Kiviä

American Idol on tullut tiensä päähän viidentoista vuoden jälkeen. En tiedä mistä se johtuu, mutta ainakaan suomen musiikkimarkkinoilla eivät viimeisimmät voittajat ole pahemmin vastaan kävelleet ja hyvä niin. Voihan olla ettei heillä alunperinkään ole ollut kiinnostusta levittää musiikkiaan kotimaansa ulkopuolella, mutta koska ohjelmaa täällä näytetään, se lataa asiaan odotuksia, jos sattuu kolahtamaan. Itse tiedän nimeltä kolme voittajaa, mutta ehkä on syytä mainita vain Kelly Clarkson, jonka musiikkia ei kymmenen vuotta sitten radiota kuunnellessa pakoon päässyt kuin suomipopilla.

Suomessa Idols on tullut vain seitsemän kertaa ja vaikka muutama voittaja vielä matalalla tai erittäin matalalla profiililla keikkoja tekee, voidaan kaikkien sanoa epäonnistuneen jotenkin. Eikä kyse ole mistään muusta kuin siitä, miten formaatti mainostettiin ulos. Voittajalle luvattiin kaikki valmiina ja kun unelmana oli levytyssopimus, jonka vain voitto takasi, ei siinä jäänyt aikaa miettiä ajan kanssa, mitä oikeasti halusi. Päätös piti syntyä siinä tilanteessa, kun asiaa kysyttiin haastattelussa, joka tuli ulos viikon lähetyksessä. Etäisesti sitä voidaan verrata niihin raukkoihin, jotka koelauluvaiheessa hehkuttivat samaa asiaa, mutta saivatkin tuomareilta kylmän vastaanoton siitä, kuinka variksella on paremmat laulutaidot ja läheisiltä saatu positiivinen palaute on kuin vanhempi, joka kehuu pienen lapsensa rumaa piirustusta todella hienoksi taideteokseksi.

Voice of Finlandin yksikään voittaja ei ole saanut urastaan edes kananlentoa, eikä yksikään kakkonen ole pärjännyt urallaan voittajaa paremmin. Vaikka Idolsissa kaikki oli toisin, on siitä turha puhua. Ne jotka ovat edelleen pinnalla, ovat siellä aivan muista syistä. Ei tarvitse kommentoida, jos haluaa olla omituinen. Kun osaa kiivetä oikeaan puuhun, ei tarvitse pelätä lahon oksan katkeamista, vaan alas tullaan sitten kun haluaa itse laskeutua. Ja kun tekee yhteistyötä netistä löydettyjen räppäreiden kanssa, alkaa suomen kieli kiinnostamaan.

Eli vaikka laulukilpailut ovat vuosien saatossa tehneet suomenkin tähtitaivaalle tähtiä, ilman on tullut paljon enemmän. Nettiin on helppo ladata videoita kaikkien nähtäväksi, jos osaa käyttää tekniikkaa, mutta se on ainoastaan nykyaikainen väylä saada itsensä helpommin näkyville. Edes tuhannen nettiriippuvaisen sadat katselukerrat eivät tee tietä unelmaan, jos levy-yhtiöiden vaisto sanoo, ettei kannata kiinnostua. Tulee mieleen Saksaan kadonnut Sunrise avenue, joka yritti 101kertaa ennen kuin levytyssopimus syntyi. En edes tiennyt että suomessa on niin monta levy-yhtiötä. Siinä on yksi esimerkki sisusta, mutta pointti on siinä, että kun sopimus syntyi, musiikista pidettiin. Samalla lailla kuin ne jotka saavat sopimuksen ensiyrityksellä ja ura on olemassa vielä kymmenen vuotta myöhemmin. Toiset pääsevät helpommalla alkuun kuin toiset, mutta kun tie löytyy, se on aina täynnä kiviä.

Tällä hetkellä tiellä on paljon nuoria naisartisteja, mikä saa varmasti monen feministin ja tasa-arvoanarkistin hyppimään riemusta, mutta aivan turhaan. Ei minulla ole mitään naisartisteja vastaan, kyse on vain siitä, että Junnu Vainolla ja monella muulla oli niin vilkas mielikuvitus, että kirjoittivat kappaleet naisten puolesta. Hyvä kappale ei katso esittäjää, mutta onko tulevaisuudesta syytä olla huolissaan. Miettiessäni mikä on juuri tällä hetkellä hitti ylitse muiden, en saa kiinni. Kaikki joita radio soittaa, ovat yhtä tasapaksuja. Tasapaksu ei ole sama kuin huono, mutta onko runsas tarjonta jo haittaava tekijä. Eikö mikään kappale tai artisti pysty enää erottumaan edukseen, kun niitä on niin paljon. Ja mikä haastavinta, niin paljon on räppiä. Eivätkä räppärit ole enää ainoita, jotka käyttävät laulajia vierailijoina. Myös laulajat ovat alkaneet käyttämään räppäreitä ja aina löytyy niitä, joita räppi ei miellytä, elleivät sanat naurata.

Onko koko musiikkiteollisuus nyt kivisellä tiellä suuren tarjonnan takia? Ennen kaikki pitivät samasta, kun muuta ei ollut. Nyt kaikki voivat valita suosikikseen oman ja kaikki kuulostavat samalta. Tekevät samantyylistä musiikkia, vaikka ovatkin sanoittaneet ihan itse inspiraatiosta, jota ovat saaneet menneiden aikojen neroilta. Neroilta, jotka keksivät kaiken itse, kun ei ollut valmista pohjaa. Mielikuvitus köyhtyy, kun uutta on vuosi vuodelta vaikeampi rakentaa, ettei edes tietämättään keksi jotain mitä joku muu on jo keksinyt. Mutta se mitä kivisen tien päässä lopulta on, selviää vain elämällä eteenpäin. Syntyykö vuonna 2016 jossain päin Suomea vauva, jonka neroudesta saamme nauttia kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ja siinäkin välissä on monta vuotta aikaa tapahtua asioita, joita kukaan ei osaa odottaa.