Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Joukko anarkisteja kokoontui Helsingin keskustaan vastustamaan susien kaatolupia. Siellä niitä varmaan hirveästi liikkuukin. Joskus ovat menneet eduskuntatalon eteen aukomaan päätään, kun itse kansanedustajat ovat olleet vielä kesälomalla. Ei mitään järkeä. Mutta minkäs teet, kun kaikki palapelin palaset eivät ole oikealla paikallaan. Joissain tempauksissa suljetaan tie ihmisiltä, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Jos sanot yhdenkin väärän sanan, voit saada turpaan. Jos puolustat itseäsi, joudut oikeuteen. Jos et muusta niin viharikoksesta. Kukakohan se vihaa ja ketä. Eivätköhän ne ole anarkistit jotka vihaavat niitä, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin he. Ja ovat valmiita turvautumaan väkivaltaan saadakseen äänensä kuuluviin. Se että sinulle huudetaan provosoivia iskulauseita julkisesti, voi olla todella rankka kokemus herkälle mielelle. Mutta anarkistit ovat niin itseään täynnä, että he eivät kuuntele järkipuhetta. He näkevät vain sen minkä haluavat, eikä heitä kiinnosta mikään muu.

Tavallaan me kaikki ihmiset näemme asiat omalla tavallamme ja pyrimme pitämään niistä kiinni, mutta mikä on hallittua ja mikä hallitsematonta toimintaa. Jokaiselle ihmisellä pitäisi olla oikeus liikkua julkisella paikalla vapaasti joutumatta pelkäämään häirityksi tulemista. Ketään ei pitäisi vainota omien näkemystensä takia, mutta niin vain tapahtuu. Tänäänkin jossain voi soida ovikello ja takana olla ei toivottu vieras tai kaksi lappu kädessä. Jos kukaan ei avaa, lappu voi tulla postiluukusta sisälle asti. Myös kadulla joku voi tulla työntämään lappua käteen ja tilanteen yllättävyyden lamauttaman sitä vain automaattisesti ottaa sen. Vaalien alla on oltava tavallista varovaisempi, kun lappuja jaetaan osana vaalikampanjointia. Ne voivat tulla ovenkin taakse. Myös rahan kerääjät ovat röyhkeitä. Jo kymmeniä vuosia he ovat vainonneet ihmisiä milloin minkin asian nojalla. Ja siitä huolimatta ongelmia tulee kokoajan lisää. Ei ratkaise raha. Paitsi jotkut opiskelijat ovat ratkaisseet rahahuolensa antamalla sitä vastaan seksiä. Ja antavat ihan varmasti osan vaikkapa Afrikkaan aidsin vastaiseen työhön.

Marssittiin sitä susia vastaan Itä-suomessakin missä niitä nimenomaan on ja paljon. Jos ei liikaa, niin kyllä kohta on liikaa, jos ei kantaa pidetä kurissa. Susien ei tiedetä tappaneen ihmisiä 1800-luvun jälkeen, mutta kohtaamisia on tullut siitäkin edestä. Pitääkö jonkun oikeasti kuolla, että asian vakavuus ymmärretään. Kun pimeän aikaan ei voi poistua kotoaan ulos ilman asetta susien pelossa. Anarkisti menee metsästäjän ja suden väliin. Susi sattui sairastamaan rabiesta, hyökkää anarkistin niskaan ja puree. Susi kyllä tapetaan, mutta sairaus tarttui uhriin. Kyllä kannatti provosoida.

Edes kovat pakkaset eivät ole saaneet minua luopumaan työpaikkapyöräilystä. Onhan se vähän kylmää kyytiä, mutta kävellessä samaa kylmyyttä pitäisi sietää puolet pidempään. Eihän sitä täydellä teholla menemään päästellä. Yhteisöstä löytyy muitakin jotka pyöräilevät töihin, mutta vain jäättömään aikaan. Kaatumisen pelossa käyttävät mieluummin jalkojaan.

Onko se turvallisempaa? Ainakin omasta kokemuksesta kaikki tilanteet joissa kaatuminen on ollut lähellä, on tullut kävellessä. Suurin riski kaatua pyörällä on alkukeväästä, kun jää alkaa sulaa ja loppusyksystä, kun maa alkaa jäätyä. Ja onhan pyöräily talvikelillä huomattavasti turvallisempaa kuin formula-autoilu sadekelillä.

