7.9.2013 oli päivä, jolloin aloitin kirjoittaa tätä kyseistä blogia.
Ennen tätä ehdin suunnilleen viitisen vuotta kirjoittaa blogia blogspottiin.
Kaikkea aikansa, sanotaan. Tässä kohtaa totean syvään huokaisten että todellakin, kaikkea aikansa.
Olen nyt vuosikymmenen kirjoittamalla jakanut, jäsentänyt, purkanut, piehtaroinut ja pyrkinyt ymmärtämään elämää sekä itseäni.
Eilen illalle tapahtui jotakin. Jokin liikahti sisälläni siten, että totesin, nyt riittää.
Tässä kohtaa on aika sanoa hyvästit menneelle, päästää siitä irti, antaa itselle anteeksi ja jatkaa matkaa.
Tämä kulunut vuosikymmen kirjoittamisen parissa on ollut monin tavoin todella antoisa sekä opettavainen. Toihan se minut lopulta toteamukseen, että mennyt saa olla mennyttä. Tämä päivä ja tämä hetki on se tärkein.
Koin hyvin vahvasti sisälläni sen, että enempää, itseäni toistamatta en saa enää menneestä irti. Eikö senpuoleen ole tarviskaan. Joskus on aika irroittaa otteensa ja päästää irti. Vasta silloin jotakin uutta saa tilaa syntyä.
Moni on ihmetellyt taipumustani pureskella kaikki atomeiksi. Monelle olen yrittänyt sitä selittää, mutta lopulta todeten vain sen, että tämä on ollut minun tieni. Tie pimeydestä valoon.
Nyt on tullut aika etsiä jotakin uutta. Aiemmasta poiketen, rauhassa, hitaasti ja kiireettä. Sen tiedän, että kirjoittaminen jossain muodossa jatkuu, mutta se millätavoin, ja missä muodossa, jää nähtäväksi.
Sen myös tiedän kokolailla varmuudella. Kun kirjoittaminen jatkuu, se jatkuu nykyhetkessä, eikä menneisyydestä käsin ja vaikka äärettömän paljon olen saanut elämääni erilaisten traumojen sekä tunnelukkojen raapimisesta auki, noidenkin on jo viimein aika antaa olla.
Tähän hetkeen elämäni täyttää hiljaisuus, kiireettömyys sekä läsnäolon uudelleenopettelu. Ylläoleva kuva yhtenä esimerkkinä tästä. Kun muualla vastaanotetaan keskikesän juhlaa, me pienimmäisen kans käytiin rauhassa pyöräilemässä, ilman kiirettä minnekään.
Kaiken sähellyksen, säntäilyn, suorittamisen sekä kaahailun jälkeen tämä vaihe, juuri nyt, tuntuu äärettömän hyvältä. Tuossa yksi asia, jota myös opettelen. Sitä ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa vääntämistä, saati taistelua. Kun tuntuu hyvälle pysyä paikoillaan, pysyn paikoillani ja kun tuntuu hyvältä lähteä liikkeelle, lähden. Lähtökohtaisesti opetellen sitä, että myös minun elämä, tällaisenaan, voi olla hyvä.
Näihin JVG:n kappaleen sanoihin on hyvä lopettaa. Kiitokset yhteisestä matkasta.
”Ja matka jatkuu Joensuusta länteen, Kuopiosta pohjoiseen. Ei enää duunii, painan puita uuniin, syvemmälle skutsiin meen. Loputonta baanaa, loppua en tuu saamaan. Kaukana poika on himasta, ne sanoo et koita jo hidastaa..”
Lopulta se, millainen silta on, ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on vain se, suostunko kulkemaan siitä yli.
”Asenne ratkaisee.” Eikä siinä, näinhän se todellakin on.
Elämisen tuoman tuskan keskellä tuota asennetta on vain hetkittäin lähestulkoon mahdotonta muuttaa. Lohdullista lopulta kaikessa kuitenkin se, että pahinkin tuska hellittää aikanaan. Jos ei muutoin, niin muuttamalla muotoaan.
Omassa elämässäni tuska on tasaisin väliajoin läsnäollut matkakumppani, jota taas kerran kokiessani huomaan, kuinka kerta toisensa jälkeen se pakottaa minut irroittamaan otteeni jostakin asiasta tai ihmisestä. Poikkeuksetta aina ohjaten minua kohti sitä missä minun kulloinkin kuuluu tällä elämänmittaisella matkallani kuljeskella ja kenen kanssa.
Huomaan taas kerran itsessäni sen, että tietty sisimpääni varastoitunut pelko aiheuttaa tahtomattani sen, että takerrun mitä erilaisimpiin asioihin. Rutiineiksikin noita joku kutsunee. Siltä, poikkeuksetta huomaan elämän puskevan minut vaikka väkisin irti noista, kohtaamaan tuota sisälläni asuvaa pelkoa.
