Päihderiippuvuuden monimuotoisuus.

Olen saanut elämässäni mahdollisuuden perehtyä varsin konkreettisella tasolla tämän ongelman monimuotoisuuteen. Sen vuoksi ajattelin nyt muutamalla sanalla luonnehtia tätä problematiikkaa ja sen monimuotoisuutta.

Aivan aluksi se, millainen kulttuuri meillä vallitsee suhteessa päihteiden käyttöön. Jos jo lapsena esimerkiksi kotioloissa oppii siihen käsitykseen, että alkoholi kuuluu kiinteänä osana hauskanpitoon, ei ole suurikaan ihme jos nuorena jo oppii pitämään hauskaa tuon aineen vaikutuksen alaisena.

Toisaalta, jos joutuu lapsena toistuvasti todistamaan sitä, kuinka erilaiset päihteet armotta riistävät omilta vanhemmilta kyvyn olla vastuullisia vanhempia, on hyvin todennäköistä että sitä lapsen kaipaamaa rakkautta, hyväksyntää sekä turvaa eksyy etsimään kavereista, välittämättä siitä, millaisia nuo kaverit ovat.

Kun sitten jo nuorena oppii kontrolloimaan omia tunteita erilaisilla päihteillä, ei ole mitään mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä tavallisen ihmisen tavoin tuntevaksi aikuiseksi.

Puhumattakaan siitä, että entiseen verraten, nykyään kaikki muu on paljon suositumpaa kuin pelkkä alkoholi ja tuo kaikki muu tuo tullessaan sellaisia nousuja tunnepuolella, ettei nuorella välttämättä tarvitse olla lähtökohtaisesti edes riippuvuuteen altistavaa geeniä, kun aineet itsessään takuu varmasti tuo riippuvuuden tullessaan.

Riippumatta ihmisen iästä tai käytössä olleista aineista, prosessi on monilta osin yhdenmukainen.

Kun ihmiselle muodostuu riippuvuus, tuo riippuvuuden kohde on asia, josta ei olla halukkaita luopumaan, ennenkuin pakon edessä, jos silloinkaan. Surullisen moni menee hautaan, ymmärtämättä sitä että tuo elämän tuhoava rakkaus, ei ole rakkautta alkuunkaan.

Yksi suuri ongelma näiden ongelmien hoidossa on yhä tänäänkin olemassa. Ymmärtämättömyys siitä, kuinka kokonaisvaltainen tämä ongelma ihmisen elämässä lopulta on.

Ensiksi siten, että se sokeuttaa sekä ihmisen itsensä, että myös lähellä elävät. Mitä kovemmin ihminen itse ongelmansa kieltää, sitä kovemmin lähellä elävät ongelmasta kärsien yrittävät sitä epätoivon vimmalla ratkoa. Puhumattakaan siitä häpeästä ja salailusta mitä nämä ongelmat aiheuttavat. Sen vuoksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella tätä ongelmaa sen vaatimalla vakavuudella.

Riippuvuus kun väistämättä vaikuttaa ihmisen elämässä ainakin neljällä eri tavalla: Fyysisesti. Psyykkisesti. Henkisesti. Sosiaalisesti.

Kun sitten pyritään ratkomaan tuota ongelmaa esimerkiksi vain fyysiseltä tasolta, ei ymmärretä sitä, että itse riippuvuusongelma itsessään jää olemaan ja elämään, hitaasti mutta sitäkin varmemmin tuhoten ihmisen sekä hänen läheistensä elämän.

Fyysinen puoli näissä ongelmissa on ilmeinen. Mutta monessako tapauksessa hoidossa huomioidaan samalla ihmisen psyyke, eli kaikki ne vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostuneet haitalliset ajatus- ja toimintamallit, jotka jo itsessään ajavat ihmisen takaisin tuohon kaiken tuhoavaan kierteeseen. Puhumattakaan henkisestä puolesta, eli kaikista niistä tunne-elämän solmukohdista, joita näiden ongelmien alla elävälle ihmiselle väistämättä kerääntyy. Vielä kun tuohon kaikkeen nivotaan sosiaalinen osa, joka pitää sisällään päihteitä käyttävien kavereiden lisäksi kaikki ne ongelman ympärillä elävät läheiset sekä heidän ajatus- ja toimintamallit samoin kuin heidän tunnelukkonsa, ei ole ollenkaan ihme, että parhaimmillaankin vain yksi ongelmainen kymmenestä selviää takaisin tavalliseen elämään.

Surullista kaikessa on kuitenkin se, että huomattavan paljon enemmän olisi tehtävissä. Kyse on lähinnä siitä, halutaanko näissä asioissa oppia jotakin, vai yritetäänkö vain epätoivon vimmalla pyrkiä sammuttamaan pieniä palopesäkkeitä.

Esimerkkinä tämä nykyisellään vallalla oleva korvaushoito. Hoitona varsin toimiva, sikäli kun siinä samalla keskityttäisiin hoitamaan riippuvuutta kokonaisvaltaisesti. Mutta jos hoidetaan vain pelkkä fyysinen puoli, unohdetaan samalla se että ongelmaisella itsellään ei ole mahdollisuutta itse käsitellä kaikkea sitä ajatus- ja toimintamallien vuorta, puhumattakaan mistään tunnepuolesta, varsinkin jos lähellä elää koko ajan vanhassa haitallisessa eläviä läheisiä.

Sen vuoksi toivoisikin, että tähän ongelmaan alettaisiin keskittyä sen vaatimalla vakavuudella. Muutoin kun hyvin pian ollaan siinä tilanteessa, ettei mitään ole kohta tehtävissä. Ellei jo nyt olla siinä.

Mutta niin kauan kun näihin ongelmiin ei panosteta kokonaisvaltaisesti ihmistä toipumiseen kannustaen ja tukien, on lähes sama kuin alkoholistille annetaan lääkärin reseptillä pullo viinaa päivässä ja huumeongelmaiselle päivän annos. Sillä muussa tapauksessa kaikki näiden riippuvuuksien taustalla vaikuttavista ongelmista jää huomiotta ja fakta kuitenkin näissä asioissa on se, että tuo riippuvuuden kohteena oleva aine, ei ole kuin jäävuoren huippu itse problematiikassa. On kamala ajatella se, että ihmisen tulisi kyetä kohtaamaan kaikki se ongelmallisuus elämässä yksin. Ei siis ollenkaan ihme, että niin kovin harva jaksaa yrittää.

Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä me voisimme tehdä, kuin siitä, mitä me oikeasti näiden ihmisten auttamiseksi haluamme lopulta tehdä.