Toinen mahdollisuus

Tämä vapaapäivä alkoi varsin yrittäjälle tyypilliseen tapaan, pohtimalla yrittäjyyttä ja sen merkityksiä.

Jokainen meistä varmasti tietää suuret brändit kuten Adidas, Apple, Mc Donld's Nike jne. Mutta kuinka moni meistä tietää, ilman googlettamatta kuka nämä kyseiset brändit on luonut, saati kuka tämä ihminen kussakin tapauksessa todella oli. En minä ainakaan.

Oikeastaan tästä sai alkunsa tämän aamuinen pohdintani ja tätä pohdintaa veti hieman syvällisemmäksi Ville Tolvasen oheinen blogipostaus. Kannattaa muuten lukea oikeasti ajatuksen kanssa.

Minä olen elämässäni ollut pelle. Pelle joka on kätkenyt äärettömän määrän surua suhteellisen hymyilevien kasvojen alle. Vasta ihan viimeaikoina tuo suru on saanut luvan nousta pintaan. Tästä johtuen olen ollut varsin vakavana viimeajat. Asia jota en edes itse ensin ymmärtänyt. Ihmettelin vain sitä kun usea ihminen ihmetteli vakavuuttani. Tuo suru nousee sisältäni tunteena jota en ole oikein osannut aikaisemmin kohdata, mutta joka tässä hetkessä on vihdoin saanut luvan astua esiin.

Olen surullinen siitä kuinka monenlaisten roolien alle minun onkaan pitänyt itseni piilottaa. Toisaalta olen surullinen siitä kuinka vähän aitoutta tässä hetkessä yhteiskunnassamme on tilaa tulla esiin. On oltava vahva. Pärjäävä. Tehokas. Tuottava. Nopea jne. jne. jne.

Surullista. Sillä äärettömän moni äärimmäisen hieno ihminen uupuu näiden vaatimusten ristitulessa. Kun ei vain yksinkertaisesti jaksa olla kokoajan parempi, tehokkaampi, tuottavampi, kone joka suoltaa jatkuvasti parempia lopputuloksia. Ei meitä tätä varten ole tänne luotu.

Tästä päästään pohdintani ytimeen. Brändiin. Mietin nimittäin eilen töistä kotiin ajellessani sitä etten suurin surminkaan halua tähän itse itselleen vauhtia antavaan oravanpyörään. Miksi? Siksi koska tunnen itseäni sen, että uupuisin hyvin pian.

Tuon oravanpyörän sijasta olen alkanut tietoisesti rakentaa elämästäni sellaista kokonaisuutta, jossa on aikaa pitää huolta itsestään. Teen töitä vain senverran että minulla tuota työtä tehdessäni on aikaa ja voimavaroja työni tärkeimpään, eli ihmisten kohtaamiseen. Ei silti, joissain kohtaa tuo on myös minulla haasteellista, mutta tätä kirjoittaessani kuitenkin tiedän että se suunta mihin pyrin, on juuri se mihin minun tulee tässä hetkessä pyrkiä. Minun työni tarkoitus ei ole tuottaa minulle suuria taloudellisia voittoja. Vain senverran toimeentuloa, että saan rehellisesti ensikertaa elämässäni todeta elättäväni itseni sekä perheeni. Todellinen tarkoitus työlläni on siinä, että noiden kohtaamisten kautta tuon omalta osaltani toivoa ihmisten toivottomuuteen. Kulunut vuosi on osoittanut sen että tuo kaikki tapahtuu kyllä, ilman että sen eteen edes pakonomaisesti ponnistelen.

Mutta siis tuo tunnettavuus. Minulla ei ole enää mitään entisenkaltaista suuruudenhullua kuvitelmaa siitä että minusta, saati yrityksestäni tuli mitään maailmanlaajuista brändiä, mutta sen tiedän kokemuksesta jo nyt, että alueella jossa työskentelen, minut ja työni tuntee huomattavan paljon suurempi joukko kuin mitä itse tuolla alueella ihmisiä tunnen. Tästä päästään siihen että huomaan ilman sen kummempaa panostusta, saati uhrauksia saaneeni työlleni tunnettavuutta pelkästään keskittymällä olennaiseen, eli ihmisten kohtaamiseen.

