jotain typyä, voisin suu vaahdossa paasata kahvilassa deriativeista tai credit default swapeista ja sitten ihmetellä, kun deitti ei enää tulekaan vessakäynniltä takaisin. Ja jos koko kriisistä nyt jotain opittiin niin se, ettei juurikaan mitään opittu ja seuraavan kerran kun kompastumme lajitoveriemme (the smart, and the lucky and hardly ever the best) pökäleisiin, niin se on sitten arrivederci.

Sitten tuumin elokuvaa Rakkautta italialaisittain, ihan vain sen vuoksi koska tykkään Tilda Swintonista, melkein yhtä paljon kuin Madeleine Stowesta, ja elokuvassa on hyvä John Adamsin musiikki (perspiroiva linkki) mutta nyt kun olen ajatellut omistaa loppuelämäni tieteelle, tällaiset romanttiset elokuvat on nounou. :p

Kino Engelissä menee argentiinalainen elokuva ja sitä mietin ihan omien projektieni kannalta. Jospa sen katsomalla säästyisin tulevaisuudessa lentomatkalta Buenos Airesiin. Vaan ei, ehkä kerrankin on paras olla oikomatta mutkia, joten en mennyt sinne. Muuten tykkään tuollaisista Kino Engelin kaltaisista pikkuteattereista. Paras sellainen johon olen törmännyt, on eräässä suurkaupungissa eteläisellä pallonpuoliskolla. Siellä oli narisevat lattialankut maton alla ja toisessa kerroksessa oli mukava baari sekä isohko ulkoparveke pöytineen, jossa oli kiva istua elokuvan jälkeen oluella.

Lopulta laskin taskurahani ja menin Orioniin. Katsoin Robert Bressonin elokuvan Balthazar. En nytkään ihan leijaillut teatterista ulos kuten joskus, kun elokuva avaa jokaisen oven olemuksen pimeimmissäkin nurkissa (huomaa eksistentialistiset kielikuvani!) ja kävelet hetken kadulla ihmetellen ihmisiä, etkä ole oikein varma kuulutko enää edes samaan rotuun heidän kanssaan ja on päästävä istumaan jonnekin hiljaiseen nurkkaukseen miettimään, mitä oikein tapahtui. :p

Teatterista ulos tullessani keuhkotautisen kuuloinen teini kiljui haistapaskaa joillekin alempana kadulla ja ratikassa haisi vanha viina. Kotiin päästessä olo oli jo melkein neutraali ja nukkumaan mennessä pikkaisen positiivinenkin. Sellaisen saavat aikaan juuri vaihdetut, puhtaat petivaatteet.

Silmiini sattui joku mainos, jossa luki “työteliäs kansa” tai jotain. En lukenut otsikkoa pidemmälle mutta varmaankin oli puhe meistä suomalaisista. “No niihä myö ollaakin!”, sanoisi Pihtiputaan mummo (pahoittelen, jos Pihtiputaalla ei noin puhuta) ja kai se joskus piti paikkansakin ja kukas kissan hännän nostaa jne. Maailman nopein kansa ja vastaavat typeryydet saisi unohtaa jo kokonaan.

Hesarin yleisönosastolle kirjoitti taannoin joku Suomeen muuttanut ulkomaanimmeinen ja en nyt muista asiayhteyttä, mutta perusviesti taisi olla, että ehkä meillä on hivenen korostunut näkemys omista hyveistämme. Se mitä maailmalla reissatessa opin on, että niin tuppaa olemaan muillakin kansoilla omistaan. Tosin opin myös, että pohjimmiltaan olemme aika samanlaista sakkia koko ihmisrotu, samoine iloineen ja suruineen.

Luin jostain, että perehtymällä millaista pornografiaa myydään eri maiden kioskien hyllyillä, päästäisiin kurkistamaan kansojen psyykeseen. Kuulostaa aikamoiselta kököltä mutta nyt sekin tilaisuus taitaa olla mennyttä. Onko pornolehtiä enää edes R-kioskeilla? Olisi pitänyt opiskella aikoinaan psykologiaa tai sosiologiaa ja sitten tehdä tajunnan auki pläjäyttävä tutkimustyö.

