Cityparin elämää

Kävin äsken työkeikalla, jolla jouduin kohtaamaan lapsia. Käytän sanaa "joutua" siksi, etten ole kauhean hyvä lasten kanssa. Eipä mulla mitään heitä vastaan ole, mutta en vain useinkaan tunne oloani kovin luontevaksi lasten kanssa. En oikein tiedä, miten suhtautua heihin, puhua heille, miten olla - etenkään, jos lapsen vanhempi on vieressä seuraamassa tilannetta.

Varsinkin lapsiin liittyvät työkeikat mietityttävät. Lapsi kun voi olla ujo, vetäytyvä, hiljainen. Miten sellaisen suusta saa vastauksia mihinkään? Aina ei saakaan. Ujot, vetäytyvät ja hiljaiset aikuiset useimmiten skarppaavat, tietävät, että joissakin tilanteissa on vain ylitettävä itsensä. Mutta eihän lapsi sellaisia käyttäytymisnormeja noudata. Lapsi vain on, ja tarvittaessa piiloutuu äitinsä selän taakse. Joo-ei -tyylisistä vastauksista on hankalahko saada juttua aikaiseksi.

No. Tänäänkin sitten mietin jo etukäteen, miten saisin mahdollisesti hiljaisen lapsen avautumaan edes hieman. Onneksi huoleni oli turha - paikalla oli kaksi vallan mainiota tapausta, jotka puhuivat puhumistaan myös kysymysteni ulkopuolella. Nämä pojat olivat innoissaan asiastaan ja suhtautuivat siihen niin ihanan tosissaan. Kivoja kommentteja tuli yli tarpeenkin. Joskus näinkin, onneksi. :)

Nyt kahvinkeitin päälle ja kirjoittamaan.

Miksi on niin vaikea saada mieleensä tietyllä kirjaimella alkavia sanoja juuri silloin, kun niitä pitäisi keksiä? Varmasti näihinkin aakkosiin tulee laitettua monta sellaista sanaa, jonka olisi voinut korvata osuvammalla, mikäli vain olisi tullut mieleen. No mutta, eessä mennään:

E = ei

On hyvä osata sanoa `ei`. Uskoakseni hallitsen tuon taidon yleisesti ottaen ihan hyvin. Mikäli en halua jotain, osaan kyllä kieltäytyä. Silti joidenkin asioiden ja tilanteiden osalta tätäkin taitoa olisi varaa parantaa. Nimittäin silloin, kun periaatteessa jokin asia sopii, ja jota ehkä haluankin, mutta jolle ei oikein olisi aikaa tai jaksamista, saatan lipsua myöntävän vastauksen puolelle, vaikka pitäisi kieltäytyä. Tämä koskee esimerkiksi työasioita, mutta myös joitakin muita juttuja. Eli tavallaan on kyse siitä, että pitäisi paremmin osata sanoa `ei` myös itselleen.

Pitäisi tajuta, milloin ihan oikeasti olisi parempi jättää väliin kuin ottaa. Minä vain olen niin innokas haalimaan itselleni kaikenlaista, että tuo ´ei´ tuppaa välillä unohtumaan. Kyse ei siis ole liiallisesta kiltteydestä muita kohtaan (vastoin yleistä olettamusta en sellaista "pahetta" omaa), vaan ennemminkin liiallisesta asioihin rynnimisestä ja siitä, että kuittaan välillä sivuseikkoina asiat, jotka olisi hyvä ottaa edes toisinaan huomioon ja asettaa sen tekemisen edelle.

Nooh, eipä tämä nyt kovin iso ongelma kuitenkaan ole. Päätinpä silti ottaa ein mukaan kuvioihin, sillä onhan se aika oleellinen sana, ja lisäksi varmaan yksi niistä lausahduksista, jotka lapsikin ensimmäisenä oppii. :)

Dee? Mitkä sanat alkavat deeltä? Hmm...joo!