Mitä Ville tuossa postauksessaankin mainitsi, elämässä on hyvä ottaa tiettyjä riskejä olla erilainen kuin muut. Tässä kohden koen vahvasti sitä omassa työssäni olleeni. Toisaalta myös siinä että avoimesti puhun ja kirjoitan asioista joista pääsääntöisesti vaietaan häpeästä.

Tähän liittyen voin sanoakin kohdanneeni kuluneella viikolla omaa häpeän tunnettani. Kuvasin nimittäin itsestäni muutaman videon, jossa kerron avoimesti ajatuksistani. Tuosta sinällään voimaannuttavasta kokemuksesta sain alkunsa se, että päätin aloittaa säännöllisen ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen Youtubessa. Sikäli kunhan saan tekniikan toimimaan yhteistyössä. Voin nimittäin häpeäkseni todeta jo ladanneeni ensimmäisen videon tunne palveluun, mutta koska se syystä tahi toisesta loppui kesken, onnistuin poistamaan sen tuolta palvelimelta siten ettei minulla ole sitä enää julkaistavana. Mutta koska tänään luotan vahvasti elämään siinä että asiat jotka tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi, niin tämä merkitsee vain sitä ettei tuota kyseistä videota ollut syystä tahi toisesta tarkoitus julkaistakaan.

No periksiantamaton kun asioissa joihin uskon, olen, niin tässä lähipäivinä YouTubesta löytyy kanava nimeltä Toinen mahdollisuus, johon alan säännöllisesti ladata näitä jo vuosia kirjoittamalla julkaisemani pohdintoja.

Brändi tästä syntyy, jos on syntyäkseen. Ponnistelematta.

Rauhallista pyhäinpäivää kaikille. Kiitos kun olette.

Tiedän itsessäni sen, että välillä saan melkein yhtä suuruudenhulluja ideoita kuin Äkäslompolon "Hullu kauppias" Sampo Kaulanen. Kaikki kunnia kyseiselle kyläkauppiaalle. On meinaan konkreettisesti pistänyt itsensä likoon uskomansa asian puolesta.

Toisaalta ehkä osaltaan hänen innoittamana päädyin kirjoittamaan seuraavasta ideastani tänne. Ideasta joka syntyi tälle aamua, ajellessani totuttuun tyyliini kohti päivän haasteita päihdetyön monivivahteiselle kentälle. Sen verran tämä idea syntyessään minua innosti, että epähuomiossa tulin ajaneeksi eräästä liittymästä ohi ja sen vuoksi tavalliseen työmatkaani tulla tupsahti 15km lisämatkaa. Ehkä tuo kuvastanee parhaiten sitä kuinka intensiivisesti suhtaudun tähän jo liki elämäntyökseni muodostuneeseen riippuvuuksista kärsivien ihmisten auttamiseen.

Ei silti, ei tämä ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen ideani ole. Toisaalta tähän asti ne suunnattoman suuret ideani, niin kohtuuttoman hyvältä kuin ne syntyhetkellään päässäni ovatkin tuntuneet, ovat syystä tahi toisesta lähes pääsääntöisesti jääneet toteutumatta, mutta koska kuitenkaan näissä koskaan en mitään sen ihmeempää ole tullut menettäneeksi, koen ettei näiden mitä erilaisimpien ideoiden viljely kovinkaan vaarallista ole.

Noh, mutta asiaan. Raitistuttuani siis kohta 10 vuotta sitten, tulin hyvin pian kokeneeksi kokolailla vahvasti sisimmässäni sen, että minun tulee alkaa rohkeasti puhua ja kirjoittaa näistä sinällään lähes poikkeuksetta jokaista ihmistä jollain tavalla koskettavista sairauksista, joista yhä tänäänkään ei mielestäni tarpeeksi avoimesti keskustella. Toisaalta yksi ihminen ei tässäkään asiassa juuri suuria tee, mitä kokonaisongelmaan tulee, mutta silti sitkeästi yhä tänäänkin koen vahvana kutsumuksenani näistä asioista erilaisissa yhteyksissä rummuttaa.

