Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Idols, tuo suurten lupausten pieni mahdollisuus näyttää, että taitoa löytyy siinä määrin, että jotain voisi olla, mutta jos tekee jotain väärin liian aikaisessa vaiheessa, mahdollisuus menee ohi, vaikkei se niitä taitoja mihinkään kadota. Mutta niiden omistaja voi kadottaa itsensä, kuten kyseinen kilpailu ainakin Suomen mittakaavassa ja huumorin osalta Spedettömän ammattitaidon puutteessa on kadottanut kokonaisen luottamuksen itseään kohtaan.

Ilmiö oli havaittavissa jo ensimmäisellä kaudella, vaikkei suurella suomalaisyleisöllä tainnut vielä olla suurtakaan käsitystä siitä, mihin verrata. Kun lopulta voiton vienyt Hanna Pakarinen käveli koelaulutilanteessa tuomareiden eteen, vakuuttui Kallonen hänen suorituksestaan niin paljon, että halusi halata, eikä yksikään toinen kilpailija tainnut halausta saada. Toisella kaudella muuan Ilkka ei omalla suorituksellaan juuri mitään korostavaa jättänyt mieleen, kunnes seuraavissa koelauluissa kokonaan toisessa kaupungissa tuomareiden eteen käveli Ilkan identtinen kaksoisveli, joiden tarinaa tuotiin vahvimmin esiin. Vain Ilkka pääsi jatkoon teatteriviikonlopusta ja voitti lopulta koko kilpailun, mutta katosi nopeasti töihin Pikku Kakkoseen.

Kolmannella kaudella muuan Ari ja eräs Anna Abreu koettivat vakuuttaa tuomaristoa englanninkielisellä kappaleella, mutta jatkopaikka irtosi vasta siinä vaiheessa, kun suostuivat tuomareiden pyynnöstä laulamaan suomeksi. Sama kaksikko ylsi lopulta finaalikaksikoksi varsin voimakkaan haastatteluseurannan ja ohjelmasta riippumattoman juorulehtien palstoilla esiintymisen jälkeen. Kumpikin oli hiuskarvan varassa pudota teatteriviikonlopun jokaisena päivänä, eikä kumpikaan ilmoittautunut koelauluihin etukäteen, vaan menivät vitsillä jonottamaan paikalle aamun pikkutunneilla olemattomien yöunien jälkeen. Voiton vei Ari, vaikkei kymmenen vuotta myöhemmin antaneen paljastushaastattelun jälkeen olisi sitä halunnutkaan, vaan se kaikki ”hevillä ei hävitä” -hehkutus olikin pelkkää puhetta, johon oma valinta pakotti. Siitä valinnasta toiseksi tullut Abreu voi kenties kiittää Aria omasta urastaan, joka lopulta osoittautui kolmanneksi toisinnoksi edellistä kausista. Vaikka Arin ensi albumi on edelleen myydyin voittajan albumi ja vietti listaykkösenä kaksitoista viikkoa, se kalpeni kakkosen rinnalla, jolle listaykkösviikkoja kertyi vain yksi, mutta muita sijoituksia pelkässä top viidessä sitäkin enemmän.

Neljännellä historia toisti itseään, kun voiton vienyt Koop Arponen alkoi rakentaa itselleen tarinaa jo koelauluvaiheessa olemalla puoliksi britti, asuvansa Lontoossa ja muutamalla Suomeen jatkopaikalla. Tarina kahden maan kansalaisena vietetystä lapsuudesta oli ymmärrettävästä syystä esillä pitkin kilpailua. Eihän tuon ajan televisio-ohjelmaformaattikattauksessa ollut vielä muutakaan, missä voisi tunteellisia tositarinoita elämästään suurelle yleisölle kertoa. Finaalipari Anna Puu nauroi tuomareille hassua ääntä kengistään tai ”köpsöttimistään”. Muuten hänen tarinassaan taisi oleellista osaa näytellä vain edelleen havaittavissa oleva osuus siitä, että hän osasi laulaa. Ja se riitti toiseen sijaan, voittajaa parempiin myyntilukemiin ja lopulta Vain elämään.

Myös viides ja kuudes kausi olivat väistämättä toistensa toisintoja, mutta aivan eri syistä. Oli vain yksi kilpailija, jota koko tuotantotiimi tuntui haluavan Suomen kansalle esitellä ja kertoa, että tässä on kilpailun ainoa hyvä laulaja, joka voittaa kaikki muut, eikä kenestäkään toisesta tule jäämään edes nimiä mieleen. Viidennen kauden Martti Saarinen oli kaiken muun lisäksi kolmekymmentävuotias, eli yläikärajalla kilpailuun osallistumiseksi. Sen hän mainitsi jo koelauluissa pelkäksi osallistumisperusteeksi. Ja saipa hän ruutuaikaa siinäkin, kun Olli Lindholmin selkä katkesi kilpailijoihin, jotka toisensa perään kävelivät huoneeseen pipo päässä ja pyysi ottamaan sen juuri myöhemmin voittajakasi nousseen kilpailijan kohdalla päästä pois.