D = Dublin

Dublin on kiva paikka. Paljon hienommissa kaupungeissa on toki tullut vierailtua, mutta Dublin on merkittävä just nyt. Siihen tuli menneenä vuonna tutustuttua melkoisen hyvin, kun syyskuussa olin ensin vajaan viikon reissulla siellä ja joulukuussa vierähti puolitoista viikkoa samaisessa kaupungissa. Syy, miksi näin kävi onpi se, että toinen isoveljistäni vaimoineen asuu tällä hetkellä Dublinissa. Muuttivat sinne heinä-elokuun vaihteessa, joten tokihan sinne piti mennä vierailemaan. Ja kyllä, tykästyin paikkaan.

Tiedän varsin hyvin, ettei Dublinista (ainakaan keskusta-alueelta) ole löydettävissä ns. aitoa Irlantia. Siltikin sikäläiset ihmiset ja tavat viehättivät. Eikä lopulta tarvinnut mennä kauaksikaan kaupungista, kun jo löysi maalaismaisemia, vihreää ja vehreää ruohikkoa silmän kantamattomiin, kiviaitoja ja lampaita. Toiseen suuntaan mentäessä sitten taas löytyi tie Howthiin, tuohon ihanaan pikku kalastajakylään, jossa on upeita maisemia - ja mahdollista nähdä luonnonvaraisia hylkeitä. Toisaalta jo veljeni kotiympäristöstä esikaupunkialueelta löytyi paikallismeininkiä erään perinteikkään pubin muodossa. The Goat kunniaan! :)

Molemmat matkat olivat hirmu onnistuneita, ja varsinkin viimeisin oli vallan hulvaton. Matkaseura oli huippua, ja ehdittiin kyllä nähdä vaikka mitä ja kokea kaikenmoisia seikkailuja. Toisella matkalla vahvistui se, jonka aistin jo ensimmäisellä kerralla - irlantilaisuus on jotain, mihin haluan tutustua lähemmin. Irlannissa on paljon nähtävää, ja Dublinin ansiosta löysin tämän maan, jonka koen erityiseksi. Keväällä tulen samaisen maan rajojen sisällä varmastikin päätymään paikkoihin, jotka lyövät tuon pääkaupungin laudalta mennen tullen. Siltikin Dublin ansaitsee tämän merkinnän, sillä se innosti tutustumaan Irlantiin kokonaisuudessaan. Ja niin, tosiaan, löytyyhän se velikin tuolta. :)

Dee olisi voinut olla myöskin Dubai, mutta antaa sen nyt olla tällä kertaa. (<-- sisäpiirivitsi)

En jaksanut miettiä sen enempää c-alkuisia sanoja, joten...

C = city

Kaipa tämä sivusto täytyy mainita, kun täällä kuitenkin jonkin verran on tullut pyörittyä jo pidempään. Keskustelut ovat hyvää aivot narikkaan -viihdettä, ja onhan sinne joskus jotain astetta fiksumpaakin tullut rustailtua. Parasta cityssä kuitenkin on se, että tämän typerän nettisaitin kautta olen tutustunut moniin mielettömiin tyyppeihin, joiden kanssa on tullut vietettyä monta hauskaa hetkeä. Lisää niitä! :)

Nyt on sellanen keli ettei oikein sanoin voi kuvailla. Tuulee mielettömästi, maassa on märkää mössöä lumen ja loskan väliltä, ja taivaalta vihmoo vaakasuoraan jotain käsittämätöntä moskaa, joka myöskin on litimärkää ja joka sattuu kasvoihin osuessaan. Hyi hitto. Olin ulkona reilun puolituntisen, ja sen jäljiltä olen kuin suihkussa käynyt.