Mutta tähän aamuiseen ideaani palatakseni. Se siis oli niin innostava, että oma työmatkani piteni siinä huomaamatta kummasti. Idea sinällään ei välttämättä ole mitenkään uusi, saati mullistava, mutta silti yhä tätä kirjoittaessani koen sisimmässäni sen että se kaikessa tavallisuudessaan olisi enemmän kuin toteuttamisen arvoinen.

Kun yhä tässä hetkessä näistä riippuvuussairauksista puhutaan ihan liian vähän, niin minusta olisi äärimmäisen hyvä, jos näistä asioista voitaisiin puhua mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti näitä asioita erilaisista näkökulmista tarkastellen. Olisi kerrassaan mainiota jos joku televisiokanava ottaisi haasteen vastaan ja ottaisi ohjelmistoonsa keskusteluohjelman, joka konseptiltaan olisi hyvin pitkälti samankaltainen kuin esimerkiksi aikoinaan pyörinyt Sarasvuon tai Enbuske & Linnanahde talkshowt ovat. Tässä ohjelmassa keskityttäisiin keskustelemaan kyseisistä asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman monipuolisten vierailijoiden avustamana. Voisipa osana ohjelmaa olla vaikka näitä kuitenkin meillä kotimaassa eläviä todellisia selviytyjiä, jotka ovat taistelleet tien tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta jotka yhä kenties jollain tasolla liiaksikin häpeilevät omaa saavutustaan. Mielestäni jokainen joka on selättänyt jonkinlaisin itselleen vahingollisen riippuvuussairauden, ovat varsinaisia oman elämänsä sankareita.

Se mitä hyvää tälläinen ohjelma toisi tullessaan, olisi se että näistä asioista ehkä sen myötä uskallettaisiin alkaa puhua vielä nykyistäkin avoimemmin, mutta myös toisaalta se että tämän ohjelman myötä ihmisellä joka näiden ongelmien alla vielä tänään painiskelee, olisi kenties kotonaan mahdollisuus tutustua erilaisiin tällä hetkellä tarjolla oleviin apukeinoihin ja sen myötä ehkä löytää kauan kaipaamansa toivo siitä että hänenkin voi ehkä sittenkin olla mahdollista vielä selvitä.

Itse kun olen aikanaan ollut näiden asioiden tiimoilta niin lehdissä, televisiossa, kuin radiossakin puhumassa, ei välttämättä tarvitsisi päästä tätä ohjelmaa juontamaan, mutta sen verran rehellinen itselleni kun olen, niin en tällaisen mahdollisuuden ilmaantuessa ensimmäisenä olisi moisesta tarjouksesta kieltäytymässäkään. Eikös se Äkäslompolon "Hullu" isäntäkin haaveillut omasta televisio-ohjelmasta, miksipä en siis minäkin. :D

No vakavasti puhuen, tästä voisi tulla kerrassaan oivallinen ohjelma, jos tähän saataisiin houkutelluksi juontajaksi joku jo monessa liemessä uitettu konkari, kuten esimerkiksi Sarasvuo, Arman Alizadista puhumattakaan. Tietty jos Kaulasen Sampo tästä ideasta kopin ottaa, niin saatan minä hänellekin aisapariksi alkaa. Itselläni kun kuitenkin on jo likipitäen kolmen vuosikymmenen kokemus näistä asioista ja toisaalta päivittäin tässäkin hetkessä näiden asioiden äärellä operoin.

Se on jännä tämä minun ajatusmaailmani kun se ennakoi kaikkea. Nytkin mietin että kokeilen tätä paljon kehuttua sosiaalisen median mahtia, katsoen lähteekö tämä ideani lentoon, vai ammutaanko tämä alas, ennekuin se edes saa yhtään tuulta siipien alle. Niin tahi näin, päässäni tälläkin hetkellä risteilee ajatuksia siitä, millä tavoin tämä kokonaisuus ihmisten silmissä näyttäytyy. Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka ihmiset kommentoivat sitä kuinka huomionhakuinen olenkaan, joidenkin nostaessa esiin tutun ja turvallisen "Narsisti"-kortin. Luojan kiitos, olen tällaisiin kommentteihin jo matkani varrella saanut tottua, kiitos avoimuuteni, mutta koska sisimmässäni tiedostan sen että tässä hetkessä tällä idealla ei päällimmäisenä motiivina ole todellakaan minun egoni pönkittäminen, niin sen vuoksi uskalla ottaa sen pelottavan uskonloikan ja tästä ajatuksestani avoimesti kirjoittaa.