Kuudennella kaudella asetelma kääntyi päälaelleen, kun voiton nappasi kaikkien aikojen nuorimpana osallistujana vasta 17vuotias Diandra, jolla ääni oli, mutta ensialbumin teinipopahtava musiikkityyli oli vaarassa valuttaa sen viemäristä alas. Apu löytyi toisesta tosi-tv-musiikkiohjelmasta, mutta ääni ei mahtanut mitään Jari Sillanpäälle, jota ei viimeaikaisista sekoiluistaan huolimatta voi tituleerata epäonnistujaksi siinä laulukilpailussa, jonka voitosta hänen uransa alkoi. Kaikesta huolimatta Diandraa voi pitää ehkä kaikkien aikojen onnistuneimpana voittajana, vaikkei levymyynnissä, vaan vierailemalla lähes kaikissa viihdeohjelmissa, joissa laulamisen sijasta keskiössä on humoristinen paneelikeskustelu joko nettivideoista, muiden tekemästä musiikista tai muunlaisesta kilpailemisesta julkkisvieraiden kanssa.

Seitsemäs kausi oli kymmenvuotisjuhlakausi, joka vähän kuin oli ja meni kaikilta ohi, eikä kukaan tainnut oikein tajuta, mitä ihmettä. Koelauluissa huomiota herätti eniten nykyään kansainvälisestikin menestyvä Alma, joka pääsi finaaleihin, mutta jäi neljän parhaan ulkopuolelle, kun kilpailijoita ei pudotettukaan yksitellen, vaan ensimmäisestä finaalilähetyksestä jatkoon pääsi vain neljä, joista voiton vei lauluäänellään vasta tässä vaiheessa parhaiten muista erottunut Mitra, jonka levyä ilmestyi vasta siinä vaiheessa, kun hänet oli jo unohdettu. Alun perusteella kahdeksannesta kaudesta on tulossa samanlainen arvoitustekijä kuin itse Sibeliuksen kahdeksas sinfonia on. Kyllä se vielä löytyy, ellei sitä ole poltettu.

Turun tapahtumien jälkeen metafora selkään puukottamista on saanut harteilleen taakan, joka aikaisemmin oli hauska vitsi, vaikkei kukaan koskaan nauranut. Sinä joka et mitään pahaa tehnyt tai halunnut, sait maksaa muiden ongelmista niin kovan hinnan, että olisit mieluummin laittanut nimesi siihen vekseliin, joka usein mainitaan, kun pyydetään allekirjoittamaan joku mikä tahansa muu paperi.

Ulosottoveloista on mahdollisuus nousta jaloilleen ainakin suomalaisella sisulla, mutta turvallisuuden tunteen turmelemisesta jää aina jotain pysyvää sydämeen, eikä luottamus ihmisiä kohtaan ole enää entisensä. Aidossa hädässä olevilla ihmisillä ei pitäisi olla tarvetta syyllistyä rikokseen, valehdella itsestään kaikki mahdollinen ja katkeroitua hyvinvointiyhteiskunnalle kielteisestä päätöksestä, vaikka pelkkä Eurooppa on täynnä valtioita, joista mennä kysymään, jos yhdestä ei paikkaa auennut.

Kysymys kuuluu, mitä jos kotia etsivä ihminen löytää unelmiensa kohteen, eikä ole kohteen kanssa ainoa ajatustensa kanssa. He molemmat voivat saada sen vain siinä tapauksessa, että kyse on kahdesta sinkusta, etsittävänä kohteena ensiasunto ja molemmat ovat valmiita luopumaan vapaudesta unelmakodin hyväksi. Onko se enää sama asia, kun ei voi sisustaa mieleisekseen kysymättä ensin toisen mielipidettä.

Paljon useammin toinen joutuu nielemään tappionsa ja toivomaan, että seuraavalla kerralla onni olisi hänen puolellaan. Vai alkaako hän vainota sitä kiinteistövälittäjää, joka kokemuksensa perusteella oli enemmän sen toisen puolella ja puhui näin myyjän hyväksymään sen kilpailevan tarjouksen, joka ei ollut edes korkeampi, vaikka kierot ihmiset niin sanoivat. Parhaassa tapauksessa saman paskan saa niskaan kilpailun voittaja, jonka kotirauha joutuu toistuvasti vähintään yhtä röyhkeän häirinnän johteeksi, mihin rahankerääjät ja Jehovat ovat jo vuosikymmeniä syyllistyneet tajuamatta sitä, mitä EI todella tarkoittaa. Ei varmaankaan voida sanoa kaiken olevan kunnossa, mutta minkäs tuolle teet.

Auttaako se anteeksipyyntö mitään, kun päivä on jo pilalla ja onko asiallinen sanominen yhtään sen järkevämpää kuin aggressiivinen huutaminen. Jos olet mukava, saa omatunnolta luvan tulla kiellosta huolimatta uudestaan siinä toivossa, että silloin olisi parempi aika. Ja jos olet röyhkeä, sinulla on ongelma, johon löytyy ratkaisu jostain sellaisesta paikasta, mitä ei osaa selittää. Eikä tarvitse. Täytyy vain toivoa, että toinen kuvittelee ymmärtävänsä. Ja taas heiluu puukko, vaikka peitto on paljon parempi vaihtoehto.