Jokainen meistä varmasti jollain tasolla nauttii siitä, että elämässä on tietyt rutiinit. Eikä siinä, tuovatjab ne tiettyä tasapainoa ja turvaa arkeen. Haaste tullenee vasta silloin, kun itse elämä alkaa muotoutua noiden rutiinien kautta. Silloin elämä ei enää virtaa vapaana, ja yleisimmin tuolloin ihminen tavalla tai toisella kokee jonkin asteista puristusta sisällään.
Minulla itsellä yksi yleisin, itselle haitallinen toimintamalli ilmenee juurikin tuon tietyn puristuksen ilmaantuessa. Pyrin kuin vaistomaisesti heti eroon siitä, lisäämällä jonkin ns. rutiinin tehoa arjessa. Hyvin pian vain huomaten sen, että tuo tietty puristus vain lisääntyy. Mitä suuremmaksi paine käy, sitä tiiviimmin takerrun johonkin. Kunnes lopulta ”painekattila” viheltää ja tuossa hetkessä viimeistään havahdun omaan hulluuteeni asioissa. Hyvä että havahdun. Muutoin nimittäin kohdallani olisi pian vaara sortua vanhoihin, kokolailla itsetuhoisiin toimintamalleihin.
No mitä elämä tässä kaikessa paineistuksessa minulle nyt ajatellen sitten lopulta yrittää osoittaa? Sen ettei se välitä pienintäkään siitä, kuinka suunnattoman hienoja suunnitelmia minä pienessä päässäni kehitteien. Sensijaan elämä yrittää ohjata minua kohti omaa parastani. Huvittavaa sinällään kaikessa se, että poikkeuksetta tuo minulle paras on juurikin päinvastaista mitä itse itselleni parhaana sattuisin pitämään.
Ehkä tässä kaikessa piileekin tuon otsikon sisältämä salaisuus hyvään elämään. Juuri silloin kun kiroan jonkin asian menevän ihan päin persettä, voisin pikkuhiljaa opetella hyväksymään sen, että juuri tuolloin, tuollatavoin asioiden edetessä, se minulle parhain lopputulema kolkuttelee jo oven takana. Tähän saakka vain itse olen seissyt tuossa ovella tukkeena, kuvitellen kokolailla mestarillisesti muka tietäväni sen, millätavoin minkäkin asian tulisi milloinkin mennä. Mutta enhän minä todellakaan tiedä. Sillä juuri silloin kun koen kaiken murenevan, todellisuudessa ei murene lopulta kuin ne omat mieleni rakentamat kuvitelmat. Lopulta noiden murtuessa, se aidosti minulle paras, pääsee lopulta rakentumaan.
Eli todellisuudessa kaikki on hyvin, vaikka kaikki olisi päin persettä. Sillä paradoksaalisesti juuri silloin kun kuvittelen omassa mielessäni kaiken olevan hyvin, suurella todennäköisyydellä asiat on oikeasti omaa parasta ajatellen ihan päin persettä.
Kuinka suunnattoman vaikeata ihmisen voikaan olla pukea sanoiksi sisällä jylläävää tuskaa. Jos jalka on poikki, ihminen konkreettisesti huutaa tuskasta, kenenkään sitä ihmettelemättä. Asia on kokolailla eri kun tuon jalan sijaan aletaan keskustella tuskasta, joka ei näy konkreettisesti ulospäin.
Silti tänäkin päivänä meillä elää suuri joukko ihmisiä, jotka kärsivät lähes käsittämätöntä tuskaa, tietämättä yhtään, miten tuota helpottaisi.
Juuri siksi meillä on nähtävissä vähän joka puolella yhä lisääntyvää päihdeongelmaa, kun ihminen ei vain jaksa sinnitellä pahanolonsa kanssa, vaan pyrkii epätoivon vimmalla helpottamaan oloa edes hetkellisesti.
Minä ymmärrän näitä ihmisiä paremmin kuin hyvin. Käytinhän itse aikanaan mitä tahansa ainetta, saadakseni edes hetken helpotusta sisälläni jäytävään tuskatilaan. Ymmärtämättä vielä tuolloin yhtikäs mitään siitä, että tuossa samalla itse aiheutin itselleni vain lisää tuskaa.
Elämä opettaa meille mitä erilaisimmin tavoin sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää sekä merkityksellistä. Nykyajan ihminen on vain yksinkertaisesti liian kärsimätön, oppiakseen. Kun jo heti pitäisi olla kaikki valmiina ja kiirehtimässä kokemaan jo hitusen suurempia elämyksiä.