-Päivää. Anoisin tätä apurahaa. Tutkin grafiikan eroja eri kansallisuuksien välillä.
-Jaaha. Vai niin. Ja paljonkos pitäisi sitä rahaa antaa? Ja millaista grafiikkaa?
-Pornografiikkaa.
-O-ah-jassoo! No, tuossa on kymppitonni noin alkuun. Tule hakemaan sitten lisää, jos ei riitä.

Väittävät, että porno oli perinteistä täällä pohjolassa ja muuttui sitä S&M:ksi mitä etelämmäksi Euroopassa mentiin. Saattoi ollakin. En, tuota, tiedä.

Pornosta taas asiaan. Pidin jokioppaita, siis ne tyypit jotka melovat kajakeissaan ylös ja alas kuohuvia koskia ja välillä kuljettavat myös turisteja niissä kumilautoilla, maailman hienoimpana ammattiryhmänä, mutta en tykkää yhtään yleistämisestä. Utahissa Colorado-joella on upeita koskia. Käykää ihmeessä siellä melomassa mutta kaikkea ei kannata uskoa mitä oppaat sanovat. Saksalaiset kuulemma ovat innostuneita John Waynesta ja haluavat itsestään kuvia miehen elokuvien kuvauspaikoilla. Australialaiset tulevat joelle leikkimään kuoleman kanssa, vaatien oppaita viemään heidät vaarallisimpien kohtien läpi. Eräs aussi tarjosi $1000, jotta opas olisi tahallaan keikauttanut lautan ympäri. Ei tiedetä olisiko hän maksanut siltikin, jos joki olisi tehnyt sen omin voimin. Englantilaiset ovat kainostelevia ja kieltäytyvät uimasta alasti, metelöivät Grooverissa (telttakäymälä) jottei kakkimisen äänet kuuluisi toisten korviin ja pitävät kumilautoilla jaloissaan puvunkenkiä. Ranskalaiset tulevat joelle riitelemään. Eniten närää aiheuttaa tarjottu ruoka.

Mutta eräs kansallisuutensa edustaja veti kuulemma pohjat; Volodja Vladimirovitš P. Muutama vuosi sitten P matkusti joelle aviottoman poikansa kanssa viettämään jonkinlaista aikuistumisriittiä. Pojan äiti sai Yhdysvaltain kansallisuuden. Oppaiden mukaan P seurueineen olivat vaarallista porukkaa kapsäkit täynnä aseita, ammuksia, viinaa ja kymmeniätuhansia dollareita käteisenä. P oli humalassa enimmän aikaa, kohteli seuralaisiaan huonosti ja piti heitä henkilökohtaisina orjinaan. He kieltäytyivät käyttämästä Grooveria ja paskoivat minne halusivat. Kalansaaliinsa he tappoivat mäiskimällä ne kivikkoon. Kolmen päivän jälkeen luonto rupesi heitä tylsistyttämään ja känninen P alkoi kehuskelemaan omakätisesti tappamillaan ihmisillä, enemmän kuin neljäkymmentä hän sanoi ja vaati sitten oppaita tilaamaan paikalle helikopterin viemään heidät Las Vegasiin. ”Get us some whores!”, P kiljui matkapuhelimeen. ”Price is no object.”

Ei mitään henkilökohtaista Volodja Vladimirovitš. Halusin vain naputella ylös millaisena oppaat sinut joella näkivät. Ehkä se ei edes pidä paikkansa. Niin, ja sitten tietenkin se, että vuoksesi myöhästyin täällä Helsingissä jokunen vuosi sitten eräästä tärkeästä tapahtumasta kun poliisit sulkivat liikenteen, jotta pääsisit, no, jonnekin ja ratikka jossa istuin, kökötti pysäkillä melkein puoli tuntia (saatan hieman liioitella) ja jos oppaiden kertomus pitää paikkansa, sinun hyvä Volodja, tulisi odottaa limusiinisi takapenkillä jokaista saattueesi eteen köpittävää Pihtiputaan mummoakin, perkele!

Mutta kuten taisin jo kirjoittaakin; ei mitään henkilökohtaista.

