Yhtä ruskaa

Taisi tulla syksy ajallaan. Ainakin ruskaa katsomalla luonto kiertoaan todistaa taas sitä ihmettä, joka alati katoaa silmien edessä lehti lehdeltä, mutta sen tajuaa vasta sitten, kun mitään ei ole enää jäljellä.

Onko elämä yhtä ruskaa? Toistuvia rajallisia iloja suruineen vuodesta toiseen kääntöpuolenaan odotus olemattomuudesta. Talviunesta, jossa vain ruumis liikkuu syvässä hypnoosissa noudattaen velvoitteita pää tyhjänä kaikista ajatuksista. Odottaen sitä hetkeä, jona aurinko taas nousee samaisesta unesta todistamaan sitä maailmaa, joka on yhä olemassa paistamiselleen.

Vähittäinen heräileminen hypnoosin syvistä syövereistä itsenäiselle ajattelulle kuin lumivaippa paljastaa altaan maan, joka etäisesti muistuttaa pudonnutta ruskaa viherteen nousuun asti. Sydän tuntee itsessään jo kesän, vaikkei ensimmäistäkään pääskyä ole näkynyt, vähäiset västäräkit käyttävät ravintona hankeen paleltuneita hyttysiä ja sade vain kastelee kenenkään kuivaamatta.

Kesästä jäljellä vain muisto niistä nautinnoista, joita sade ei pilannut ja senkin tajuaa vasta sitten, kun aurinko laskee pimeäksi asti, ruska nielaisee vihreyden sisäänsä ja tajuaa odottavansa jo joulua ennen kesää, joka ei ehkä tulekaan. Mutta ruska tulee aina.