Outo ilmiö, miten näin on päässyt tapahtumaan?

Työttömiä kohdellaan nyt kaltoin ainakin työttömien itsensä mielestä. Mutta ei ole kehumista aina niissäkään, joilla töitä on. Valitetaan liian pienestä palkasta ja ammattiliitot lyövät heti lakkokortin pöytään kun ehtoihin ei suostuta. Ja kun työtä ei rakasteta, ollaan valmiita menemään lakkoon, ettei vain tarvitse tehdä töitä, kun ammattiliitto maksaa palkan. Ja jäsenyys maksaa vuodessa paljon enemmän kuin vaikkapa yleisen työttömyyskassan jäsenyys.

Toisin sanoen, niitä joilla ei töitä ole, etsivät sitä kaikin keinoin suurella sydämellä. Ja ne joilla on töitä, eivät ole kiinnostuneita sitä tekemään. Koetetaan kaikin mahdollisin tavoin tehdä mahdollisimman vähän ja pitää pilkkanaan niitä poikkeavuuksia, joita ihan oikeasti kiinnostaa työ. Työ voi olla rankkaa, mutta ei ole sitä vaaraa, että alkaisi aukoa päätään. Ja kiittää tekijäänsä huolellisuudesta. Asenne, kunhan on jotenkin tehty, voi ennemmin tai myöhemmin johtaa yhä vain suurempiin lipsahduksiin, josta voi saada vaikka kirjallisen varoituksen.

Ja valitettavan usein tyhmyys tiivistyy väärässä seurassa. Laiskuus on tarttuva kansantauti. Aletaan ajatella, että miksi minun pitäisi olla ahkera, kun muut eivät ole, koska joutuisin tekemään kaiken. MITÄ SITTEN! Antaa vaan muiden sekoilla, pitää pilkkanaan yhteisiä pelisääntöjä, jotka ovat voimassa vain silloin, kun johtajan silmä valvoo. Ole sinä viisaampi ja tee, vaikka joutuisit tekemään kaiken. Pidemmän päälle se voi tuntua turhauttavalta, mutta siihen pitää motivoitua oikein. Luottaa siihen, että vielä jonain päivänä sinun asenteesi palkitaan. Johtaja huomaa ja ymmärtää ryhtyä tekemään jotain asioiden edistämiseksi. Ei potkuja niin vain anneta, koska työntekijöistä on huutava pula samaan aikaan kun on huutava pula työpaikoista.

Se on kuin etsisi sitä oikeaa ihmistä vierelleen. Maailma on täynnä sinkkuja, mutta he vain eivät kohtaa. Ja työ vie arjesta suurimman osan. Jos sinulla on puoliso tai muuta perhettä, sinä annat heille vähemmän aikaa kuin työllesi. Siksi olisi erittäin tärkeää rakastaa työtään. Kuvitella että työ on ihminen ja miettiä mitä hän ajattelisi sinun tavastasi työstää itseään. Rakastaisiko työ sinua, jos sinulle häntä tärkeämpää on puhua paskaa työkavereiden kanssa. Räplätä puhelinta tai pitää taukoja annettujen sääntöjen vastaisesti ja antaa niiden viedä ajatukset itsensä pitämiseen, mikä ei voi olla vaikeuttamatta työhön keskittymistä. Tai jos muut joutuvat jatkuvasti korjaamaan tekemiäsi huolimattomuusvirheitä, jotka saavat sinut nauramaan hyeenan naurua omasta tyhmyydestäsi. Vaihtoehtoisesti alat huutamaan ja valittamaan, että sinua kiusataan kun työkaveri sinulle huomauttaa asiattomasta käytöksestä.