Omalla kohdallani olen jo usean vuosikymmenen ajan tasaisin väliajoin tullut tutustuneeksi samoihin tiettyihin tunnetiloihin itsessä. Syyllisyys, häpeä, pelko sekä riittämättömyys. Mitä useammin näiden tunteiden kanssa olen ollut vastatusten, sitä konkreettisemmin olen huomannut sen, kuinka paljon todellisuudessa tarvitsemmekaan toisia ihmisiä.
Kun sisällä jylläävät tunteet valtaavat koko mielen sekä kehon, ei pikainen toteamus siitä, että tämäkin menee ohi, kuin korkeintaan pahentaa jo tuota valmiiksi hirvittävää oloa entisestään.
Meillä paljon puhutaan kauniisti siitä, kuinka on hyvä opetella olemaan läsnä itselle ja sen myötä muille, mutta jokapuolella on samalla näkyvissä se, ettei meillä yksinkertaisesti vain ole aikaa, saati voimavaroja pysähtyä olemaan läsnä toisillemme. Jokaisella meistä kun tavalla tahi toisella on elämä täynnä tavaraa.
Saatamme hetken viivähtää jonkun ystävän luona, mutta siinäkin ollessa, ajatukset kaahaa kahtasataa jo seuraavissa tilanteissa, jotka meitä jossain toisaalla odottaa.
Itse koen olevani siitä epäkiitollisessa asemassa suhteessa elämään, etten onnistu luikkimaan pakoon yhtäkään tunnetta, saati asiaa, jotka elämä kohdalleni on varannut kohdattavaksi. Niin kertakaikkisen pysäyttäviksi elämä vallitsevat olosuhteet lopulta rakentelee, ettei lopulta ole muuta mahdollisuutta, kuin kertakaikkinen pysähtyminen tosiasioiden äärelle.
Nuo aiemmin mainitsemani tunteet on siinä mielessä omalla kohdallani haasteellisia, että sitämukaa kun saan aina hitusen noita kuorittua sisimmästäni ulos, elämä tarjoilee jo kohta uusia tilanteita ja uudenlaisia ärsykkeitä, kuin kysyen, oletko nyt ihan varma että nämä tunteet on omalta kohdaltasi taputeltu. Eihän ne ole. Lähimainkaan.
Paikansin tuossa muuan päivä kokolailla tarkan yhtäläisyyden itseni sekä oman edesmenneen isäni elämänpoluissa. Huomasin varsin konkreettisesti sen, että juurikin noiden kyseisten tunteiden alla isäni eli ja kipuili läpi elämänsä. Lopulta kyvyttömänä puhumaan niistä, noiden alle tuhoutuen.
Silti, vaikka viime ajat elämässäni ovat olleet taas melkoista myllerrystä, koen olevani kiitollinen siitä, että minulla on jo jonkinasteinen kyky sanoittaa näitä tunteita itsestäni ulos. Sillä se jos mikä varmistaa kohdallani sen, että taas ennenpitkää tulen ymmärtämään kaiken tämän myllerryksen tarpeellisuuden omalle matkalleni ja mikä parhainta, en tule lopulta kuitenkaan tämänkään kuorman alle tuhoutuneeksi.
Enempää ei annetta, kuin mitä jaksaa kantaa. Mutta joskus toivoisi silti, ettei aina kuvittelisi omista voimistaan ihan mahdottomia.
Elämäni tarkoitus. Löytää rauha, tunnemyrskyn keskeltä.
Kuinka surullisen yleistä meillä onkaan se, että kovin harva oikeasti keskittyy tutkailemaan omia tunteita. Opittu malli kun esimerkiksi miesten kohdalla on se et tuhahdetaan niiden olevan akkojen höpötyksiä.
Silti, poikkeuksetta jokainen mies, jonka matkallani olen kohdannut, kipuilee monin tavoin samojen ongelmien äärellä. Kun omia tunteita on niin pirun vaikeaa, lähes mahdotonta tunnistaa. Saati että niistä puhuisi kenellekään. On helpompi painaa duunia miettimättä mitään ja viikonlopun koittaessa hakea kaupasta se lohtua tuova lasti, päätyen illan päätteeksi puhumaan paskaa paikalliseen.
Uskomattoman moni meistä miettii omaa elämää ja sen tarkoitusta. Ihan yhtä moni miettii sitä, mitä joku toinen miettii itsestäni. Mutta sangen harva pysähtyy miettimään sitä, mitä itse itsessään miettii tai tuntee.
Kyse on jo sukupolvien ajan vallalla olleesta mallista tai malleista. Siis niistä, joihin kasvoimme, samoin kuin omat vanhempamme kasvoivat, jo lapsuudessa. Lapsi kun oppii tarkastelemalla oman vanhemman käyttäytymistä, ilman että tuossa edes juurikaan tarvitsee olla mitään sanallista viestintää. Vielä kun tuohon prosessiin lisätään sanallinen viestintä, jonka pääpaino on siinä, ettei mies itke, tekee töitä pärjätäkseen, eikä turhia huutele apuja muilta, on pohja, läpi elämän kestävälle taistelulle luotu kuin huomaamattaan.
