Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Jälleen kerran kun toivottua menestystä ei suomelle tullut, pohditaan syitä teon taustalla. Etenkin kun kyse oli olympialaisista, joissa oli mahdollisuus saada teoriassa 54 mitalia kun lasketaan urheilijoiden lukumäärä ja huomioidaan muutaman uimarin edustus useammassa uinnissa. Ainoaksi jäänyt pronssimitali oli sekin teoriassa hävitty, koska nyrkkeilyssä pronssista ei otella, mutta pronssi on ilmeisesti pakko jakaa kaikissa lajeissa, joten jaetaan se sitten ihan kirjaimellisesti kahdelle hävinneelle.

Suomihan on jääkiekon puolella tottunut häviämään itselleen hopean jo kahdeksan kertaa, viimeksi viime keväänä. Ja kaikki vain siksi, että voitosta oltiin niin itsevarmoja. 1995 ja 2011 kukaan ei ollut valmistautunut siihen, että mestaruuteen voisi olla mitään mahdollisuuksia ja voitto tuli. Jälkimmäisen mestaruuden suurin jälkipyykki oli sitten se, eikö sankareilla ole oikeutta juhlia mestaruutta kuudentoista vuoden tauon jälkeen, vaikka sitten niin rankasti, että astumisen sijasta kaadutaan rakkaan kotimaan kamaralle suoraan lentokoneesta ja myöhemmin halataan televisiossa tasavallan presidenttiä. Oliko ehkä sittenkin parempi, että kulta jäi saamatta. Tiedä mitä olisivat tällä kertaa keksineet. Hopean kunniaksi ei tullut keksittyä mitään mitalikahveja kummempaa. Ainakin ympäri Suomea tuli juotua varmasti monet kahvit, joiden ääressä pohdittiin nähtyä peliä. Etenkin sitä yhtä Kanadan maalia, joka näytti todella taidokkaasti tehdyltä, mutta oli pohjimmiltaan ihan samanlainen kuin kaikki maalit. Se vain meni sillä kertaa sisään ja sinetöi tappion Suomelle hyvästä yritysestä huolimatta.

Olympialaisissa nähtiin 54 hyvää yritystä, mutta kun ei niin ei. Lajista riippuen suoritusten määrä vaihteli ja onnistumisiakin tuli. Niillä ratkaisevilla hetkillä vain kävi se huono tuuri, että toinen oli parempi. Hetki joka oli tiedossa. Tiedettiin, milloin ei saa epäonnistua tai mahdollisuus kultaan karkaa.

Kultahan se on aina mielessä, mutta rikotaan ensin se raja. Taistelu rajasta tapahtuu yksin itsensä kanssa. Onko edessä oleva kohde nyt se, jonka puolesta kannattaa antaa kaikkensa. Mitä jos juuri nyt menee viivan väärälle puolelle tai vastustajan ulkonäkö pettää ja tulee turpaan niin, että rytisee. Mutta kun kaiken sen pelon ja epävarmuuden seasta saa löydettyä itsestään sen verran puhtia, että raja menee rimaa hipoen yli laillisissa olosuhteissa viimeisellä mahdollisuudella, ollaan vain yhden askeleen lähempänä sitä tavoitetta, että kaiken vaivan jälkeen saa kullan kaulaan.

Uurtaminen on vasta alussa. On pidettävä huoli omasta jaksamisesta samalla, kun tutustuu. Yksikin virhe voi johtaa loukkaantumiseen ja unelma murskaantuu. On tunnettava vastustajansa. Keitä he ovat ja mikä on heidän tavoitteensa. Kenelle kulta heidän mielestään kuuluu? Sinulle vai ei ainakaan sinulle? Oma itsensä ei voi olla, se on harhaluulo. Sen aika tulee myöhemmin. Kultaa täytyy sanoa tavoittelevansa, vaikka myöntäisi itselleen heikkoutensa muiden rinnalla. Aina voi tapahtua jotain yllättävää, mutta liian usein tulokset ovat pelkkää oman itsensä asiantuntijoiden paperilaskentaa.

