Menin kahdelta sänkyyn nukkuma-aikein. Puoli neljän maissa oli pakko luovuttaa - en taaskaan kyennyt nukkumaan. Yöt ovat parasta aikaa, mutta kyllä mä silti voisin välillä elää normaalin ihmisen tavoin. Minkäs ikuinen uniongelmainen kuitenkaan luonnolleen mahtaa.
Yöt antavat - joskus ikävästi - aikaa miettiä. Sitä mä olenkin harrastanut liikaakin niin tänään kuin eilenkin. Olen miettinyt elämääni, tunnustellut tätä yhä jatkuvaa ahdistusta ja yrittänyt selvittää, mistä se oikein johtuu, ja mitä ihmettä oikein haluan. Väärinkäsitysten välttämiseksi; mä kyllä tiedän mitä haluan ammatillisesti ja ihmissuhteellisesti, mutta on vähän hukassa se, miten lähitulevaisuudessa tahdon elää. Musta nyt vain tuntuu kovasti siltä, että olen lopen kyllästynyt kaikkeen nykyiseen. En työhöni, enkä tietenkään lähipiiriini, mutta siihen, millaisia päivät ovat, millaiselta elämä tuntuu.
Joku saattaa nyt ajatella tämän kaiken johtuvan vain siitä, etten hyvin vauhdikkaan joulukuun jälkeen osaa palata arkeen. No, väärässäpä on. Toki sekin aiheuttaa omat ongelmansa, mutta kyllä mä olen pohdiskellut näitä asioita aikaisemminkin. En vain ole tyytyväinen. Ajatuskin edessä aukeavasta tyhjästä talvesta ja keväästä ahdistaa. Ajatuskin nykyisen tilanteen jatkumisesta ahdistaa. Sinänsä tilanteessani ei kai ole suurempaa vikaa; teen friikkuna lehtijuttuja, luen avoimessa sosiologiaa ja kohta pitäisi alkaa valmistautua pääsykokeeseen. Kyse ei siis niinkään ole konkreettisesta tyhjyydestä, vaan henkisen puolen tyhjiöstä. Haluaisin kovasti jotakin muuta.
Hyvin epämääräiseltä kuulostaa - tiedän. Eniten mä ehkä tahtoisin nähdä jotakin muuta kuin nämä samat vanhat ympyrät. Olisi ihan mielenkiintoista toimia pari ystäväni tavoin ja häipyä maasta, vaikka sitten hanttihommiin ulkomaille. Kokeilemaan. Eikä sen edes tarvitsisi olla pelkkää hanttihommailua, sillä tiedän, että kirjoittaa saisin mistä päin maailmaa - tai Eurooppaa - tahansa. Vaatisihan sellainen tempaus paljon järjestelyä ja järkeilyä, mutta ovat sen monet muutkin tehneet. Ja tuntemilleni ihmisille ratkaisu on ollut paitsi siihen tilanteeseen sopiva, myös vapauttava ja selkiinnyttävä.
Jokainen saa muodostaa asioista omat mielipiteensä, mutta "sä olet niin nuori vielä, että sä kyllä ehdit myöhemminkin" -tyyliset jutut aion sivuuttaa suoralta kädeltä. Onhan se totta, mutta eikö lopulta pitäisi toimia omien tuntemustensa pohjalta, eikä ikäkysymysten? Jos juuri nyt tuntuu pahalta olla täällä, jos juuri nyt ahdistaa, jos juuri nyt se jokin muu kiehtoo, mitä silloin auttaa odottaa? En mä sano että tältä istumalta mihinkään olisin lähdössä, ja ehkä lähdenkin vasta paljon myöhemmin, mutta ne päätökset teen sen mukaan, mikä harkinnan myötä tuntuu hyvältä ja oikealta. En siksi, että "pitäisi" tehdä niin tai näin tai että aikaa on myöhemminkin.
Kulunut sanonta, mutta elämä on tässä ja nyt. Ja elämä on pisimmilläänkin lopulta melko lyhyt. En ymmärrä ihmisiä, jotka elävät odotusten, oletusten, normien ja tottumusten mukaan. Se on hukkaan heitettyä aikaa. Toki muut on hyvä ottaa huomioon, mutta pääasiassa jokainen on vastuussa itsestään ja omasta onnestaan. Olen kailottanut avoliiton katkomista harkinneille ystävilleni, alanvaihdosta pohtineelle tuttavalleni ja monelle muulle ihmiselle, että aina on tehtävä niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ei onnea kukaan toinenkaan voi meille rakentaa. Monesti sitä haluaisi jotain, mutta ajatus "en mä voi tehdä niin" jollain tapaa estää toimimasta. Pitäisi kuitenkin kysyä itseltään, että miksi ei? Lähes kaiken toteuttaminen on mahdollista, jos halua ja rohkeutta löytyy riittävästi. Toki tuo voi kuulostaa naiivilta, ja toki siihen voi vastata toteamalla, että se on helpommin sanottu kuin tehty. Enkä kielläkään sitä, mutta vaikea ei ole yhtä kuin mahdoton.
Eräs ystäväni totesi tänään erään häntä itseään koskevan asian tiimoilta, että haikailu on typerää ajanhukkaa, mutta vielä typerämpää on olla tekemättä asioiden hyväksi mitään. Että soittamisen sijaan istut käsi puhelimella haikaillen jotain, mitä pidät saavuttamattomana. Carpe diem ei välttämättä ole ihan turha sanonta.