Entä sitten oikeat talvilajit? Oli alla sukset tai luistimet, on kaatumisriski aina olemassa. Sitä ei vain pidä ajatella. Kun lähdet ladulle tai radalle hyväksyt itsellesi sen että voit kaatua. Jos kaadut, nouset ylös. Jos telot itsesi pahemmin, paranna itsesi kuntoon. Tavallinen hiihto ja luistelu harvemmin aiheuttavat luun murtumia pahempia vammoja. Alamäessä ehkä jotain jos luisuu ulos.

Mitä extrememempää harrastus on, sitä suuremmat ovat riskit. Mitä kovempaa on kyyti, sitä pahempaa on kaatuminen. Ainakin näennäisesti. Jos fysiikka osuu oikein kohdalleen, voit päästä ehjänä ylös, mutta entäs kymmenen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Onnekas selviytyminen voi iskeä takaisin. Kivut ovat kovat ja vain muisto kaatumisesta selittää sen. Vaihtoehtoisesti sinut kiidätetään ambulanssilla sairaalaan, leikataan useita kertoja ja kymmenen kaksikymmentä vuotta myöhemmin sinulla on vain muisto toipumisajastasi jona mietit, toivutko koskaan. Et ehkä täysin ennallesi, mutta ei ainakaan koske mihinkään.

Toisin sanoen mitä tahansa voi tapahtua, kun astuu jäälle tai jäätyneelle lumelle. Jo ensimmäinen askel voi olla kohtalokas. Lyöt pääsi, etkä enää nouse, aivoverenvuoto vie sinut rajan taakse. Samaan aikaan toisaalla extremeharrastaja kaatuu ja nousee takaisin ylös pelkillä mustelmilla. Eli jos haluat taata että mitään ei satu, jää kotiin.

Tykkäänkö vai en? Ensivaikutelma tekee sen. Ainakin jotkut ovat sitä mieltä ja osittain oikeassa. Kun etsimme asuntoa eli kotia on ensivaikutelmalla usein iso merkitys sen suhteen, haluammeko lähteä tavoittelemaan sitä, vai katsella vielä muita tilanteen mukaan. Aina ei ole aikaa miettiä. Jos halukkaita ottajia on paljon ja antavat ymmärtää, että ensivaikutelma oli positiivinen esitellyistä pikkuvioista huolimatta. Ei haittaa parvekkeen, saunan, astianpesukoneen ja pyykkikoneliitännän puuttuminen. Ei myöskään ruma sisustus, jonka vanha asukas vie mukanaan huonekalujen muodossa. Rumat seinät voi aina tapetoida tai maalata pienellä vaivalla kuntoon, jos raha ja taito siihen riittävät.

Entä sitten ihmiset ympärillä eli naapurit. Ihan kuin joku olisi käynyt sanomassa heille, että talossa on asuntonäyttö, olkaa hiljaa. Näin syntyi mielikuva hiljaisesta ja rauhallisesta ympäristöstä. Kunnes muutto tuo esiin karun totuuden. Melua, melua ja vielä kerran melua. Siitä ei pääse eroon millään. Jossain soi musiikki, toisaalla riidellään. Yö täynnä kaikkea paitsi kuorsauksen ääntä. Edellisessä ositteessa sentään sai nukkua, vaikka päivät olivat täynnä äänekästä elämää.

Vaihtoehtoisesti voi joutua keskelle niin syvää hiljaisuutta, että tuntuu suorastaan aavemaiselta, kun tuuli paukuttaa ikkunoita. Muutit pois melun takia ja ahdistuit sen puutteesta. Ei vanhaa hissiä, jonka liikkumista ja oven kolinaa ei voinut olla kuulematta. Ei vanhuksia, jotka vaihtavat kuulumisia ovi auki rappukäytävään. Ei vilkasta liikennettä talon ohi kulkevalla tiellä. Suurin shokki oli tilan lisääntyminen. Kun edellisessä yksiössäsi tilan puute oli niin suuri, että sohva hoiti kirjahyllyn virkaa, uudessa kaksiossasi sitä onkin niin paljon että tavaraa on liian vähän. Vain yksi huone lisää, mutta säilytystilaa senkin edestä. Ja silti vanhat huonekalut eivät riitä täyttämään joka nurkkaa, muuta kuin huonekalukauppaan ostamaan parit lipastot, niin ei ainakaan lopu säilytystila kesken.