Ja kun sitä kaiken vaivan jälkeen joutuu myöntämään tappionsa, alkaa ikuinen jälkipyykki. Mikä meni pieleen ja mikä oli syy? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Kumman vika se oli, vai sotkiko joku kolmas kaiken hyvän, mikä olisi voinut olla totta. Etsitään käännekohtaa vain huomatakseen, että vaihtoehtoja on rajattomasti, eikä mikään tunnu olevan eriarvoinen minkään toisen kanssa. Kaikki ovat samaan aikaan niin huonoja, että ovat hyviä ja niin hyviä, että ovat huonoja. Vaikka pääsisi eteenpäin ja alkaisi jo tavoitella uutta kultaa, jossittelun aika ei pääty koskaan. Kaikki uudet epäonnistumiset ovat yhtä suuri ylimääräinen rasite kuin työn ja tuskan seasta eteen osuva onnistuminen. Mahdollisuuksia verrataan toisiinsa vain todetakseen, että kaikissa on jotain vikaa. Myös omien korvien välissä. Olisi viisainta panostaa vain siihen, missä onnistui. Ja jos et onnistu ikinä, voit vanhoilla päivillä kiikkutuolissa, jos sellaisia vanhukset vielä tulevaisuudessa käyttävät, kiittää itseäsi siitä, että et koskaan lakannut yrittämästä.

Näköjään luontokin tietää, että olympialaisia voi seurata vuorokauden ympäri ja antaa sadetta, ettei vain kukaan keksisi mitään parempaa tekemistä. Mikä muka olisi parempaa tekemistä kuin katsoa kuusi tuntia pyöräilyä? Sitä pitää varmaan kysyä niiltä, jotka matkustavat paikanpäälle katsomaan samaa minkä näkee kotisohvalta ilmaiseksi. Ja vähintään yhtä hyvä kysymys lienee, mikä olisi parempaa tekemistä kuin pyöräillä kuusi tuntia putkeen. Se sama aika minkä toiset istuvat pyörän selässä, kuluttavat toiset katsomalla, kuinka toiset istuvat pyörän selässä. Eikä kumpikaan taho valita sitä, ettei muka jaksa, kun saa tarpeen sitä vaatiessa ravintoa. Kaikki eivät millään jaksa loppuun asti, mutta…

Älypuhelimesta löytyy sovellus, josta kuulemma pystyy katsomaan yhtä aikaa yli kolmeakymmentä suoraa lähetystä. Kuusi tuntia menee pelkkään miettimiseen, että mitä sitä katsoisi siltä pieneltä ruudulta. Kun katsoo isolta televisioruudulta, ei tarvitse miettiä. Katsoo sitä mitä sieltä tulee. Kanavia on kaksi, mutta kaukosäätimessä on nappi, jolla voi pomppia kahden kanavan välillä. Jos kumpikaan kanava ei tarjoa mitään kiinnostavaa, voi pysähtyä miettimään, millaista se oli silloin, kun kanavia oli vain yksi. Tai kun ei ollut vielä televisiota, vaan kaikki oli radion varassa. Ja jos oikein haluaa järkensä menettää, voi miettiä sitä, kun ei ollut edes radiota. Kaikki kerrottiin sanomalehdissä seuraavana päivänä. Tai viimeistään sitä seuraavana.

Vai olisiko sittenkin niin, että siihen aikaan ei valitettu olosuhteiden puutteellisuudesta, koska ei ollut mitään mihin verrata. Radio oli hieno uusi keksintö, kun mitään ei ollut tilattu. Kokonaiset kaksi nappulaa, joista pystyi säätämään ääntä ja sen yhden ainoan kanavan taajuutta, joka ei koskaan lakannut rätisemästä. Ei edes vuonna 1952, kun Suomessa olivat olympialaiset. Television jälkeen tulivat VHS-tallennuslaitteet, jotta olympialaiset saattoi laittaa nauhalle siltä varalta, että ei pääse seuraamaan kisoja suorana. Nyt ei tarvitse tallentaa edes pilveen, kun kaikki löytyy sovelluksesta tai vähintään Yle areenasta valmiiksi tallennettuna viikoksi, kuukaudeksi tai kahdeksaksikymmeneksineljäksi vuodeksi.

