Cityparin elämää

Mustilla on syksyä rinnassa; siitä on kuoriutunut taas panopoika. Wilma juoksee karkuun eikä ihme - vaikka olisin kani, niin en mäkään tämän näköiselle antais:

Alkaa näyttää siltä että koko viikko menee kotona sairastaessa. Tämä tauti vain ei tunnu hellittävän millään. Nyt on nuhan ja särkyjen lisäksi alkanut vielä yskittääkin. :/ Ois kyllä kiva kuntoutua lauantaiksi ettei tarvi puolikuntoisena emännöidä tupareita, mutta sujuuhan se hätätapauksessa niinkin. Sinne kun on tulossa tosiaan vain lähimmät kaverit ja kaiken kaikkiaankin luultavasti alle kymmenen ihmistä, kahdeksan ehkäpä. Joten kyllä niiden kanssa pärjää tukkoisenakin. Silti tervehtyminen olis POP, sillä mun tosiaankin täytyy saada tämä kämppä kuosiin ennen lauantaita.

Katsoin tänään sen Rautakolmosen. Fiilikset vähän vaihtelivat leffan kulkiessa eteenpän; aluksi tykkäsin, sitten alkoi jotenkin puuduttaa päähenkilöiden puhumattomuus ja jotenkin paikallaan junnaavat tapahtumat, mutta loppupuolella taas tykästyin kovastikin. Loppu oli mielenkiintoinen ja tulkinnanvarainen - niin kuin hyvässä elokuvassa pitääkin olla. :) Kaiken kaikkiaan siitä jäi melko kiva fiilis, joten kyllä se ihan viihdyttävä ja mielekäs leffakokemus oli.

Jaahas, taitaa olla aika raahata itsensä yliopistolle. Sosiologian luento kutsuu...

Kyselin täällä leffaneuvoja ja vuokrasin lopulta kaksi elokuvaa; toisen neuvoihin sisältyneen (Rautakolmonen) ja toisen niihin sisältymättömän (Pitkät kihlajaiset). Jälkimmäisen katsoin äsken ja tykkäsin, toisen katsomista suunnittelen. Siis toki mä sen katson, mutta mietin vain, teenkö sen vielä nyt yöllä vai vasta huomenna. Unta mä en kyllä varmasti saa kun nukuin niin kauan tänään, että sikäli varmaan kyllä katson sen kohta. Niin ja kiitos vain lukuisista neuvoista; otin ne kaikki ylös jotta voin sitten jatkossa vuokrata niitä. :)

Edelleen on ihan kamala olo. Nenä ehkä vielä pahemmin tukossa kuin eilen, ja yhä kaikki paikat särkee. Toivottavasti tämä tauti ei nyt iske poskionteloihin, minkä se kuitenkin tekee, kun mulla paha nuha muuttuu aika useinkin poskiontelotulehdukseksi. Äh. Tervehtyisinpä nyt kuitenkin ennen loppuviikkoa jotta saisin paikat kuntoon ennen niitä tupareitani. Ne nyt toki pidän - olin kipeä tai en - mutta ois kiva kun tää kämppä kanssa näyttäis kodilta eikä miltään varastolta niin kuin nyt. :)

Juuh. Huomenna musta ei vielä työläiseksi ole, mutta luennolle on pakko mennä alkuillasta. Se on tuon sosiologian eka luento enkä aio missata sitä. Ja saanhan mä vertaistukea kaverista joka on myös karmivassa flunssassa. :) Kenties meitä rangaistaan menneen lauantain juopottelusta...

Olen kipeä ja yksin. Tylsistyn. Haluan tekemistä leffan muodossa. Suositelkaa jotain kivaa ja hyvää. Ei kauhua eikä teinikomediaa. Ja Cae: Ei pornoa! :D

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, miten ainoa edellytykseni parisuhteelle on oikea fiilis siitä vastapuolesta. No, tänään tajusin, ettei sekään aivan riitä. Mä myös toivoisin kovasti löytäväni joskus ihmisen, joka hiukan ymmärtäisi sisintäni ja jonka kanssa en kokisi olevani niin yksin. Toki nämä liittyvät oleellisesti myös yhteen, sillä on aika todennäköistä, etten oikeaa tunneta edes saavuttaisi ilman sitä tiettyä ymmärrystä ja yhteneväisyyttä.

Mä joskus mietin, miten yksin kukakin on. Sitä sanotaan, että vaikka läheisiä ja ystäviä olisi paljonkin, lopulta ihminen on yksin. On ehkä ollut aika, jolloin olin eri mieltä asiasta tai en halunnut uskoa sitä, mutta nykyisin mä kyllä olen hyvin valmis allekirjoittamaan sen. Sitä silti pohdin, onko sen yksinäisyyden määrässä paljonkin eroja. Jos on, niin mä taidan kuulua siihen ryhmään, joka on enemmän yksin kuin monet muut. On niin kamalasti ajatuksia ja tunteita joita en millään pysty selittämään, ja kun joskus toimin niiden pohjalta tai edes yritän tuoda niitä ilmi, herätän kummastelua ja ymmärtämättömyyttä. Enkä mä toki siitä ketään syytä; tuo ymmärtämättömyys kun ei ole suvaitsemattomuutta, vaan ihan puhtaasti sitä, ettei joku vain käsitä. Ei sen vuoksi voi syyllistää.