Eikä siinä, vaikka naisista puhutaan tunteellisina olentoina, jotka pääasiassa (miesten mielestä) jo valmiiksi räpättävät jatkuvasti jotakin, aivan samoin heillä on noita samankaltaisia opittuja malleja olemassa. Yleisin niistä oman itsensä uhraaminen perheen, puolison tai vähimmilläänkin jonkun toisen edestä. Ihmekään siis jos nämä kauniit sielut räpättävät. Uhraavathan he pahimmillaan koko elämänsä muiden takia.
Mutta se tunteista aidosti puhuminen. Mitä se sitten olisi.
Meillähän varsin yleinen käytäntö on hyökätä heti ja miettimättä, samantien, jos joku meissä aktivoi jonkin ikävän tunteen. On ymmärrettävän helppo hyökätä. Tietty vihahan torpedoi järjestelmällisesti esimerkiksi kaiken esiinnousseen pelon sekä epävarmuuden. Haaste tuleekin lähinnä siinä, että kovin harva omaa kykyä olla vastaamatta tuohon hyökkäykseen ja siten sota on pian valmis. Pahimmillaan joka puolella näkyy riiteleviä ja taistelevia ihmisiä, jotka syyttävät, säätivät, huutavat ja haukkuvat kilpaa toisiaan. Autuaan ymmärtämättöminä kahdesta seikasta. Se tunne, jonka tuo toinen ihminen minussa herättää, on minun oma tunne, ei tuosta toisesta jotenkin maagisesti minuun siirtynyt. Siksi tuo tunne minussa, kertookin enemmän minusta itsestä, kuin tuosta toisesta ihmisestä. Siksi toisekseen lähes kaikki ikävät tunteet on siinä ihania, ettei ne itsestään häviä mihinkään. Esimerkiksi pelätessä ihmisen yleisin reaktio tuohon pelkoon on lähes suunnaton viha ja raivo. Eikä ihme, pelkohan hellittää tuntumasta, kun tarpeeksi huutaa ja mesoaa. Paska juttu vain se, että tuo meissä herännyt pelko jää kohtaamatta ja käsittelemättä ja sen myötä seuraavan kerran aktivoituessaan tuo tunne vyöryy astetta isommalla volyymillä yli, edellyttäen astetta isompaa huutoa tai vastaavasti toisena, varsin toimivana konstinsa, astetta tukevamman humalatilan.
Nyt joku voi sanoa, että äläpä Rasilan poika höpötä. Minulla on ystäviä, joiden kanssa puhun taukoamatta. Käyn terapiassa ja pidän muutoinkin huolta itsestäni. Hyvä sinä! Mutta veikkaanpa että esimerkiksi ystävien kesken puhuttaessa aktivoituu varsin herkässä oleva, meillä varsin yleinen keskustelumalli josta yksi esimerkki ohessa. Tässä kaksi ystävätärtä keskustelee miehistään.
”Tiedätkö mun mies on muuten ihana, mut se ei huomioi mua tarpeeksi.”
”Mun mies huomioo kyllä, mutta silti viettää ihan liikaa aikaa töissä ja viikonloppuna se juo ja kattoo vaan jalkapalloa.”
”Kauheeta tuo juominen. Mulla on yks kaveri, jonka mies joi kaks viikkoo putkeen, päätyen lopulta katkolle.”
”Ihan hirveetä tuommoinen viinan läträys. Mä en kattelis päivääkään.”
”Näin ystävien kesken, lasi tai pari punaviiniä on ymmärrettävää. Eikö sitä sanota et se on hyvää sydämelle. Otetaan siis sydämelle. Kippis”
”Annas kun kerron siitä meillä töissä olevasta Kaisasta...”
Yksi kysymys. Missä kohtaa dialogia ihmiset puhuivat itsestä, saati omista tunteistaan? Tätä näkee todella paljon. Ihmiset puhuu paljonkin, silti sanomatta todellisuudessa yhtikäs mitään. Itsestään. Saati omista tunteista.
Meillä kun ei ole opittu kohtaamaan itseä, kuinka siis voisimme aidolla tavalla kuvitella kykenevämme kohtaamaan toinen toistamme.
Eikä siinä, en minä itse ole itseasiassa yhtikäs poikkeus. Paitsi siinä, että tietoisesti olen pyrkinyt opettelemaan kohtaamaan itseä ja omia tunteita. Yhä vähenemässä määrin keskittyen miettimään muita ihmisiä tai heidän tunteitaan ja yhä lisääntyvässä määrin pyrkien peilaamaan itsessä sitä, miksi jokin tietty tilanne tai ihminen, minussa jonkin tietyn tunteen aktivoi.
