Balthazar

Isänpäivänä soitettuani isälleni, ajattelin jos elävät kuvat auttaisivat, puhdistin pikaisesti rillini ja lähdin elokuviin. Kumma juttu, kuinka helposti juttelemme puhelimessa mutta livenä nähdessämme, kumpikaan ei oikein tiedä mitä sanoa tai miten olla. Eikä asiasta taida tulla valmista. Ajaudun kiertoradallani hiljalleen kauemmas vanhemmistani.

Mutta mennessään ja mentyäänkin, ihmiset jättävät jälkiä.

Ajattelin ensin mennä katsomaan Wall Street: Money Never Sleeps -elokuvan mutta olen kyllästynyt koko aiheeseen luettuani siitä ihan tarpeeksi parina viime vuotena. Opinpa ainakin termit englanniksi, vaikka en niitä nyt ihan kunnolla ehkä ymmärräkään. Jos deittailisin jotain typyä, voisin suu vaahdossa paasata kahvilassa deriativeista tai credit default swapeista ja sitten ihmetellä, kun deitti ei enää tulekaan vessakäynniltä takaisin. Ja jos koko kriisistä nyt jotain opittiin niin se, ettei juurikaan mitään opittu ja seuraavan kerran kun kompastumme lajitoveriemme (the smart, and the lucky and hardly ever the best) pökäleisiin, niin se on sitten arrivederci.

Sitten tuumin elokuvaa Rakkautta italialaisittain, ihan vain sen vuoksi koska tykkään Tilda Swintonista, melkein yhtä paljon kuin Madeleine Stowesta, ja elokuvassa on hyvä John Adamsin musiikki (perspiroiva linkki) mutta nyt kun olen ajatellut omistaa loppuelämäni tieteelle, tällaiset romanttiset elokuvat on nounou. :p

Kino Engelissä menee argentiinalainen elokuva ja sitä mietin ihan omien projektieni kannalta. Jospa sen katsomalla säästyisin tulevaisuudessa lentomatkalta Buenos Airesiin. Vaan ei, ehkä kerrankin on paras olla oikomatta mutkia, joten en mennyt sinne. Muuten tykkään tuollaisista Kino Engelin kaltaisista pikkuteattereista. Paras sellainen johon olen törmännyt, on eräässä suurkaupungissa eteläisellä pallonpuoliskolla. Siellä oli narisevat lattialankut maton alla ja toisessa kerroksessa oli mukava baari sekä isohko ulkoparveke pöytineen, jossa oli kiva istua elokuvan jälkeen oluella.

Lopulta laskin taskurahani ja menin Orioniin. Katsoin Robert Bressonin elokuvan Balthazar. En nytkään ihan leijaillut teatterista ulos kuten joskus, kun elokuva avaa jokaisen oven olemuksen pimeimmissäkin nurkissa (huomaa eksistentialistiset kielikuvani!) ja kävelet hetken kadulla ihmetellen ihmisiä, etkä ole oikein varma kuulutko enää edes samaan rotuun heidän kanssaan ja on päästävä istumaan jonnekin hiljaiseen nurkkaukseen miettimään, mitä oikein tapahtui. :p

Teatterista ulos tullessani keuhkotautisen kuuloinen teini kiljui haistapaskaa joillekin alempana kadulla ja ratikassa haisi vanha viina. Kotiin päästessä olo oli jo melkein neutraali ja nukkumaan mennessä pikkaisen positiivinenkin. Sellaisen saavat aikaan juuri vaihdetut, puhtaat petivaatteet.