Kyllästyin kaupunkiin, tuskastuin itseeni enkä keksinyt muuta kuin hypätä junaan ja paeta pohjoiseen. Matkustin Äkäslompoloon. Kas kummaa, satuin taas paikalle sesonkien ulkopuolella. Reissaaminenkin on taitolaji, varsinkin jos haluaa vältellä ihmisiä.

Siellä satoi maahan ensilumi. Poluille sain aamuisin talloa kenkieni kuviot. Nuotio- ja laavupaikoilla oli hiljaista. Vieraskirjoihin oli kirjoiteltu, kuinka joku oli valloittanut sen ja sen huipun, mutta kuten idolini Reinhold Messner mahdollisesti sanoo; ei ole olemassa huippujen valloittajia, on vain hengissä selviytyneitä. Minulla ainakin on tapana kompuroida ylös ja kieriä alas tuntureilta. :p

Aurinko paistoi. Syötin kuukkeleille leivänpalasia kämmeneltäni ja ne istahtivat etusormelleni, painoivat kunnioitettavan pitkät kyntensä hellästi sen ympärille ja katselivat pää kallellaan pienillä nappisilmillään minua. Tuuli pörhötti niiden höyheniä. Kuinka kaunis lintu! Kuka helvetti kaipaa jotain 3d-elokuvia tai -televisioita? Onttoja ovat osa teknologioistamme. Siinä oli luonto kaikissa ulottuvuuksissaan ympärilläni ja jos olisin hienostuneempi eliö, saattaisin havaita niistä enimmät.

Iltaisin oli pimeää. Sentään kuitenkin kätensä näki. Ja tähtitaivaan ilman valosaastetta. Seisoin höystämässä lähimäntyjä ja katselin pää kenossa hiljaisuudessa taivaalle. Kuseskelukin on Lapissa yhtä juhlaa.

Kahvilla se alkoi ja kaljaan loppui. Hieno päivä. Kirjastosta löytyi kirja, joka käsittelee Japania. Maa kiehtoo minua suunnattomasti. Länsitaivaalta nousi niin tummia pilviä, että luikin kuin kettu kanalasta, kirja kainalossa, kahvilaan merenrantaan ja katselin kuinka sadeverho piiskautui kohti rantaa. Olin niin tyytyväinen kaikkeen, elämääni, koko maailmankaikkeuteen, että hymyilin ehkä liikaakin tarjoilijattarelle, sillä se taisi mennä vähän hämilleen.

Lähdin keskustaan ja leikkautin hiukseni. Tukkalaitteeni on niin jäykkää sorttia, ettei sille oikein koskaan taida löytyä sopivaa mallia mutta tänään parturi-kampaajatyttö ainakin yritti. Ja tulihan siitä ihan ok. Eikä sillä kai ole enää niin väliä, jos se harottaa sinne sun tänne. Pääasia, että on vielä jotenkin päänahassa kiinni.

Jätin rakennusten koristeiden katselun vähemmälle ja keskityin ihmisiin. Aamupäivisin on paljon iäkkäämpää kaupunkilaista liikkeellä. Kahvilan pöydästä seurasin vanhan miehen ja mahdollisesti hänen poikansa ostosten tekoa. Isä, joka oli pukeutunut sellaisiin pappavaatteisiin, jotka me miehet kaikki lopulta päälle puemme tai ne puetaan, halusi ehdottomasti maksaa mutta ei saanut takin taskua avattua. Poika tuli auttamaan mutta antoi isänsä kaivaa rahat lompsasta esiin. Katselin heitä sydän syrjällään. Mitä väliä sillä on, jos jonoa vähän kertyikin eikä asiointi sujunut normaalin napakasti. Äksyilemme nykyään muka menetettyjen minuuttiemme perään. En ymmärrä.

Pimeni. Tykkään istua oluella alkuillasta, vielä kun baari ei ole täynnä ja istumaankin pääsee. Löysin mukavan paikan, jossa oli nahkainen nojatuoli ja kirkas lamppu sen vieressä. Tein huomisen vakioveikkauksen valmiiksi ja join Guinnessin sekä kaksi pulloa Franziskaner Dunkelia. Saksa-Irlanti 2-1. Sitten lähdin tyytyväisenä ja hieman humalaisena kotiin. Hieno päivä.