Suurin huolenaihe ei siis ole aikataulu, vaan laitteiden kestävyys. En vieläkään omista älypuhelinta, mutta kesällä tuli asioitua Elisa-myymälässä viihteen takia. Jono oli pitkä ja joka toinen asiakas oli siellä valittamassa, että puhelimessa on jotain vikaa. Vielä muutama vuosi sitten suurimmat ongelmat olivat nettiyhteydessä, kun 4G:tä ei vielä ollut. Ehkä kyseessä on operaattoreiden ja puhelinvalmistajien salaliitto, jolla halutaan varmistaa, että asiakkaita riittää molemmille. Tehdään niin paskoja puhelimia, että ne lakkaavat toimimasta heti, kun takuu menee umpeen ja pitää ostaa uusi. Pitkä jono liikkeessä takaa sen, että liikkeiden määrää tai henkilökuntaa ei tarvitse vähentää.

Mitä ihmiset oikeastaan tekivät vielä muutama vuosi sitten, kun ei ollut älypuhelimia. Eivät ainakaan seurustelleet oman peruspuhelimensa kanssa. Se pysyi kiltisti pöydällä, kunnes joku soitti, tekstasi tai tuli itse tarve soittaa tai tekstata jollekin. Esimerkiksi sille ihmiselle, jonka kanssa seurusteli. Nyt ollaan jatkuvasti laittamassa viestiä sosiaalisen median kautta ja kun se ei vastaa, mietitään, eikö sitä enää kiinnosta. Ja kun se on kanssasi samassa huoneessa, tuli äkillinen tarve kertoa parhaalle kaverille, että nyt se lupaavalta vaikuttava kaunotar tai komistus on kylässä ja halutaan pohtia yhdessä, mitä pitäisi tehdä, jos tilanne alkaa odottamatta vaikuttaa vakavalta halulta lihalliseen kontaktiin. Vaikka totuus on, että se tilanne laukesi jo ajat sitten. Älypuhelin oli niin mukavaa seuraa, ettei sitä räplätessä tajunnutkaan, että samaan aikaan toinen tuikkasi tai imppasi sinua ja lähti sitten kotiin nukkumaan.

Vaihtoehtoisesti löysit olympiasovelluksesta jotain mielenkiintoista katsottavaa ja päädyit exäksi rannalle suutelemaan uutta kumppaniasi, jota et ollut etukäteen nähnyt. Toivottavasti näit edes olympialaisissa jotain katsomisen arvoista. Televisiosta sitäkin olisi voinut katsoa oman kullan kainalosta ja jos mitään katsomisen arvoista ei ollut edes yleisurheilussa tai urheilijoissa, saattoi laittaa television kiinni, katsoa kumppania silmiin ja alkaa pussailemaan hänen kanssaan. Tai jotain. Vaikka kuusi tuntia putkeen. Illan päätteeksi saattoi nukahtaa hänen viereensä. Urheilua se on sekin, vaikkei välttämättä tule koskaan saamaan hyväksyntää olympialajiksi, vaikka syntyisi maailmanennätys.

Kun toukokuussa aurinko paistoi ja oli vuodenaikaan nähden selvästi lämpimämpää kuin oli ollut aiemmin kymmeniä tai satoja vuosia, oli joku sanonut, että kesäkuu tulee olemaan vähintään yhtä lämmin, heinäkuussa on koleaa ja sateista ja elokuussa taas aurinko paistaa. Aika hyvin joku arvasi umpimähkää oikein, sillä heinäkuussa satoi kahtenakymmenenä päivänä, joista 14 peräkkäistä. Tai sehän riippuu keneltä kysytään, koska sateet ovat paikallisia. Eikä yksikään sateinen päivä ollut varsinainen sadepäivä, vaan vettä tuli jossain vaiheessa yhden tai useamman kuuron verran ja välissä pääsi aina käymään ulkona. Toki siinä oli tuuriakin mukana.