Vaikka oma asenteesi olisi se, ettet piittaa muiden laiskuudesta. Pikemminkin teet töitä heidänkin edestä. Tulet töihin etuajassa ja teet viisi minuuttia ylitöitä vapaaehtoisesti. Kiero ihmisluonne voi olla niin ovela, että saa oman työpanoksensa näyttämään johtajan silmissä kiitettävältä, mutta johtajan katseen ulkopuolella hänestä tulee narsistinen johtotähti, joka tekee mitä haluaa ja juuri niin kuin haluaa. Sellaiseen pitää puuttua. Mutta jos vain yksi ihminen puuttuu, laiska luulee, että yhdellä on jotain häntä vastaan. Ja yksi tietää, että muutkin tietävät ongelman, mutta eivät vain puutu. Kun kaikki ilman yhteisiä sopimuksia omasta aloitteestaan ymmärtävät toimia ja sanoa asiattomaan käytökseen taipuvaiselle työkaverille, että hän tekee väärin, voi selkä ajan kanssa katketa ja hänen on tehtävä vaikea päätös. Nieleekö tyhmyytensä ja alkaa käyttäytyä, vai sanooko itsensä irti silläkin uhalla, että joutuu kolmeksi kuukaudeksi karenssiin, eikä enää ikinä saa töitä.

American Idol on tullut tiensä päähän viidentoista vuoden jälkeen. En tiedä mistä se johtuu, mutta ainakaan suomen musiikkimarkkinoilla eivät viimeisimmät voittajat ole pahemmin vastaan kävelleet ja hyvä niin. Voihan olla ettei heillä alunperinkään ole ollut kiinnostusta levittää musiikkiaan kotimaansa ulkopuolella, mutta koska ohjelmaa täällä näytetään, se lataa asiaan odotuksia, jos sattuu kolahtamaan. Itse tiedän nimeltä kolme voittajaa, mutta ehkä on syytä mainita vain Kelly Clarkson, jonka musiikkia ei kymmenen vuotta sitten radiota kuunnellessa pakoon päässyt kuin suomipopilla.

Suomessa Idols on tullut vain seitsemän kertaa ja vaikka muutama voittaja vielä matalalla tai erittäin matalalla profiililla keikkoja tekee, voidaan kaikkien sanoa epäonnistuneen jotenkin. Eikä kyse ole mistään muusta kuin siitä, miten formaatti mainostettiin ulos. Voittajalle luvattiin kaikki valmiina ja kun unelmana oli levytyssopimus, jonka vain voitto takasi, ei siinä jäänyt aikaa miettiä ajan kanssa, mitä oikeasti halusi. Päätös piti syntyä siinä tilanteessa, kun asiaa kysyttiin haastattelussa, joka tuli ulos viikon lähetyksessä. Etäisesti sitä voidaan verrata niihin raukkoihin, jotka koelauluvaiheessa hehkuttivat samaa asiaa, mutta saivatkin tuomareilta kylmän vastaanoton siitä, kuinka variksella on paremmat laulutaidot ja läheisiltä saatu positiivinen palaute on kuin vanhempi, joka kehuu pienen lapsensa rumaa piirustusta todella hienoksi taideteokseksi.

Voice of Finlandin yksikään voittaja ei ole saanut urastaan edes kananlentoa, eikä yksikään kakkonen ole pärjännyt urallaan voittajaa paremmin. Vaikka Idolsissa kaikki oli toisin, on siitä turha puhua. Ne jotka ovat edelleen pinnalla, ovat siellä aivan muista syistä. Ei tarvitse kommentoida, jos haluaa olla omituinen. Kun osaa kiivetä oikeaan puuhun, ei tarvitse pelätä lahon oksan katkeamista, vaan alas tullaan sitten kun haluaa itse laskeutua. Ja kun tekee yhteistyötä netistä löydettyjen räppäreiden kanssa, alkaa suomen kieli kiinnostamaan.