Lisäänpä loppuun vielä linkin tuohon Aamusydämellä ohjelmaan, jossa vaimoni kanssa reilu vuosi sitten vierailimme. Esimerkkinä siitä millaisesta konseptista tässä ideassani olisi kysymys. Toisaalta olisihan se kyllä aikas hienoa olla aisaparina sellaisen tv-ikonin, kuin Hilla Blombergin kanssa.

Niin tahi näin, tämä avoin kirjoitus siis sen vuoksi, että oikeasti toivoisin jossain kohtaa tällaisen ohjelman toteutuvan, mutta toisaalta myös sen vuoksi että tässä samalla uskaltaudun ottamaan sen riskin että minut nauretaan ideoineni ihan pystöön. Toisaalta ei sekään sinällään yhtään hallaa tekisi. Oppisinpa olemaan ottamatta itseäni niin kirotun vakavasti. Ehkä jo monella tasolla olenkin oppinut. Tuskin vielä joitain vuosia sitten olisin uskaltanut tällaista postausta tänne kirjoittaa.

Noh, nyt vaan kaikki sankoin joukoin tätä ideaa jalostamaan ja jakamaan. Ehkä joku sopiva taho tästä kopin ottaa. Jos joku minulta tästä haluaa lisätietoa tai muuten asian tiimoilta keskustelua, niin minut tavoittaa joko sosiaalisen median kautta tai sitten sähköpostiosoitteesta: (info.mahdollisuus(at)gmail.com)

Lopuksi totean vain vielä sen, että ne asiat joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä muodossa tahi toisessa ennemmin tai myöhemmin.

Nyt miettien elämä on tarjonnut tielleni jos jonkinmoista kiveä, kantoa sekä kuoppaa. Kaikesta huolimatta yhä selkeämmin ymmärrän tänään sen että se miten asioihin itse suhtaudun, on hyvinkin oleellista.

Aikaisemmin elin monilla tavoin ajatellen olevani oman elämäni uhri, jolle vain syystä tahi toisesta tarjoillaan vastoinkäymisiä toisensa perään. Aina koin etten itse voinut asioissa mitään. Tottahan se toisaalta olikin tuossa hetkessä, lähinnä vääränlaisesta ajatusmallistani johtuen. En osannut ajatella tuolloin sitä kuinka näilläkin vastoinkäymisillä olisi minulle tarjolla jotakin hyvää.

Muutos alkoi siitä hetkestä kun totesin olevani totaalisen loppu kaikkien taakkojeni alla. Vasta tuolloin tulin halukkaaksi luopumaan omavoimaisuuden harhasta jonka vallassa tuonastisen elämäni olin elänyt ja joka lopulta uuvutti minut kokonaan.

Haparoiden aloin lähestyä muita ihmisiä, vaikka se aluksi pelotti melkeinpä enemmän kuin se että olisin lopullisesti tuhonnut itseni. Silti päivä päivältä. Kokemus kokemukselta aloin huomata tuon kaiken antavankin elämääni juuri niitä voimia mitä tuossa hetkessä kipeästi tarvitsin.

Pala palalta luottamus kasvoi ja samalla opin aina jotakin itsestäni sekä elämästä. Jotakin sellaista jonka avulla aina seuraava päivä oli edellistään helpompi kohdata.

Lopulta tullaan tähän päivään. Päivään jossa tiedostan olevan kaikki se mitä elämässä tänään tarvitsen. Silti, yhä tänäänkin olen sen saman kysymyksen äärellä kuin tuolloin vuosia sitten, päätyessäni totaaliseen umpikujaan elämässäni. Kysymys kuuluu yhä, haluanko taistella elämässäni ja asioissani yksin, vai luovutanko oikealla tavoin tuosta jo loputtoman monet kerrat toivottomaksi todenneestani taistelusta, turvaten toisiin ihmisiin.

