"Koskaan ei saa sanoa `ei koskaan`" on saanut uusia merkityksiä viime aikoina. Tai sanotaanko, että olen tajunnut sen merkityksen henkilökohtaisemmalla tasolla ja syvemmin. Asioiden mustavalkoisuus on himmennyt entisestään, harmaan sävyjä on ilmaantunut näköpiiriin yhä enemmän.
Niin paljon on tapauskohtaista. Ei voi vannoa oikein minkään nimeen eikä rakentaa periaatteita, sillä se, minkä puolesta tai mitä vastaan vannoi, voikin näyttäytyä yhdessä tilanteessa erilaisena kuin toisessa. Kaikkeen sisältyy niin paljon niin hienojakoisia ominaispiirteitä, että seuraukseen johtaneen syyn ja siihen johtaneiden kymmenien tekijöiden summa muodostaa monimutkaisia silmukoita, joista yksikään ei ole toisensa kaltainen.
Kaikkein merkittävin kysymys ei viime aikoina ole ollut `mitä`, vaan `miksi` ja `miten`. Ihmisiä ei voi lokeroida samaan kastiin tekojensa perusteella, sillä jokaisella on omat syynsä ja myös oma tapansa kantaa vastuu, tapansa ymmärtää, haluta ymmärtää ja nähdä. Jos jostain voin tilanteessani iloita, iloitsen siitä, että ei ole vaiettu, vaan puhuttu ja on nähty sekä ymmärretty, ja halu ymmärtää lisää on janoinen.
Toinen osapuoli palaa huomenna kotimaahansa ja minä jään miettimään. Sitähän halusin, rauhan ja vapauden ajatella, käydä läpi nämä tunteet ja ehkä sitten jonain päivänä löytää vastauksen. Toinen osapuoli aloittaa kotonaan terapian, tutustuu omiin mörköihinsä ja toivoo, että vastaukseni tulisi vielä joskus olemaan `kyllä`.
Aika näyttää.