Epätoivo saa laskemaan kuukausia kesään. Tai edes kevääseen. Pian alkaa helmikuu, siitä kun selviää, niin tulee maaliskuu. Maaliskuun suhteen toiveet ovat aika vähäiset; luultavasti silloinkin vielä on märkää ja loskaista. Huhtikuussa ehkä helpottaa. EHKÄ. Ja vaikkei helpottaisikaan, pääsen jo ennen kuun puoliväliä reissulle haistelemaan varhaisempaa kevättä. Paluun aikoihin ollaan enää askeleen päässä toukokuusta, joten siinä vaiheessa pahin on jo takanapäin. Eli summa summarum, kaksi ja puoli kuukautta kärsimystä jäljellä.

Mä elän kesälle, ja toki keväälle myös.

Tein kivan persoonallisuustestin. Tossa tulos: http://personaldna.com/report.php?k=pxqjstjVxPRLYKb-HO-DAECD-dc63&u=ab2ab915f15a

Varsinkin toi creator-osuus pitää hyvin paikkansa. Toista osuutta en täysin allekirjoittaisi. Oon kyllä herkkä muiden tuntemuksille jne, mutta ei ole pelkoa, että itseni unohtaisin muista huolehtiessani. :D En myöskään ole mikään riitojen sovittelija; minähän riitelen mukana ja yleensä aika kiivaasti. :P

No juu, tuskinpa on olemassakaan testiä, jolla niinkin monimutkaista systeemiä kuin persoonallisuus voisi sinällään mitata.

Beessä mennään. Banaani, biljardi, baarit, biisit... Ei, vaan:

B = Blogi!

Tätä on tullut rustattua kohta jo puolentoista vuoden ajan. Syitä julkisen päiväkirjan pitoon on joitakin. Blogin avulla tottumus kirjoittamiseen säilyy niinäkin aikoina, jolloin ei tee niin aktiivisesti lehtihommia. Lisäksi tämä on oiva tie purkaa ajatuksiaan sekä saada samalla asioihin kommenttien muodossa muitakin näkökulmia.

Eipä tämä mulle mikään henkireikä ole ja ilmankin tulisin hyvin toimeen, mutta koska kirjoittaminen on kivaa, on sitä hauska harjoittaa tässäkin muodossa. Tallentuuhan tässä samalla itsellenikin muistoksi eri aikojen ajatelmia, sillä omaa "pöytälaatikkopäiväkirjaa" olen sangen huono pitämään. Kaiketi lehtityö on synnyttänyt julkisen kirjoittamisen paheen; vaikka lähinnä itselleni kirjoitankin, on pakko myöntää, että on ihan kiva, kun joku muukin näitä joskus lukee. :)

Kun kerran muutkin, niin ehkäpä minäkin. Olen siis törkeä matkija, ja aakkostan elämäni. Eh, se oli liikaa sanottu. En aakkosta elämääni, mutta joitakin keskeisiä juttuja siitä. Tästä lähtee:

A = ahdistus

Olen joskus pohtinut mielenterveysongelmia ja sitä, minkä tyyppisille ihmisille niitä tulee. Uskon että ihan jokainen voi sairastua henkisesti, onhan ihminen tunnetusti psykofyysinen kokonaisuus, mutta varmasti myös ihmisen peruspersoona vaikuttaa siihen, millaisia nuo ongelmat ovat. Eli siis uskon, että periytyvyyden lisäksi ihmiset ovat persoonistaan riippuen taipuvaisia sairastumaan henkisesti eri tavoin. Yhden persoonallisuus voi taipua herkimmin masennukseen, toisen maanis-depressiivisyyteen, kolmannen ahdistushäiriöön. Jos minä sairastuisin henkisesti, kuuluisin taatusti viimeiseksi mainittuun ryhmään.

