Road Rage

1920-luvulla A. F. Tschiffely satuloi ratsunsa Buenos Airesissa ja lähti ratsastamaan kohti 16000 kilometrin päässä sijaitsevaa New Yorkia. Mies ylitti aavikot ja Andit, vaelsi Etelä- ja Keski-Amerikan viidakot, matkusti läpi Meksikon ja saapui viimein Yhdysvaltoihin. Siellä alkoivat vaikeudet. Autoilijat tööttäilivät kieseissään ja kiilasivat hänen ratsukkoaan säikäyttääkseen sen. Häntä kohti heiteltiin tavaroita. Sitten joku koukkasi niin läheltä, että hänen hevosensa loukkaantui. Tschiffely keskeytti urakkansa Washingtonissa ja saapui lopulta junalla New Yorkiin.

Tällainen häiriköinti on jo tuttua pyöräilijöille pääkaupunkiseudullakin. Minua on jo heitelty tölkeillä polkiessani asiallisesti tien vieressä. Foorumeilla muut pyöräilijät kertovat saaneensa kohti myös pulloja. Verbaalisen vittuilun kestää mutta tahallaan kohti heitetyt esineet pelottavat. Jotain kummaa on Suomessa meneillään.

Tietenkin suurin osa näistä heittelijöistä on kännissä. Senhän syyksi voi laittaa mitä tahansa. Silti tämä on aika tuore ilmiö. Jokunen vuosi sitten sai täällä polkea aika rauhassa.

Jos asiaa mietti omalta kohdaltani, niin tunnistan itsessänikin toisinaan tieraivon oireita. Suurin osa liittyy liian pitkiin työpäiviin ja sen aiheuttamaan avuttomuuden ja turhautumisen tunteisiin. Kotimatkalla jokainen edessäni toikkaroiva kävelijä saa mielessäni perkeleitä niskaansa. Viekö työ jo ihmisiltä liikaa vapaa-aikaa? Kostetaanko työpaikalla koetut nöyryytykset viattomille kanssakulkijoille?

Omalta osaltani olen yrittänyt ratkaista asian seuraavasti: Aina tunnistettuani joutuvani road ragen valtaan, pysäytän pyörän tienlaitaan ja etsin ympäriltäni jonkin kauniin asian tai esineen. Sitten tutkin hetken tarkkaan sen erityispiirteitä kuten väriä tai mahdollisesti tuoksua, jos on esimerkiksi kasvi kyseessä, eikä aikaakaan kun olo on rauhoittunut.

Loppumatka menee yleensä myötätuulessa.