Tähän hetkeen totean etten halua enää taistella. Haluan luovuttaa ja samantien kun tuo ajatus ja asenne päähäni asettuu, huomaan helpotuksen hiipivän sisimpääni. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Tuo ylläoleva kuvateksti tuli ajatuksenkaltaisena mieleeni muutamia päiviä takaperin, istuessani illalla työpäivän jälkeen totuttuun tapaani hotellin terassilla, katsellen Peurunkajärven tyyntä vedenpintaa.

Tavoilleni uskollisena laitoin kyseisen lauseen testiin, haastaen ihmisiä miettimään kyseisen lauseen sisältöä.

Jännä havainto sinänsä oli se, kuinka lähes poikkeuksetta ihmiset kokivat lauseen sisällön äärimmäisen negatiivisena. Esimerkiksi töissä ihmiset joiden kanssa päihdeongelman äärellä työskentelen, vertasivat lauseen sisältöä samaan, kuin lause kuuluisi: "Millään ei ole mitään väliä."

Äkkiä miettien, näin saattaisikin olla. Onhan tarkoituksettomuus sanana äärimmäisen negatiivinen lataukseltaan.

Niin hassulta kuin se ensivaikutelmana saattaa kuulostaa, minä itse koin hyvin vahvan positiivisen latauksen kyseisen ajatuksen iskeytyessä tajuntaani. Toisaalta ymmärrän ihmisiä jotka kokevat lauseen toivottomana, mutta itselleni positiivisuus lauseessa verhoutuu seuraavanlaiseen kokonaisuuteen.

Olen lähes koko ikäni miettinyt elämää ja sen tarkoitusta. Hetkittäin liki pakonomaisesti pyrkien ymmärtämään sen. Varsinkin raitistuttuani, alkaessani kaivautua syvälle sisimpääni, oma järki on monta kertaa pyrkinyt jäsentämään myös sellaista mikä sinällään ei ole ihmisen järjellä pääteltävissä.

Varsinkin nyt miettien kaksi suurinta asiaa raitistumisprosessini alkuvaiheessa toivat likipitäen tuskanhien otsalleni kun pyrin niitä järjelläni pohtimaan. Ensimmäisenä isäni kuolema. Sen merkitys. Nyt miettien asia josta pitkälti sain haluni alkaa opetella elämään raittiina. Toisaalta tuo menetys, niin äkillinen ja lohduton kun oli, liikautti minut etsimään elämääni jonkinlaista syvempää lohtua. Omanlaistani hengellisyyttä.

Oikeastaan isäni menetys ja sitä seurannut hetkellinen toivottomuus, oli liikkeellepaneva voima alkaa etsiä jotakin ihmismielen ulkopuolella olevaa voimaa elämääni. Tämä johtuu lähinnä siitä että likipitäen hulluuteen asti yritin järkeistää isäni kuolemaa, siinä koskaan onnistumatta. Kuin luonnollisena jatkumona tuolle, aloin järkeistää omaa pelonsekaista Jumala-käsitystäni. Nyt miettien hyvällä tavoin tullen "hulluksi". Sen verran että olin halukas luopumaan jatkuvasta järkeistämisestä asioissa joilla ei järjen kanssa ole yhtikäs mitään tekemistä.

Kohta 10v myöhemmin, ymmärrän et tämä kulunut vuosikymmen kaikkine haasteineen on ollut se aika, minkä minulta vei luopua lopusta järkeistämisestä asioissa. Tästä kaikesta johtuen tuo Kaiken tarkoitus-lause sisältää itselleni suunnattoman määrän lohtua ja sen myötä helpostusta. Minun ei tarvitse yrittää ymmärtää elämää. Riittää kun elän sitä. Toisaalta minun ei myöskään tarvitse enää jatkuvasti yrittää ymmärtää itseäni, omia ajatuksiani, päätelmiäni saati analysointejani. Riittää kun hyväksyn ne osaksi ominta itseäni.

Lopuksi siis yksinkertaistaistettuna tuon lauseen merkitys itselleni, omaan elämääni. Kaiken tarkoitus kätkeytyy siihen tosiasiaan, että kaikella on tarkoituksensa, varsinkin niillä asioilla joihin oma vajavainen käsityskykyni loppuu. Yleensä tuossa kohden ajattelen ensimmäisenä niin, ettei millään ole mitään merkitystä. Siis juuri niissä asioissa, joilla todellakin on tarkoituksensa.

