Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Kun ihminen kuolee, hänestä tulee muisto. Tieto on pysäyttävä kokemus, vaikka kyseessä olisi itselle kaukaisempi. Ja vaikka tieto lähdön läheisyydestä olisi jo osa jokaista päivää, tieto tulee yleensä sillä hetkellä, kun asia oli hetkeksi siirtynyt sivuun muiden ajatusten tieltä. Vaikka riisuisi kaikki velvoitteet ja odottaisi hetkeä vuoteen vieressä, hetki on lopulta odottamaton ja mieleen muistuvat kaikki ne asiat, jotka jäivät sanomatta.

Nopea kelaus vainajan elonvaiheista omien muistojen välityksellä juoksee silmien edestä ja pysähtyy lopulta ymmärrykseen, että mitään ei saa enää lisää. Jos ottaa osaa hautajaisiin, voi muiden ihmisten kertomuksista saada uutta tietoa, jota ei tiennyt olevan olemassa tai josta tiesi vain palasia. Jokainen muistetaan sekä hyvässä että vähemmän hyvässä, mutta yleinen pyrkimys on korostaa hyviä puolia ja niiden palasia. Se joka ei muista mitään hyvää, pitäköön itsensä poissa sieltä, missä kaikki on hyvin ja kaikki on oikein. Jokainen teki itse omat valintansa ja jokainen valitsee itse, mikä niiden arvo hänen ajatusmaailmassaan on. Kuka saa kunnian ottaa ensimmäisen palan kakkua?

Haluaako itse tulla muistetuksi tekemistään virheistä, joiden tekeminen ei lopu ennen kuin sydän lakkaa lyömästä. Se ei ole kiinni itsestä vaan muista ihmisistä. Presidentti Koivisto muistetaan julkisesti tekemistään valinnoista, joiden avulla Suomea pidetään tämän päivän maailmassa yhtenä vakaimmista. Ehkä näin mutta kritisoitavaakin löytyy, jos tietää keneltä kysyä. Varmasti samaan olisi pystynyt jotenkin joku muukin, mutta Koivisto oli se, jonka muiston takana se kaikki nyt on ja pysyy. Hän teki mitä teki ja sen kanssa me nyt elämme. On olemassa muitakin tahoja, joiden valinnat ovat vaikuttaneet asioihin ja jotkut niistä heijastuvat hyvässä tai pahassa siihen mielikuvaan, että Koivisto teki virheitä. Mene ja tiedä, mutta levätköön rauhassa myös niiden puolesta, jotka eivät häntä äänestäneet.

Kertoisiko toukokuu jotain jostain ajasta. Vihreät ovat vain havupuiden neulaset, sulan maan sammalkasvustot ja vihainen virtahepo putkassa. Mustarastas ei laula, mutta talitiaiset siitäkin edestä.

Keltainen aurinko paistaa, lämpömittari on monin paikoin kylmää luettavaa. Useampi ihminen on menettänyt äänensä valitessaan ohuemman takin kalenterin mukaan ja polttanut kasvonsa luullessaan, ettei kylmä aurinko säteile. Tuuli vie välistä vain lämmön, eikä ajatus kesästä tartu pilkkionkeen.

Vuonna 1995 tähän aikaan kevät oli täysin ajallaan, kunnes alkoi sataa lunta, takatalvesta tuli totisinta totta useammaksi päiväksi ja Suomi oli uusi maailmanmestari. Nyt sellainen käänne ei olisi mikään yllätys, mutta mikä olisi. Jokainen olettaa, että Leijonille käy kalpaten. Niin lähellä mutta liikaa huonoa tuuria väärällä hetkellä. Yhtä lailla Jokainen olettaa, että kyllä se lämpö sieltä tulee, kun kesä on jo niin lähellä.

Miten voi tulla kesä, jos käsitys keväästä on, ettei sitä ole tai se on jäänyt jumiin lumien jälkeiseen huhtivaiheeseen ilman sitä lämpöä. Muuttolinnut ovat myöhässä, punkeista meitä jo varoitellaan. Kevät on kuin hopea, se yllättää. Eräänä päivänä vain huomaa, että koivut ja ruoho ovat alkaneet vihertää ja lämpötila kohonnut jäädäkseen. Tappion tunne on aina kiperä, vaikka tuloksena on mitali, mutta eräänä päivänä sitä vain huomaa, ettei enää harmitakaan ja etsii tahtomattaan pakkotilanteesta hyviä puolia, kuten eräs Jypin kannattaja, että oli Kalpan vuoro pärjätä ja oli lopulta pahoillaan tappiosta. Molemmat yllättivät toisella tavalla. Miten kesä voisi meidät yllättää? Eikö sada pisaraakaan vettä ja sato kuivuu. Voittaako Suomi Lontoossa kultaa vai hopeaa sadalla tai kahdellasadalla metrillä ja rikkoo Usain Boltin maailmanennätykset.