Ihan järjetöntä, sanoo joku. Voi ollakin, mutta minulle, omaan elämääni siinä hyvä oppikoulu, että vielä reilu vuosikymmen sitten, jos pöydältä tipahti haarukka, se aktivoi minussa tunnemyrskyn. Kun taas tässä hetkessä, vaikka pöytä tippuisi lattian läpi, kykenen toimimaan tilanteessa, ilman sen suurempia kuohuiluja.
Lopuksi heitän pienen haasteen juuri sinulle. Samaa haastetta olen toteuttanut omassa elämässäni jo jonkin aikaa. Jos jokin asia, tilanne tai ihminen aiheuttaa tunnepuolellasi voimakkaan reaktion, niin kokeile samantien reagoimisen sijaan miettimään hetki, mitä tuo tunne sinusta itsestäsi kenties kertoo. Kokemuksesta totean, et tuo haaste tuottaa itsellesi paljon enemmän hyvää, kuin mitä tuo silmänräpäyksessä tapahtuva reaktio ikinä toisi.
”Idem et idem (uudestaan ja uudestaan) => identidem=> identité”
Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.
Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.
Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.
Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:
”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”
Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.
Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.
Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.
Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.
Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.
No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.
Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.
Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.
Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.
Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.
Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”
Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.
No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.
Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.
On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.
Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.
Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.
”Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”
”Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa.
Ei näissä kapakoissa kuule runoa ei tankaa. Pelkkää juopunutta puheensorinaa. Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan.
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan, Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa, se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa.”
Ihmisen ikävä toisen luo. Mistä tuossa ikävässä, kaipuussa, lopulta onkaan kysymys?
Olemme ihmisiä. Laumaeläimiä. Olentoja, jotka kaipaavat sisimmässään aitoa kohtaamista. Kokemusta siitä, että juuri minä, juuri tällaisenaan tulen nähdyksi ja kuulluksi.
Mikä sitten lopulta estää? Omasta kokemusvinkkelistä tarkasteltuna, minä estää. Seisoen itse omana esteenään. Muurina ja barrikaadina sille tärkeimmälle kokemukselle, jonka ihminen eläessään voi kokea. Olla olemassa jollekin kaikkine haavoineen, arpineen, rikkinäisyyksineen. Vain olla ja tulla hyväksytyksi juuri tällaisenaan.
Mikä se sitten tämä esteenä seisova ’Minä’ lopulta on? Ego. Mieli. Järki. Millä sitä nyt kukin haluaa lopulta kuvata. Kun selviää vastaus kysymykseen mikä, seuraavaksi herääkin kysymys miksi? Miksi minä itse seison oman onneni esteenä? Aiheuttaen lopulta sisimpääni lähes sietämättömän tuskantäyteisen ristiriidan. Sielu haluaa ja janoaa tulla kohdatuksi. Samalla ego/mieli/järki laittaa hanttiin sen minkä kerkeää. Pahimmillaan syöttäen automaattiaseen nopeudella mitä erilaisimpia järkeviä selityksiä sille, miksi en tarvitse ketään.
Tunteet. Kas siinä lopulta alkuperäinen syy/seuraus kaikessa.
Lähes poikkeuksetta, jokaisella meistä on jossain kohtaa elämänpolkuamme sattumia ja tapahtumia, joissa sisin kokemuksemme on se, ettemme syystä tahi toisesta kelpaa, saati riitä omana itsenämme. Tällaisenaan. Puhumattakaan siitä yhteiskunnasssa vallalla olevasta mentaliteetista, kun mikään ei riitä Jos yritän parhaani, mutten siitä huolimatta ole koko Universumin paras, en ole mitään. Oma paras ei vaan riitä.
Jos näitä kokemuksia kertyy jo lapsuudessa, lapsi suojautuakseen tuolta kaiken rikkovaksi traumalta, oppii perustelemaan itselleen, omalla järjellään asioita ja tapahtumia, pelkästään kyetäkseen hengittämään ilman totaalista lamaantumista. Kun noita kokemuksia sitten satelee tasaisen tappavasti, tuo samainen lapsi oppii mestariksi manipuloimaan omia tunteitaan. Ainoana päämääränä se, ettei lopulta tuntuisi miltään. Tuossa mitä erilaisimmat riippuvuudet ovat varsin otollinen maaperä.
Mutta ne tunteet. Ne ovat siinä ihanan inhottavia, että ne raivaavat tiensä näkyville tavalla tahi toisella. Keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän niitä yrität paeta, sitä rajummin ne riuhtoutuvat näkyville. Kunnes lopulta seisot totaalisen paljaana niiden edessä, rukoillen että sinulla olisi edes yksi sellainen ihminen, jolle voisit olla totta, juuri tällaisenaan.
