Virkavapaa ja maleksimisen taide

Se on nyt sitten ohi. Aamuisin on herättävä epäinhimillisen aikaisin, ei enää hiljalleen omaan tahtiin. Kalsealle lattialle lasken ensin kantapäät ja sitten, näkymättömän ketjun kalistessa, on hipsittävä aamutoimiin kuten sadat, tuhannet, miljoonat ja miljardit muutkin lajitoverini. Back on the chain gang, lauloi Chrissie Hynde.

Jonkin on ehkä annettava periksi.

Viime elokuussa tein suunnitelmat loppuvuoden reppureissua varten, mutta ei ole olemassa sellaisia ihmisen kyhäelmiä, joita jokin odottamaton tapahtuma ei pystyisi pyyhkäisemään kosmiselle kaatopaikalle, sillä vesi valui alas asuntoni katosta ja edessä oli kosteusmittauksia, tuumaustaukoja, lisää mittauksia ja lopulta kylpyhuoneeni revittiin atomeiksi. Pakkasin rinkan sitten ihan eri reissua varten.

Mutta ei minua matkasuunnitelmien kariutuminen harmittanut, sillä olen reissannut paljon, usein enemmän kuin oikeastaan olen halunnutkaan ja aamuaurinkoisilla asemalaitureilla hengailuunkin kyllästyy. Joten Thoreauta mukaillen voin sanoa, että matkustin loppuvuoden aikana laajalti kotikaupungissani Helsingissä, välillä pistäytyen ulkomailla, siis Espoossa tai Vantaalla ja jopa kaukomailla eli Kirkkonummella ja Porvoossa. Joulun aikoihin tein myös raparetken melkein pohjoisvavalle asti.

Matkustusmuodoksi valitsin maleksimisen. Sitä piti harjoitella tosissaan. Maleksia voi monin tavoin, fillarillakin myös, mutta parhaiten se onnistuu kävellen. Nykyään kaupungilla ihmiset, ja jostain syystä nuoret naiset erityisesti, tuntuvat etenevän puolijuoksua. Pseudokiirettä, ehkä.

Maleksija etenee hiljalleen ja saattaa vaihtaa rauhallisesti kadun toiselle puolelle, koska punaisissa valoissa on ollut aikaa tutkiskella rakennusten yksityiskohtia tai jonkin tietyn liikkeen ikkunaa. Suosittelen muille maleksijoille jonkinlaista matkustuskorttia, jotta voi hypätä ratikkaan tai bussiin ja ottaa ainoaksi kriteeriksi, että jää pois sellaisella pysäkillä, jolle jää joku jolla on yllään punainen paita. Puhelin kannattaa jättää kotiin, sillä vaikka soittoihin ja viesteihin jättäisi vastaamatta, ne hankaloittavat henkisesti maleksimista. Jotain aitoa katoaa siitä heti.

Minä maleksin usein myös hetken mielijohteesta sisään virastoihin ja jonkinlaisiin koulutuskeskuksiinkin. Useissa sellaisissa olisin pystynyt ryystämään ilmaiset kahvitkin, jos olisin halunnut, mutta en ole koskaan todella nauttinut ilmaisanniskeluista työpaikallanikaan, joten miksi vaivautua. Mielenkiintoisempaa on maleksia johonkin kahvilaan. Päiväsaikaan niissä käy enimmäkseen naisia ja toisinaan kuulin väkisinkin aivan uskomattomia tarinoita heidän elämästään. Tietävätkö miehet todella mitä heidän vaimojensa elämään kuuluu? Naamioiduin kameran ja The Guardian Weeklyn avulla turistiksi.

Syys- ja lokakuussa maleksin enimmäkseen viheralueilla tai keskuspuistossa, koska syksyisiä puita on nyt niin mukava katsella. Keräsin mustikoita saniaisten alta mutta sieniä bongailin notkelmista pelkästään, sillä en välitä niistä ravintona. Yritin ystävystyä naakkojen kanssa ja syötin niille nakinpaloja, mutta sain riesakseni variksenpojat. Kajakilla maleksin merellä hiljalleen selälle ja annoin aaltojen tuoda takaisin. Nuohosin kaupungin rantaraitit ja jos jossain oli korkea kohta, maleksin sen päälle.

Olen maleksinut yhden ajanjakson ennenkin ja nyt sitten vähän pidemmän aikaa. Melkein tuntuu, että nämä ovat olleet elämäni hienoimpia aikoja.

Kerran pummi, aina pummi.

Kirjoitettaessa soi Augie March: Strange Bird