Aina sen ei tarvitse olla kiinni kodista tai naapureista. Jokainen meistä kohtaa elämässään uusia ihmisiä kun astuu uusiin ympyröihin tai joku toinen astuu uutena sinulle vanhoihin. Töissä, kaupassa, harrastuksissa, viihteellä, netissä, muuten vain sattumalta tai sovitusti. Joskus ensivaikutelma lunastaa odotukset, oli sitten positiivinen tai negatiivinen. Toisinaan se johtaa harhaan. Jos olemme itse selvin päin ja tapaamme jonkun ensikertaa hänen ollessaan humalassa, voi todellisuus olla toinen. Jos joku joutuu työnsä takia olemaan ystävällinen vaikka väkisin, voi sekin antaa väärän kuvan todellisesta luonteesta. Siksi olisi aina viisasta tilanteessa kuin tilanteessa olla välittämättä ensivaikutelma negatiivisista puolista, jos edes jotain positiivisen tynkää lävitse paistaa. Katsoa vielä toisen kerran uudestaan ennen kuin päättää, mitä ajattelee. Ja onko ajatus ääneen sanomisen arvoinen.

Sanotaan että kolmas kerta toden sanoo. Ei sano. Se korkeintaan sinetöi toisen silmissämme joko negatiiviseen tai positiiviseen muotoon. Myöhemmin sekin käsitys voi kääntyä päälaelleen, jos vaikka työn takia joutuu sietämään toista. Tai haluaa tositarkoituksella tutustua vähän paremmin. Negatiiviselle vaikutelmalle voi olla vaikea antaa mahdollisuutta näyttää, että on pohjimmiltaan mukava. Se vain johtui ujosta luonteesta, pelosta ilmaista itseään suoraan niin kuin oikeasti on. Juuri sitä mitä toinen pohjimmiltaan odotti, mutta ei heti sitä tajunnut.

Entä jos positiivinen kuva negatiivistyy. Mistä sellainen johtuu? Mielistelyllä voi olla oma osansa, mutta myös sillä samalla ujolla luonteella, joka ilmenee uusien ihmisten edessä. Kun tulee toiselle tutuksi, sitä ihan huomaamattaan alkaa vähitellen olemaan oma itsensä. Sanoo suoraan mitä ajattelee eikä se miellytä toista. Hänelle sellainen luonne tuli aivan uutena tuttavuutena omaan elämään ja vaikka kuinka yrittää siihen sopeutua, ei sopeudu. Kaksi eri luonnetta kahdesta eri ääripäästä kohtasivat toisensa, eivätkä olosuhteet mahdollista karttamista. Olette toisillenne ainoat väärät, jopa luonto työntää teitä erillenne, mutta ette pääse pois. Vaikka ihminen on luonteeltaan sopeutuvainen ja kykenee sietämään ympärillään ihmisiä joista ei pidä. Pitää vain itsensä vähän sivummalla. Välillä vastaan kävelee kaksi ääripäätä jotka eivät ikinä opi. Eivät välttämättä erilaisuutensa, vaan samanlaisuutensa takia. Puuttuu kokonaan vastakohdat täydentämästä toisiaan, kuin kaksi hylkivää magneettia. Mistä voi tietää, milloin on kyse ainoista oikeista ja milloin ainoista vääristä riippumatta siitä mistä siinä on kyse. Intiimistä suhteesta, josta ei tarvitse kertoa muille. Työsuhteesta, jossa ryhmän hyvä yhteishenki mahdollistaa kiitoksen arvoisen onnistuneen suorituksen. Naapurisuhteesta, jossa tervehditään rapussa ja jutellaan niitä näitä sen minkä ohimennen ehtii. Tai toivotaan ettei kukaan osu yhtä aikaa rappuun utelemaan yhtään mitään omasta elämästään. Ihan vain kavereista, jotka omilla keskusteluillaan kuvittelevat tekevänsä maailmasta paremman paikan elää. Erimielisyyksistä voi tulla sanaharkkaa ja vahvempi voittaa. Heikompi joko nielee tappionsa ja etsii uuden puheenaiheen vaikka väkisin. Tai kerää voimiaan seuraavaan erään. Erään jonka on jo valmiiksi hävinnyt. Kun sama toistuu tarpeeksi monta kertaa, lopulta norsun selkä katkeaa. Voi tulla pahaa jälkeä, jos ei osaa laskea kymmeneen.