Lohdutukseksi totean sen, että tuo yksi ihminen on olemassa. Matkallasi mukana kulkien. Kyse onkin vain siitä, että suostut luopumaan kerros kerrokselta niistä vuosien ja vuosikymmenten saatossa suojaksi ja selviytymiskeinoiksi rakentamistasi muureista, joiden alle olet hautautunut.
Pelko estää ihmistä olemasta sitä mitä aidoimmillaan on. Eikä ihme. Nykyaika kun keskittyy jatkuvasti määrittelemään enemmän ulkoisesti sitä, mitä kenenkin tulisi olla. Yritä siinä kaiken keskellä oppia hyväksymään itsesi, tällaisenaan. Onneksi elämä tietää meitä ihmisiä paremmin. Juuri siksi, juuri nyt, esimerkiksi minä voin todeta olevani juuri tällainen. Eikä enää toisten vaatimukset, saati mielipiteet juurikaan vaikuta siihen, millainen minun tulisi olla. Miksi? Siksi että olen läpi elämäni yrittänyt olla sitä, tätä ja vähän vielä tuotakin. Kelvatakseni tai riittääkseni jollekin. Ymmärtäen tässähetkessä sen, että elämä rakkaudellisesti pakottaa minut hyväksymään itseni tällaisenaan. Kun enää ei vain jaksa juosta. On pysähdyttävä, huomatakseen, että kaikki se, mitä tuolla armottomalla juoksemisella lopulta yritin tavoittaa, on läsnä tässä ja nyt. Itsessäni.
Olen miettinyt tässä viimeaikoina ihmisenä elämisen haasteellisuutta. Sitä, kuinka vaikeaa on lopulta oppia elämään siten, ettei tahtomattaan onnistuisi satuttamaan niitä ihmisiä, joista lopulta kuitenkin eniten välittää. Ei ole helppoa ei.
Nykyaika tarjoilee jatkuvasti loputtoman määrän ärsykkeitä, joihin olisi kovin helppoa tarttua ja imeytyä mukaan. Kaikki vaikuttaa kohtuuttoman pinnalliselta ja siltä, kuin meille pakkosyötettäisiin ajatusta siitä, että onnea on mahdollista tavoitella itsensä ulkopuolelta ja vieläpä niinsanottuina pikavoittoina.
Minä olen elämässäni tavoitellut noita pikavoittoja mitä erilaisimmin tavoin. Siinä ehkä yksi suurimmista syistä siihen, että olen ihmisenä kokolailla helposti addiktoituva. Nuo hetkelliset hyvänolon tunteet kun itselläni tuntuvat sitten tavallistakin paremmilta.
Eikä siinä, vaikka itseäni tässä vuosien saatossa olen työstänyt ja oppinut tuntemaan, yhä minussa sisällä asuu tämä addiktiivinen persoona, joka vallalle päästessään vääjäämättä ajaa elämäni totaaliseen umpikujaan.
Katsoessani taaksepäin elämää, voin tässä hetkessä kiitollisena todeta, että olen saanut loputtoman paljon anteeksi. Olihan elämä aikanaan niin totaalisen pimeää ja pakonomaisen itsekeskeistä, että vaikkei minulla olisi elämässä yhtään ainoata ihmissuhdetta, ymmärtäisin sen täysin.
Mutta tuosta sairaalloisesta itsekkyydestä poisoppiminen ei ole helppoa. Aivan kuten ei mistään asiasta, ajatuksesta, saati toimintamallista, joka vuosikymmeniä jyllää. Siihen nähden saan olla hyvilläni myös siitä, että tänä päivänä jo joissain määrin osaan nähdä elämää myös oman napanöyhtäni ulkopuolella.
Anteeksi antaminen. Siinä sanapari, jota olen viimeaikoina miettinyt kokolailla paljon ja hartaasti. Kun elämässä tulee tehdyksi vääriä valintoja, ei se vaikka kaikki muut antaisivat nuo valinnat sinulle anteeksi, tee vielä autuaaksi. Aivan samoin, kuin vaikkei kukaan toinen sinulle antaisikaan anteeksi, saisi määritellä sitä millaisena itseni koen. Tärkeintä tässä prosessissa olisi kyetä antamaan anteeksi itse itselleen. Eikä se todellakaan ole helppoa. Varsinkaan ihmiselle, joka on läpi elämänsä oppinut syyttämään ja syyllistämään itseään liikaakin. Myös niistä asioista, joihin itsellä ei välttämättä ole edes ollut osaa eikä arpaa.
Mutta halutessani kyetä tuohon anteeksi antoon itselleni, mitä se käytännössä edellyttäisi. Oman syyllisyytensä kohtaamista. Suostumista tarkastelemaan kaikkia niitä valintoja, joissa kokee väärin toimineensa, mahdollisimman objektiivisesti. Tämä taas tuskin onnistuu ilman toisia ihmisiä. Itse asioita tarkkeillessa ja tutkaillessa, kun tahomattaankin käy niin, että omaan osuuteensa suhtautuu joko aivan liian kevyesti tai sitten toisena ääripäänä, kaikesta itseään ruoskien. Niin tahi näin, ilman tuota anteeksi antoa, elämä on jatkuvaa tuskaista kivireen vetämistä päivästä toiseen.