Eli vaikka laulukilpailut ovat vuosien saatossa tehneet suomenkin tähtitaivaalle tähtiä, ilman on tullut paljon enemmän. Nettiin on helppo ladata videoita kaikkien nähtäväksi, jos osaa käyttää tekniikkaa, mutta se on ainoastaan nykyaikainen väylä saada itsensä helpommin näkyville. Edes tuhannen nettiriippuvaisen sadat katselukerrat eivät tee tietä unelmaan, jos levy-yhtiöiden vaisto sanoo, ettei kannata kiinnostua. Tulee mieleen Saksaan kadonnut Sunrise avenue, joka yritti 101kertaa ennen kuin levytyssopimus syntyi. En edes tiennyt että suomessa on niin monta levy-yhtiötä. Siinä on yksi esimerkki sisusta, mutta pointti on siinä, että kun sopimus syntyi, musiikista pidettiin. Samalla lailla kuin ne jotka saavat sopimuksen ensiyrityksellä ja ura on olemassa vielä kymmenen vuotta myöhemmin. Toiset pääsevät helpommalla alkuun kuin toiset, mutta kun tie löytyy, se on aina täynnä kiviä.

Tällä hetkellä tiellä on paljon nuoria naisartisteja, mikä saa varmasti monen feministin ja tasa-arvoanarkistin hyppimään riemusta, mutta aivan turhaan. Ei minulla ole mitään naisartisteja vastaan, kyse on vain siitä, että Junnu Vainolla ja monella muulla oli niin vilkas mielikuvitus, että kirjoittivat kappaleet naisten puolesta. Hyvä kappale ei katso esittäjää, mutta onko tulevaisuudesta syytä olla huolissaan. Miettiessäni mikä on juuri tällä hetkellä hitti ylitse muiden, en saa kiinni. Kaikki joita radio soittaa, ovat yhtä tasapaksuja. Tasapaksu ei ole sama kuin huono, mutta onko runsas tarjonta jo haittaava tekijä. Eikö mikään kappale tai artisti pysty enää erottumaan edukseen, kun niitä on niin paljon. Ja mikä haastavinta, niin paljon on räppiä. Eivätkä räppärit ole enää ainoita, jotka käyttävät laulajia vierailijoina. Myös laulajat ovat alkaneet käyttämään räppäreitä ja aina löytyy niitä, joita räppi ei miellytä, elleivät sanat naurata.

Onko koko musiikkiteollisuus nyt kivisellä tiellä suuren tarjonnan takia? Ennen kaikki pitivät samasta, kun muuta ei ollut. Nyt kaikki voivat valita suosikikseen oman ja kaikki kuulostavat samalta. Tekevät samantyylistä musiikkia, vaikka ovatkin sanoittaneet ihan itse inspiraatiosta, jota ovat saaneet menneiden aikojen neroilta. Neroilta, jotka keksivät kaiken itse, kun ei ollut valmista pohjaa. Mielikuvitus köyhtyy, kun uutta on vuosi vuodelta vaikeampi rakentaa, ettei edes tietämättään keksi jotain mitä joku muu on jo keksinyt. Mutta se mitä kivisen tien päässä lopulta on, selviää vain elämällä eteenpäin. Syntyykö vuonna 2016 jossain päin Suomea vauva, jonka neroudesta saamme nauttia kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Ja siinäkin välissä on monta vuotta aikaa tapahtua asioita, joita kukaan ei osaa odottaa.

Kuten viha ja rakkaus, myös viisaus ja tyhmyys taitavat usein kulkea keskenään käsi kädessä. On todella vaikeaa määritellä missä raja kulkee, mutta ei luulisi kenenkään loukkaantuvan siitä, että joku kutsuu viisaaksi, jos todella on sitä mieltä.

Mutta onko olemassa mitään niin viisasta, ettei jotain tyhmää. Pöllö on monissa tarinoissa viisauden vertauskuva. Mutta jos sanotaan että joku on pöllö, usein tarkoitetaan että hän on tyhmä. Ovathan pöllöt tyhmännäköisiä, mutta viisaudesta kertoo jotain kyky paikantaa paksun lumen alla liikkuva myyrä ja epäonnistua saaliin nappaamisessa sillä pienellä todennäköisyydellä, jolla suuret kissapedot onnistuvat.