En tarkoita, että aina kokisin olevani yksin tai yksinäinen. Tietenkään en ole. Voin olla hyvinkin syvässä yhteisymmärryksessä ja samalla aaltopituudella jonkun tai joidenkin kanssa, mutta sitten on myös paljon asioita ja aikoja, jolloin kukaan ei tunnu pääsevän sisälle minuun, ei vaikka yrittäisikin, ei vaikka yrittäisin päästääkin. Joskus se on parempikin niin - jotkut asiat on hyväkin pitää itsellään eikä toki kaikkea voi eikä tarvitsekaan jakaa. Mutta joskus myös toivoisin, että joku ymmärtäisi, ihan oikeasti tietäisi, mitä tunnen. Ettei olo jäisi jotenkin niin vaillinaiseksi.

Oikeastaan turhauttavinta on se, kun joku sanoo ymmärtävänsä, mutta kaikesta - lausutuista sanoista, eleistä, ilmeistä - näkee, ettei se oikeasti tajua ollenkaan. Siis voi kyllä uskoa ymmärtävänsä, mutta menee harhaan silti. Näin käy usein, enkä mä silloin yleensä kovin kauaa jaksa yrittää selittää. Selvä ymmärtämättömyys on parempi kuin luultu ymmärrys. Muistan erään kesäisen yön jolloin olin tutun luona, ja kun se oli jo nukkumassa, aloin ahdistua eräistäkin asioista ja sitten itkeäkin. Menin sen ovelle ja kysyin, saanko tulla viereen nukkumaan kun on niin paha olla. Se ihminen on tuntenut mut niin kauan, että vaikkei tajunnutkaan, mistä on kyse, se vain otti viereensä ja piti kiinni. Ei kysellyt, koska kai tiesi, ettei käsittäisi. Ja se oli hirveän helpottavaa. Muistelen sitä lämmöllä vieläkin.

Tunnen ihmisiä, joiden tunnetiloille on selkeät syyt. Ahdistus, masennus, vapautuneisuus, suru, haikeus, toiveikkuus...kaikki selittyy jollain. Joskus toivoisin itsekin kuuluvani niihin ihmisiin. Ettei olisi niitä epämääräisiä tunnetiloja joiden syitä ei pysty osoittamaan, ei ainakaan muille kuin itselleen. Aloin kai pohtia koko asiaa äsken kun itkin. En olisi koskaan pystynyt selittämään kellekään, mitä itken.

Takaisin pääpointtiin: En odota tapaavani ihmistä, jonka kanssa en koskaan tuntisi olevani yksin. Sellaista ei kai kukaan voi edes vaatia. Mutta antaisin aika paljon, jos joskus löytäisin ihmisen, joka näkisi edes osan sisimmästäni, siitä varjoisammasta puolesta. Ja jonka kanssa kokisin olevani ihan vähän vähemmän yksin.

Yök mikä olo. Kaikki paikat täynnä räkää ja limaa, pää sattuu ja oksettaa. Ja on ihan pirun kylmä. Lähdin kuitenkin töistä kotiin kesken päivän; ei musta siellä mitään hyötyä olis ollut kun en oikein saanut mitään aikaseksi. Kotona lorvailu kyllästyttää jo, enkä silti voi tehdä mitään kun olo on tämä. Ja luulenpa, että olen nyt suututtanut yhden ihmisen, vaikkakaan en ihan tiedä, millä. :/

Hitto. Mä olen kipeä. Taas. Lauantaina jo oli ihan vähän lämpöä, mutta ajattelin että se menisi ohi yltymättä sen suuremmaksi sairasteluksi. No, eipä mennytkään; nyt on nuha, pää kipeä, paleltaa ja on paha olo. Tulin silti töihin mutta nyt ihmettelen, miksi. Ehkä siksi, että mun oli vähän pakko kirjoittaa yksi juttu. No, ei pakko tietenkään, saahan sitä ihminen sairastaa, mutta jonkinlainen henkinen velvoite kuitenkin. Kun jotakuta haastattelee ja kun tietää jutun ajankohtaisuuden ja merkityksen sille ihmiselle, ei sitä millään viitsi viivästyttää. Ei vaikka joutuisikin sitten itse vähän kärsimään. Ja nyt se on kirjoitettu. Takkuili kyllä kirjoittaminen taas ihan huolella; kipeänä on pää niin jumissa ettei mistään meinaa tulla mitään. Mutta kai se kelpaa, toivoisin.

Minkä takia pitää kipeytyä just silloin, kun on kiireinen viikko? Mun pitäisi huomenna tavata O, keskiviikkona töiden jälkeen mennä luennolle ja illalla erääseen kutsuvierastilaisuuteen, torstaina lupasin olla illan ja yön yhden ihmisen kanssa joka todella tarvitsee mua ja jossain välissä - kai sitten perjantaina - täytyy laittaa kämppä kuntoon lauantaisia tupareita varten. Ja siinä todellakin riittää työtä. Miten ihmeessä saan kaiken tehtyä jos nyt alkaa kuume nousta (siltä meinaan tuntuu)? Ja töitäkin pitäisi tehdä, luultavasti jopa normaalia enemmän. Voi paska.

Pääsispä jo kotiin.