Vaihtoehtoisesti erimielisyydet eivät aiheuta muuta kuin tilapäistä sanaharkkaa, joka sivullisen korvissa voi kuulostaa vaaralliselta, mutta mitään vaaraa ei ole. Mutta ei ole yksiselitteistä analyysiä sille, milloin vaara on ja milloin ei. Siinä koko jutun vaarallisuus piilee. Sinusta voi tuntua että kun saat kerran vähän kovemmin jyrähtää, rauhoitut. Kun kuvittelet saavasi toisen hiljaiseksi. Mutta toinen jyrähtää takaisin vielä kovemmin. Sinä itse menet hänen sanoistaan hiljaiseksi ja tilanne päättyy. Mutta et niin vain pääse yli siitä, että et saanut sanottua viimeistä sanaa. Vaikka itse omassa luonteessasi osaat joskus myöntää itsellesi sen että kun toinen jyrähti sinulle ensin ja sinä hiljenit heti, sen piti mennä juuri niin. Sillä kertaa sinun kuului kuulla viimeiset sanat toisen suusta jatkamatta kinaa yhtään sen pidemmälle. Koska ajatus siitä mitä olisit sanonut seuraavaksi, olisi mennyt joko haistattelun tai herjaamisen puolelle silkka häiriötila että et ymmärrä syytä miksi toinen ärähti sillä tavalla. Sekunnin murto-osissa sinä kykenit tekemään päätöksen, ettei ole viisasta sanoa enää yhtään mitään tähän asiaan, koska ei ole mitään oikeaa sanottavaa. Todeta keskustelu päättyneeksi ja olla hetki hiljaa. Ja toivoa että toinenkin ymmärtää olla hiljaa. Odottaa että pöly laskeutuu ja jatkaa ihan muista aiheista, ehkä vähän iloisemmista. Mutta jos toinen toistuvasti sanoo sinun viimeisten sanojesi päälle epämääräisyyksiä miinuksen puolelta, ei hyvä. Ei osaa tehdä päätöstä olla hiljaa vaan sanoo jotain eikä osaa selittää, mistä ne sanat oikein tulivat. Eikä välttämättä sitä mietikään. Mutta kun kemiat kohtaavat, sopu ei ole koskaan mahdoton. Asiathan ne vain riitelevät, ainakin niin pitäisi olla.

Vuoden ensimmäiset päivät menivät ihmetelleessä pankkeihin kohdistuneita verkkohyökkäyksiä. Sitten alkoi ensitreffit alttarilla. Heti avausjakson jälkeen iltasanomat selvitti, mitä heille kuuluu nyt. Hienoa, nyt ei tarvitse katsoa itse ohjelmaa, jonka idea on perusajatukseltaan vanha ja yksilösuorituksena ihan väärällä aikakaudella. On olemassa formaatti, jossa ensitreffeillä muutetaan yhteen. Treffit on järjestetty pimeässä. TV-viidellä pyörii Suomen pisimmät treffit. Mahtaako siinä olla kyse tuosta yhteen muutosta? En tiedä.

Lehtitietojen mukaan jotkut ohjelmaan hakeneita vetäytyivät ymmärtäessään, mistä siinä ihan oikeasti on kyse. Ihan oikeasta avioliitosta avioehdolla varustettuna, vihkimisen suorittaa pappi. Ja jos huomaa ettei toinen ollutkaan itselle se oikea, haetaan ihan oikeaa avioeroa, jossa on perinteisen tavan mukaan puolen vuoden harkinta-aika. Kokonaiset kuusi kuukautta aikaa harkita, ehkä se oli sittenkin se oikea. Alkoi tuo erossa oleminen ahdistaa niin viskisti. Miten se eroaa siitä, että muutetaan yhteen ilman avioliittoa? Jos alkaa tuntua että ei toimi, muutetaan erilleen. Sittenkin se erossa olo voi alkaa ahdistaa ja otetaanpa takaisin. Ei vain tarvitse tehdä mitään rasittavia paperitöitä. Laskea kalenterista aikaa, kauanko on vielä aikaa ehdottaa uutta yritystä ennen kuin harkinta-aika päättyy. Kun ei ole harkinta-aikaa, voi harkita rauhassa ilman mitään paineita. Mutta siihen pitää käyttää aikaa.

Tänä päivänä Filippiinit on ainoa maa maailmassa, jossa avioliitto ihan oikeasti tarkoittaa liittoa, kunnes kuolema erottaa. Eli jos haluaa taata elinikäisen liiton, pitää matkustaa sinne asti naimakaupoille. Jonnekin kauas Aasiaan. Aatelisten keskuudessa avioliitot ovat vieläkin lähes poikkeuksetta etukäteen sovittuja. Sillä ei ole väliä, rakastaako tulevaa puolisoaan vai ei. Jos ei rakasta, etsitään rakkautta muualta. Toisin sanoen petetään. Pelkkä paperihan se vain on, joka väittää, me kaksi ikuisesti yhdessä. Paperi jonka suostui allekirjoittamaan vain mielistelläkseen sukuaan.