Tietynlainen taipuvaisuus ahdistukseen on ollut aina läsnä elämässäni. Muistan, että jo joskus kymmenvuotiaana ahdisti, vaikken tuota tunnetta silloin osannutkaan käsitellä senkään vertaa mitä nykyisin. Muistan, että ahdistus ajoi ulos juoksemaan. Sen se tekee yhä. Vieläkään ahdistuksella ei ole varsinaista muotoa, tarkkoja ääriviivoja. Se vain on epämääräinen tunnetila, jonka tietyt tilanteen laukaisevat herkimmin, mutta joka voi syntyä lähes itsestäänkin. Usein ahdistukseeni liittyy kaipuu ja tarve päästä pois, jonnekin kauas. Ja usein ahdistusta ruokkivat erinäiset pakot, vaatimukset ja rutiinit. Ne voivat olla suurempia tai sitten ihan pieniäkin, muiden silmissä mitättömiä. Hullua, mutta en ole esimerkiksi juuri koskaan voinut harrastaa mitään, mikä on vaatinut tiettyyn paikkaan menemisen tiettynä ajankohtana. Aina on alkanut ahdistaa, ennemmin tai myöhemmin, mutta useimmiten ennemmin. En jotensakin kestä sitä, että pitäisi tehdä jotakin johonkin aikaan. Aivan kuin se muka verottaisi itsemääräämisoikeuttani tai vapauttani, hah. Mutta sellaiseen illuusioon se kai liitty.
Myöskin toiset ihmiset aiheuttavat usein ahdistusta - eivät siis vieraat, vaan tutut. Parisuhteissakin olen usein ollut ahdistunut, sinänsä aivan syyttä. Vaatimukset, velvollisuudet ja lupaukset painostavat.

En oikein tiedä, mistä tämä ilmiö johtuu. Toisaalta en usko, että syyn selvittäminen - sikäli että se olisi mahdollistakaan - edes auttaisi mitään. Asia on aina ollut läsnä, vuosikausia, joten kenties se vain on jokin sisälleni ohjelmoitu selittämätön seikka. Ja kyllähän sen kanssa elää voi. Joskus vain tuntuu, että se jollain tavalla erottaa mut muista ihmisistä; sitä kun ei juuri ymmärretä. Miten voitaisiinkaan, kun en ymmärrä itsekään. Sen vähän olen oppinut, että ahdistus on jollain tapaa sidoksissa levottomuuteen, joka myös on ikuinen tunnetila allekirjoittaneella.

Niin, jos minä joskus sekoan (vielä pahemmin kuin mitä tähän asti on päässyt käymään), on diagnoosi taatusti ahdistushäiriö. Kerron sen tässä ja nyt, jotta tohtorit säästyvät turhalta vaivalta. ;)

Erilaisiin ihmissuhdekeskusteluihin kirjoittaessani aloin miettiä suhde-elämääni ja sitä, paljonko ylipäätään olen ollut aivan yksin, ilman minkäänlaisia virityksiä suuntaan taikka toiseen. Nopean laskelman kautta saavutettu lopputulos hämmästytti itseänikin: moneen vuoteen en juuri ollenkaan! Toki asiaan vaikuttaa vahvasti pitkä suhteeni ihmiseen, jonka kanssa hengailin lähes neljä ja puoli vuotta. Kuitenkin eron jälkeenkään (joka tapahtui vuosi ja neljä kuukautta sitten) en juurikaan ole ollut ilman erilaisia viritelmiä - ennen kuin nyt siis.

Ensimmäinen varsinainen ja oikea poikaystävä mulla oli lukioiässä. Alettiin seurustella sinä syksynä kun olin 15-vuotias ja erottiin seuraavan kevään lopuilla. Pari viikkoa eron jälkeen törmäsin mieheen, jota ensin epäsäännöllisen säännöllisesti tapailin vuoden verran ja jonka kanssa sitten lyöttäydyin yhteen kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Erosimme vajaa puolitoista vuotta sitten, syyskuussa 2006. Noin viikko eron jälkeen tapasin uuden miehen, jonka kanssa tuli hengailtua kolmisen kuukautta. Ei me seurusteltu, eikä pelissä muutoinkaan ollut kovinkaan paljon ns. henkistä puolta; ennemminkin oli kyse fyysisestä suhteesta. Nähtiin kun nähtiin ja...no, arvaatte varmaan. Jossain vaiheessa koko juttu sitten ikään kuin kuivui kasaan itsestään.