Luottamus on siinä vekkuli asia ihmisen elämässä, että se toimii suoraan mittarina siihen kuinka hyvin läsnä tässä hetkessä kykenen olemaan.

Pelko on ollut matkakumppanini todella pitkään. Toimien kuin oppaana sille että minun olisi luovuttava elämästä tuolla jossain. Kun pelkään, suurimmaksi osaksi pelko kumpuaa siitä että elän jossain tulevassa. Palatessani käsilläolevaan hetkeen, pelko hellittää otettaan. Poislukien tietysti tilanteet, joissa jokin uhkaa minua juuri nyt. Silti kokemuksesta voin todeta sen että tuohon peilaten, 99 tapauksesta sadasta, pelko on ollut aiheeton.

Luottamus on myös siinä suhteessa haasteellinen asia, että se kertoo jotakin myös menneisyydestäni. Siitä kuinka sinut sen kanssa olen. Jos minua on kohdeltu menneisyydessä kaltoin, enkä tässä hetkessä ole noita tapahtumia jäsentänyt, luottamuksesta rakentuu todella haastava aspekti. Joten jos sinun on tässä hetkessä vaikea luottaa, voit kysyä itseltäsi elätkö tulevaisuudessa, peläten jotakin vai elääkö menneisyys sinussa, torpedoiden tämän hetken elämääsi.

Itselleni tämän hetken elämä on sellaista, jossa kyetessäni keskittymään käsillä olevaan hetkeen, luottamus löytyy suht helposti, mutta haasteelisen tuosta kokonaisuudesta tekee se, että tällä hetkellä vallalla on asioita, joiden kautta tässä hetkessä pysytteleminen on hetkittäin vaikeaa.

Ehkä tällä kirjoituksella taas kerran jäsennänkin lähtökohtaisesti asiaa itselleni. Todeten tätä kirjoittaessani huokaavani syvään. Ei minulla oikeasti juuri nyt mitään hätää ole. Tietyt asiat ja niiden korjaantuminen vaatii aikansa, mutta juuri tässä kohden menneisyyteni kääntyy voimavaraksi, osoittaen nimittäin juuri sen, että ne asiat joiden korjaantuminen on ottanut pisimmän aikaa, ovat toisaalta niitä tämän päivän vahvimpia tukipilareita. Kärsimättömyys on yhä yksi suurimpia syntejäni tietyissä kohdin, aiheuttaen sen että lähden tästä hetkestä karkaamaan peläten tulevaa. Kykenemättä kärsivällisesti lepäämään tässä hetkessä luottaen siihen että asiat järjestyvät kyllä, juuri minulle parhaaksi olevan aikataulunsa mukaisesti.

Se kuinka hyvin tai huonosti kykenen luottamukseen kiinnittymään, on tässä hetkessä helposti tarkastettu kohdallani sillä, kuinka lapsenomaisesen leikkisästi elämään juuri nyt kykenen suhtautumaan. Tuon kirjoitettuani totean ykskantaan sen että olen oleillut viimeaikoina ilmeisen kaukana luottamuksesta, sillä niin vakavasti asioihin olen suhtautunut. Toisaalta selitellen asiaa sillä, että työ jota tänään saan tehdä, sisältää todella vakavia juttuja ja niiden myötä myös itsestäni on tullut liiankin vakava. Höpsis, sanon minä. Vaikka työ ja sen tiimoilla olevat asiat ovat vakavia, ei minun silti tarvitse 24/7 itse sitä olla. Kyse on vain siitä että olen harhautunut kauas luottamuksesta, alkaen omavoimaisesti elää elämääni, taas kerran pyrkien vääntämään asioita väkisin niille kuulumattomille paikoille. Joten taas kerran voinen todeta sen että lapset ovat minulle oiva peili siihen, kuinka hyvin luottamuksessa lepäilen. Kun nimittäin uskaltaudun luottamaan elämään kuin lapsi, löydän luovuuteni. Tämän hetken elämäni haasteiden muovautuessa mahdollisuuksiksi.

HELLITÄ HYVÄ HULLU! HELLITÄ! :D