Tilannekatsaus

Maa katoaa alta ja jatkuva syösykierre pohjalle jatkuu.

Nyt selvisi syy jatkuvaan sairasteluun. Vatustuskyky on sen takia huono, että jatkuva tulehdu/haavauma suolistossa rasittaa yleiskuntoa.

Ainakin löyty syy. Seuraavaksi saa sitten letkua, sekä edestä, että takaa, jotta selviää mitä, missä ja milloin.

*hihittelee tyytyväisenä työpaikan koneen äärellä*

Kummallinen olo. Mutta ainakin tulevaisuudessa on tidossa sitten, leikkaus, lääkkeitä, leikkaus, ruokavalion vaihdos, leikkaus....

Mutta ainakin asiat saa kuntoon. Pääasiahan on, että pääsee taas jatkamaan elämäänsä täysillä.

Viime vuonna lääkkeisiin meni enemmän, kuin vaate ostoksiin. Voitteko kuvitella?

Keskusteluista löytyi uusi helmi. Kyseltiin varakkuudesta ja kuinka se vaikuttaa suhteessa. Sen ei pitäisi vaikuttaa suhteeseen mitenkään. 50/50 demokratian on toimittava.

Mutta astuin hetkiseksi ajatuksissani nuoren poikamiehen kenkiin, jolla sattuu olemaan törkeän suuri omaisuus.

Siinähän muuttui vainoharhaiseksi. Naisiin ei uskalla luottaa, joka puolella näkyy Golddiggereitä ja omaisuuttaan alkaa varjelemaan mitä omituisempia tapauksia vastaan. -> vainoharhaisuutta. Lisäksi mahdollisesti kusi nousee päähän. kuvittelee kyvykseen nähdä kuka on golddigger ja lisäksi alkaa käyttämään tätä hyväksi ja naurattaa naisia oikein pelimiehenä. Puhdas rakkaus katoaa. siinähän metettää itsensä.

Hyvä vaan, etten ole rikasperijä etc.

Mielummin taivallan maita ja mantuja köyhänä, mutta onnellisena kuin istun mammona kasojen päällä kovankuoren alla ja ilman luottamusta. Pahinta kaikesta: kusipäisenä.

Toisesta maailmasta todellisuuteen:

Olen huomannut pelkääväni. Entä jos suolistostani löytyy jotain pahempaa. Entä jos kuolen?

On niiiin paljon asioita, joita tahdon vielä tehdä. Ja tiedän asioita, joita minun tuleekin tehdä. Tahdon lääkäriksi/hoitoalalle ja auttaa. Tahdon elää ja kokea muita maita. Tahdon vielä pelata nurmella heinäkuussa. Katsoa tähtiä Turun saaristossa. Tanssia transsissa savuisessa klubissa. Tahdon nähdä, haistaa ja tuntea!

Hitto, että pelkään.

Pahinta kaikesta: pelkään, että rakkaani unohtavat minut.

Kun ilmoitin miehelleni, että vuodan verta sisäisesti. Ensimmäinen kommentti oli: "aha."

Sain shokin. Rakastaako hän minua? Välittääkö hän jos yhtäkkiä katoan? Jos en enään ole? Tunteeko hän mitään?!

Ystäväni, perheeni, kaikki kyselevät vointiani joka viikko. Mieheni taas on hiljaa. Käyttäytyy kuin ennenkin.

Ehkä hänkin pelkää.