Kyllähän luonnosta löytyy useita eläinlajeja jotka viettävät koko elämänsä yhden ja saman kumppanin kanssa kun se kerran löytyy. Jos puoliso kuolee, eloonjäänyt viettää loppuelämänsä yksin. Mutta se perustuu puhtaasti psykologialle. Ei mikään sääntö, sitoumus tai periaate sitä vaadi. Niin vain tapahtuu, se on eläimen yksilöity luonto. Mutta suurimmalla osalla asiat ovat toisin. Luonto vie vieraisiin. Luonto ei anna lupaa sitoutua. Luonto saa taistelemaan tien ohi kaikkien muiden pelkän seksin takia. Ihminen siinä mielessä omalaatuinen tapaus, että jokaisella on yksilöity luontonsa. Kuten meillä jokaisella on omannäköiset kasvomme ja muotoiset kehomme. Erilaisuus saa meidät innostumaan erilaisista asioista. Valitettavasti se ei aina ole tapa, jossa toinenkin osapuoli olisi täysillä mukana tai lainkaan mukana. Jos ei hallitse omaa saamattomuuttaan, voi ajautua huonoille teille ja vähitellen oppii nauttimaan siitä mitä tekee. Siitä eikä mistään muusta. Ei ole kyse ainoastaan hyväksikäytöstä, väkisinmakaamisesta tai painostaen suostuttelemisesta. Kyse voi olla myös siitä, että on onneton omassa avioliitossaan. Se saa etsimään seuraa muualta, eikä ketään tarvitse edes pakottaa mihinkään. Löytynyt seuralainen voi olla itse vastaavassa tilanteessa ja siitä syntyy uusi rakkaussuhde. Kyse voi olla seksistä, mutta myös muista asioista. Siitä, että joku kuuntelee, eikä ala huutaa siksi ettei ymmärrä.

Sitä se on kun sanotaan että avioliitto muuttaa ihmistä. Se tekee meistä tyhmiä. Miksi, no siksi että se on ihmisen keksimä asia, jolla rakkaus on muka virallista. Kun tehdään päätös avioitua, odotellaan kuukausitolkulla sitä päivää, jona se tapahtuu. Kunhan on ensin keksitty tapa jolla se tehdään. Miten päivästä tulee ikimuistoinen. Eikä mikään menne koskaan suunnitelmien mukaan. Jos sinne asti päästään, kuherrellaan kuukausi ja astutaan arkeen. Kaikki jatkuu siitä mihin ennen häiden valmistelua jäätiin, mutta yksi asia on muuttunut. Rohkeus sanoa toiselle suoraan oma mielipiteensä kasvaa kummasti, kun ollaan niin olevinaan virallisesti yhdessä. Siinä sitten kummastellaan, mikä toiseen on mennyt. Tuntuu että hän on kuin toinen ihminen. Ei se johon kerran rakastui. Voihan siihen tottua, mutta harva viitsii vaivautua. Muuta kuin eropaperit tiskiin ja näkemiin. Koko se aika ja raha joka tuli käytettyä häihin turhan takia. Viha on paras puolustus.

Entä jos vain asuisi yhdessä? Kyllä siinäkin ajan kanssa tapahtuu sama muutos, mutta taustalla ei kummittele aika ja raha joka tuli käytettyä häihin. Kun ei ole sitä mietittävänä, on aikaa miettiä, onko tämä muutos rakkauden arvoinen asia. Ja keskustella siitä toisen kanssa, kun ei ole avioliittoa, mihin vedota. Jos sopu löytyy, hyvä. Onko avioliitto pohjimmiltaan pelkkä psykologinen harhakuva onnellisemmasta elämästä? Suurin piirtein. Ilmankin voi olla onnellinen, jopa onnellisempi. Kuka lie ollut se ihminen, joka sai tuhansia vuosia sitten idean symboloida nuoren miehen irtaantumista äitinsä huolenpidon alaisuudesta kiinnittämällä tämä emäntäänsä. Miten se vanha vihkikaava nyt menikään?

Ensitreffit olisi pitänyt järjestää alttarilla silloin, kun treffeistä alettiin tehdä televisio-ohjelmia? Ehkä se olikin ensimmäinen, joka tanskassa on keksitty mutta silti. Mutta ei pidä vaipua masennukseen sillä on odotettavissa jotain aivan uutta. Jotain jossa ollaan yhtä luonnon kanssa sen varsinaisessa merkityksessään. Ensitreffit alasti. Niille joilla ei ole mitään salattavaa. Toivottavasti Helsingin poliisi sallii sen esittämisen pääkaupungin televisioverkoissa.