Korkeasti koulutettuja maistereita ja insinöörejä pidetään usein viisaina, mutta loppujen lopuksi koulutodistus on pelkkä paperi, jonka eteen toiset ovat tehneet töitä henkisen jaksamisen äärirajoilla samaan aikaan kun toiset vain rykäisevät. Se ei tarkoita, ettei kova työ voisi tuottaa tulosta, josta voi kiittää itseään, ettei vaikeimpanakaan hetkenä luovuttanut, vaikka kaikki itsesuojeluvaistot koettivat siihen pakottaa.

Liian suuri viisaus voi aiheuttaa ongelmia, kun vastaan asettuu yksinkertainen tapaus, josta huomaa heti, ettei kyseessä ole mikään penaalin terävin kynä. Ei kykene ymmärtämään miten kukaan voi olla niin tyhmä ja tunteita voi olla vaikea pitää sisällään. Ei kukaan halua kuulla olevansa tyhmä, vaikka myöntäisi itsekin olevansa fakki-idiootti peukalo kämmenen keskellä. Pitää vain antaa kaikkensa sille mitä osaa. Silloin voi olla vaikea ymmärtää, miten kukaan voi olla olevinaan niin viisas kuin toisen kokee ja alkaa pitää toista ylimielisenä pellenä.

Ja aina voi käydä niin, että stereotypia kolahtaa pahemman kerran väärään analyysiin. Mahdollisimman matalasti koulutettu tietää enemmän kuin korkeasti koulutettu. Kaikki ne asiat jotka koulutettu on päähänsä opiskellut, ovat kouluttamattoman pöllön päähän pinttyneet puoliksi vitsailevan ajatusleikin kautta, kunnes tajuaa, että oli oikeassa. Niin oikeassa, että hämmästys voi vastata tilannetta, jossa näkee vierestä, miten auto törmää jalankulkijaan ja oli vain muutamasta sekunnista kiinni, ettet se ollut sinä itse. Siinä voi olla paljon kouluja käyneellä pokassa pitelemistä, että tylsä kynä, jonka sosiaaliset taidotkaan eivät ole kovin korkealla, tietää vastaukset kysymyksiin, jotka hän tietää vain siksi, etteivät ne koetilanteessa muistuneet mieleen.

Mutta ei mitään tyhmää, ettei jotain viisasta. Toisilta sitä viisautta ei vain löydy, sanoi todistus mitä tahansa. Koulu oli kyllä kiinnostavaa, mutta työ ei maistu, vaikka vastaa koulutusta. Aivan sama montako eri tutkintoa ilolla suorittaa. Miksi tylsiä kyniä kuljetetaan penaalissa, vaikka niitä ei käytetä, koska jälki on rumaa. Jos käteen sattuu, vaihdetaan se heti siihen terävämpään. Aina löytyy niitä, joilla ei ole kynää lainkaan. Silloin sitä voi lainata tai tarpeen vaatiessa lahjoittaa kynättömälle. Hänkin myöntää että lopputulos ei ole paras mahdollinen, mutta onpahan kynä, jolla työ tulee tehdyksi.

Ihminen ei luonnostaan pääse irti tavasta tehdä arvioita muista ihmisiä. Toisille asian kätkeminen on vain helpompaa kuin toisille. Joten jos vastaan tulee kaksi tylsää kynää, ne on syytä laittaa samaan penaaliin toistensa tueksi ja turvaksi. Meitä on moneksi. Kukaan ei ole yksin itsensä kanssa. Toiset ovat persoonia, joiden kanssa voi olla vaikea tulla toimeen, mutta täytyy muistaa, jokaisen kylki on yhtä musta kuin oma, peilikuva irvistää aina takaisin ja hylkivät magneetit vain väistävät toisiaan.