Tuon tapauksen jälkeen ehdin olla yksin pari kuukautta, sitten oli lyhyt juttu taas uuden miehen kanssa. Ei siis pelkkä yhden yön tarina - niitä en edes laske tähän, sillä eipä niissä suhteilusta ole kyse. Tapasin tätä miestä muutaman kerran, kunnes laitoin jutulle stopin, sillä en ollutkaan tarpeeksi kiinnostunut hänestä. Meni reilu kuukausi ja törmäsin taas yhteen mieheen. Hänen kanssaan tuli parin kuukauden ajan viriteltyä ihan suhdettakin, joka sitten kuitenkin päättyi samasta syystä kuin tuo edeltäväkin. Sen jälkeen ei taas mennyt kauaakaan, kun jo tapailin uutta miestä puolentoista kuukauden ajan - ja sitten aika pian vielä yhtä parin kuukauden ajan. Ensimmäinen juttu osoittautui turhan kaverilliseksi, toiseen en sitten kyennytkään pidemmän päälle ihastumaan niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Ennen pitkää alkoi ahdistaa, joten laitoin homman jäihin.

Viimeisimmän viritelmän kariutumisesta on nyt kolme kuukautta, ja sitten teini-iän se todellakin on pisin aika ilman mitään juttuja. Ja siis jutuiksi käsitän nyt seurustelut sekä tapailut, jotka ovat kestäneet paria deittiä kauemmin. Huh - en tajunnutkaan, miten vähän olen ollut ilman mitään sellaista. On jo aikakin viihtyä yksin vähän pidempään...
Mutta miksi erinäisiä virityksiä sitten on ollut noin paljon? Olenko läheisyysriippuvainen, enkö osaa olla yksin? Ei, kyse ei ole ollenkaan siitä. En ole koskaan etsinyt mitään enkä oma-aloitteisesti hakeutunut ihmisten seuraan siinä kuuluisassa mielessä. Asiat vain ovat tapahtuneet. Olen sattuman kautta törmännyt johonkuhun jonka olen havainnut mielenkiintoiseksi tyypiksi, ja tunteen oltua molemminpuoleinen on siitä seurannut eriasteisia tapailuja. Niiden putkiutuminen tällä tavalla toinen toisensa perään on ollut myöskin pelkkää sattumaa. Ja toisaalta, koska useimmat jutuista ovat olleet melko lyhyitä, ei sen suurempaa kiintymystä ole päässyt syntymään ja näin on siis ollut helppo heittää mielestään edellinen tyyppi uuden osuessa kohdalle.

En ole koskaan ajatellut, etten osaisi tai haluaisi olla yksin ja että aina pitäisi olla `joku`. En seurustele enkä tapaile seurustelun tai tapailun itsensä takia, vaan ainoastaan sen kyseisen ihmisen vuoksi. Niitä potentiaalisena pitämiäni ihmisiä nyt vain ehti ilmaantua melkoinen joukko lyhyen ajan sisällä. No, lähitulevaisuus on toisenlainen. Kuten aiemmin kirjoitin, haluan olla yksin nyt. Haluan keskittyä itseeni, ottaa aikaa ja tilaa itselleni, minulle. Tapailut on tapailtu vähäksi aikaa - kolmen kuukauden sapattivapaa suhteilusta tulee venymään vastakin.

Edit: Irtosuhteilua voipi tulla tapahtumaan, satunnaisesti. En ole kova moisten harrastaja, mutta joskus paineiden purkaminen on paikallaan. :P

Nukuin viime yönä kolme tuntia ja risat. Nyt pitää alkaa kirjoittaa, joten edessä on pitkä ilta. Ei auta muu kuin laittaa kahvinkeitin päälle...