Samalla käänteisellä tuurilla moni ehti ottaa kaiken ilon irti yhdestä viikonlopusta ja työllistää poliisia oikein urakalla. Alkoholilla ja muilla päihteillä oli osuutta asiaan. Mikä siinä onkin, että kesällä ihmiset tuntuvat olevan humalassa ajattelemattomampia kuin talvella. Yksi selitys voi johtua siitä, että seurasta humala saa puolen promillen kertoimen, mutta kuumassa auringonpaisteessa absoluuttinen humala kohenee vähintään yhdellä. Nolla ei kertoudu.

Niitä promilleja ei alkometri tunnista, eivätkä ne lisää alkoholimyrkytyksen riskiä, mutta krapula voi aamulla olla kahta kauheampi, vaikka saisi pidettyä kaiken sisällään. Riittävän kovalla humalalla on taipumus aiheuttaa lyhyitä muistikatkoksia, jotka ovat täysin vaarattomia, ellei niihin liity rikollista toimintaa ja tajun palattua ymmärtää missä mennään ja mihin ollaan menossa. Jos huomaa olevansa lähdössä auton rattiin, voi vielä perääntyä. Etenkin jos ei ole ajokorttia eikä auto ole oma. Jos huomaa olevansa varkaissa, voi niin kauan perääntyä, kun mitään ei ole viety tai rikottu. Mutta jos huomaa lyöneensä toista nyrkillä tai lyömäaseella tai käyneensä käsiksi vääriin paikkoihin, on myöhäistä perääntyä. Etenkin jos teko saa sivullisen todistajan. Sama juttu sanallisen häirinnän kanssa. Jos joku kuulee, sinä olet puhunut. Ja jos huomaa makaavansa maassa poliisin otteessa, on parempi olla taistelematta vastaan tai joutuu putkaan. Mitä suurempi humala tekohetkellä on, sitä pienempi riski on muistaa aamulla tapahtumia, kunnes poliisi tulee kuulustelemaan. Olit sitten putkassa, kotona tai jossain mitä et itsekään tiedä.

Ja vaikka alkoholi ei saisi tekemään mitään laitonta, on kesäloma kaikista lisäpäihteistä se kaikkein vaarallisin ja vain omalle terveydelle. Sitä saattaa hallitsematta motivoitua ajatukseen, että nyt on lupa juoda enemmän, eikä osaa taistella sitä ajatusta vastaan. Ylpeyttä ei tunneta, sitä vain taas kerran ollaan jotenkin niin, mitä ei itsekään osata selittää. Järjen ääni menee kuuroille korville, vaikka onnistuisi pitämään yhden välipäivän, mutta sitten taas kolmea kauheammin, kunnes huomataan, että on se maanantaiaamu, kun pitäisi taas lähteä töihin, mutta pää on pipi.

Toiset ymmärtävät viimeistään tässä vaiheessa asian todellisen laidan ja tekevät töiden lisäksi töitä saadakseen elämänsä raiteilleen, jotta työnteko tuntuisi mukavalta myös muiden mielestä. Päihdeongelmainen työkaveri on kaikista pahin. Mutta jotkut ovat niin psykosoituneita, että todella luulevat voivansa tehdä töitä käsi kädessä päihteiden kanssa. Ja kun heitä yrittää saada tulemaan järkiinsä, se on kuin kävelisi metsässä karhuemon ja poikasten väliin. Turha sille emolle on sanoa, että en minä sinun poikasiasi satuta, älä turhaan hyökkää. Luonto saa hyökkäämään, mutta onko siinä mitään luonnollista, että kohtelee päihteitä samalla tavalla kuin karhuemo poikasiaan.

Samalla tavalla kuin ne jotka hankkiutuvat toistuvasti sinne missä päihteitä on ja ovat siellä sillä asenteella, että antaa muiden, minä en, kunnes jokin selittämätön saa ottamaan tyhmyydestä kiinni ja nousemaan muiden yläpuolelle kuin olisivat käyttäneet aina ja niin selkeästi, että osa tajuaa luopua sillä samalla selittämättömällä napautuksella kuin eivät olisi koskaan käyttäneetkään. Että jos näkee metsässä toistuvasti tuoreita karhunjälkiä, kannattaako sinne mennä uudestaan. Jonain päivänä onni voi kääntyä ja se karhu kävelee vastaan.