Mitä sitten tapahtuu lopulta kun kykenen jotakin itselleni anteeksi antamaan? Hyväksyminen. Siis sen hyväksyminen, että olen tehnyt virheen tai useita. Kun sitten noista virheistä on yleisimmin joku toinenkin kärsimään, osa tuosta vastuunottamisesta sekä syyllisyyden kohtaamisesta, on mielestäni myös kohdata nuo toiminnastani kärsineet ihmiset. Se saanko heiltä välttämättä koskaan anteeksi, ei saa vaikuttaa siihen, että välttelisin näiden ihmisten kohtaamista. Aivan samoin, kuin ei myöskään siihen, kykenenkö lopulta antaamaan itse itselleni anteeksi. Sillä ilman tuota itselleni anteeksi antamista, tulen tahtomattani kantamaan sisimmässäni suunnatonta määrää vääränlaista syyllisyyttä ja siitä johtuen todennäköisesti elämään jatkossakin siten että pyrin väärällä tavalla hetkellisesti helpottamaan omaa tukalaa oloani, noita aiemmin mainitsemiani pikavoittoja tavoitellen. Oravanpyörä vain jatkaisi pyörimistään, itse itselleen vauhtia antaen ja taas jossain tietyssä kohtaa pysähtyessäni, ihmettelisin ihmeissäni sitä, kuinta taas kerran olen niin kovin tutun kaaoksen keskellä.
Mutta ottaessani vastuun omista valinnoistani, kohdatessani niistä nousevan häpeän ja syyllisyyden, kykenen lopulta tarkastelemaan tilanteita kohtuu neutraalisti ja sen myötä oppien elämään tasapainossa itseni sekä ympärilläni vallitsevan todellisuuden kanssa. Itselle anteeksi antaminen on parasta mitä ihminen voi omalle elämälleen tehdä. Sillä lopulta kovin harva meistä on sisimmässään niin läpeensä paha, etteikö ansaitsisi elämässä toistakin mahdollisuutta. Epäonnistumiset muuttuvat vahvuudeksi vasta silloin, kun itse olen valmis kantamaan vastuun asioissa sekä oppimaan sen, mitä aiemmassa olen väärin tehnyt.
Anteeksi antaminen on irtipäästämistä. Irtipäästäminen hyväksymistä ja hyväksyminen vapauttaa elämään elämää tässä hetkessä.
Jokainen uusi aamu, on uusi mahdollisuus. Kyse kun lopulta on, vain tästä päivästä.
Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.
Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.
Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.
Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.
Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.
Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.
Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.
Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.
Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.
Luottamus siihen, että kaikki mikä seuraavan mutkan takana odottaa, on minulle parhaaksi.
Varmasti jokainen meistä joskus miettii sitä, mikä tarkoitus omalla elämällä lopulta on. Minä ainakin olen pitkin matkaa hetkittäin miettinyt. Lopulta ymmärtäen sen, että vaikka keksisit minkälaisen selityksen elämäni tarkoitukseksi, se tuskin olisi sielläpäinkään.
Kyse kohdallani on lähes loputtomasta järkeilystä asioissa. Oma mieli yrittää epätoivon vimmalla hallita hallitsematonta. Elämää. Kokonaisuutta, joka kerta toisensa jälkeen pitää kyllä huolen siitä, että mestarillisimmatkin järkeilyni tuotokset menettävät painoarvonsa, elämän tarjoillessa mitä yllättävämpiä tapahtumia.
Eilinen päivä oli minulle vaihteeksi taas kovin tarpeellinen. Koin nimittäin taas sen luokan voimattomuuden asioissa, joka palautti minut olennaisten asioiden äärelle. Kun liikaa yrittää jaksaa, kestää ja selvitä, elämä lopulta pakosta pysäyttää. Minulle tuo on tapahtunut lukemattoman monia kertoja ja lopulta nyt huomaan että aikaisempaan verraten, nuo pysäytykset eivät enää tarvitse olla läheisten menetyksiin verrattavia shokkeja, vaan ihan tavallinen kova päänsärky riittää kertomaan minulle sen, että on aika lakata taistelemasta kaikkea vastaan.
