Vainajista jää

Kun ihminen kuolee, hänestä tulee muisto. Tieto on pysäyttävä kokemus, vaikka kyseessä olisi itselle kaukaisempi. Ja vaikka tieto lähdön läheisyydestä olisi jo osa jokaista päivää, tieto tulee yleensä sillä hetkellä, kun asia oli hetkeksi siirtynyt sivuun muiden ajatusten tieltä. Vaikka riisuisi kaikki velvoitteet ja odottaisi hetkeä vuoteen vieressä, hetki on lopulta odottamaton ja mieleen muistuvat kaikki ne asiat, jotka jäivät sanomatta.

Nopea kelaus vainajan elonvaiheista omien muistojen välityksellä juoksee silmien edestä ja pysähtyy lopulta ymmärrykseen, että mitään ei saa enää lisää. Jos ottaa osaa hautajaisiin, voi muiden ihmisten kertomuksista saada uutta tietoa, jota ei tiennyt olevan olemassa tai josta tiesi vain palasia. Jokainen muistetaan sekä hyvässä että vähemmän hyvässä, mutta yleinen pyrkimys on korostaa hyviä puolia ja niiden palasia. Se joka ei muista mitään hyvää, pitäköön itsensä poissa sieltä, missä kaikki on hyvin ja kaikki on oikein. Jokainen teki itse omat valintansa ja jokainen valitsee itse, mikä niiden arvo hänen ajatusmaailmassaan on. Kuka saa kunnian ottaa ensimmäisen palan kakkua?

Haluaako itse tulla muistetuksi tekemistään virheistä, joiden tekeminen ei lopu ennen kuin sydän lakkaa lyömästä. Se ei ole kiinni itsestä vaan muista ihmisistä. Presidentti Koivisto muistetaan julkisesti tekemistään valinnoista, joiden avulla Suomea pidetään tämän päivän maailmassa yhtenä vakaimmista. Ehkä näin mutta kritisoitavaakin löytyy, jos tietää keneltä kysyä. Varmasti samaan olisi pystynyt jotenkin joku muukin, mutta Koivisto oli se, jonka muiston takana se kaikki nyt on ja pysyy. Hän teki mitä teki ja sen kanssa me nyt elämme. On olemassa muitakin tahoja, joiden valinnat ovat vaikuttaneet asioihin ja jotkut niistä heijastuvat hyvässä tai pahassa siihen mielikuvaan, että Koivisto teki virheitä. Mene ja tiedä, mutta levätköön rauhassa myös niiden puolesta, jotka eivät häntä äänestäneet.