Eilen illalle istuin hiljaisuudessa, katsellen edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Kokien suunnatonta surua siitä, millä mallilla asiat elämässäni tällähetkellä ovat. Kunnes yhtäkkiä oivalsin. Jos elän ripustaen oman hyvinvointini johonkin maallliseen, on aina olemassa asia, joka ei ole kunnossa. Mutta hetken mietittyäni omaa oloani, totesin saaneeni elämältä jotakin sellaista, mitä en koskaan kuvitellut löytäväni. Kyvyn hyväksyä asioita ja elämää sellaisenaan. Tuo hyväksyminen nimittäin on asia, joka tuo tullessaan täysin järjenvastaisen kokemuksen siitä, kuinka kaikki on lopulta hyvin, vaikka olosuhteiden valossa kaikki olisi muka päin persettä. Huomasin hymyileväni itselleni ja omille vaatimuksilleni siitä, millaista elämän tulisi olla. Kun sitten mietin sitä, millätavalla elämäni tuolloin olisi muka jotenkin parempaa, totesin ettei se lopulta olisikaan.
Jos jotakin tällä suht haasteellisella elämänpolullani olen oppinut, niin sen, että kaikki se mihin väärällä tavalla yritän takertua, ravistellaan kyllä lopulta minusta pois. Ei siis ihme, että esimerkiksi talouden saralla minulla on ollut ja yhä on kohtuuttomia haasteita. Raha nimittäin olisi itselleni juuri yksi sellainen asia mihin väärällä tavalla takertuisin, kuvitellen sen olevan jumala, joka ratkaisee kaiken.
Monasti huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, että jos minulla olisi rahaa, ostaisin perheellemme kesämökin. Mielikuvissani istuen laiturilla katselemassa auringonlaskua, kokien käsittämätöntä rauhaa sisimmässäni. Eilinen havahdutti minut tuosta harhasta. Mihin nimittäin tarvitsen tuon kesämökin, saati laiturin jolla istua.
Totesin nimittäin taas kerran sen, että kiitos vaihderikkaan taipaleeni, olen oppinut nauttimaan tuosta sisäisestä rauhasta ihan tässä ja nyt. Voin kokea tuota ajaessani pitkää työmatkaa. Aivan samoin, kuin kohdatessani työssä erilaisia ihmisiä. Kuten myös kotona kuoriessani perunoita, leikkiessäni lasteni kanssa. Käytännössä tämä kaikki osoittaa varsin konkreettisesti kaksi asiaa elämästä sekä itsestäni. Olen löytänyt elämässäni tien, jolla minun tänään kuuluu kulkea, askel kerrallaan. Jos alan harhautua tuolta tieltä, ehdollistamaan oman mielenrauhani esimerkiksi siihen, että minun on lupa kokea sitä vasta sitten kun.. elämä näyttää minulle varsin konkreettisesti sen, että kaikki on tässä ja nyt, eikä sitten kun.
Ihmisen mieli vain on kovin levoton. Sen vuoksi pyrinkin hetkittäin tarkkailemaan itsessäni sitä, alkaako tuo levoton mieleni sabotoimaan nykyhetkeä, estäen minua kokemasta sitä lähes käsittämätöntä rauhaa, joka sisimmästäni kumpuaa sillä samalla sekunnilla, kun kykenen luopumaan kaikista vaatimuksista ja sitten kun ajatuksista elämäni suhteen. Nimittäin juuri silloin, kun kykenen noista luopumaan, pysähtyen edes hetkeksi käsillä olevaan hetkeen. Läsnäoloon. Kaikki on todellakin hyvin, vaikka kaikki olisi ihan päin persettä.
Mielenrauha. Siinä minun elämäni tarkoitus tänään. Tässä ja nyt.
Joskus elämä tarjoilee olosuhteita sekä tilanteita, joissa sinällään olisi kaikki syy kokea katkeruutta, vihaa, turhautumista, pettymystä tai muita negatiivisia tunteita. Kysymys kuuluukin, mitä hyvää ylläolevista tunteista olisi mahdollisuus omaan elämään saada irroitetuksi?
Omalla kohdallani olen ainakin oman osani verran rypenyt kaikenlaisissa negatiivisissa tunnetiloissa, todeten taipumukseni sukeltaa noihin tunteisiin niin intensiivisesti, ettei tuolla paljon valoa ole odotettavissa. Pelkkää pimeyttä sekä synkkyyttä sitäkin enemmän.
Toisaalta kun katson taaksepäin, kaikki tuo menneen ruotiminen ja noissa negatiivisissa tunteissa piehtarointi on antanut elämääni todella paljon. Lähinnä siinä että nykyhetkeen ymmärrän noista tunteista sen, mikä osuus niissä on ollut menneessä käsittelemätöntä massaa ja mikä osa pelkkää mielikuvituksen tuomaa mössöä. Juurikin kaiken tuon itseeni tutustumisen kautta koen saavuttaneeni tilan, jossa kykenen reagoimaan tunnetasolla pelkästään tämän päivän haasteisiin, ilman että noihin nivoutuisi vuosikymmenten käsittelemättömät tunnetilat. Juuri siitä syystä, niin hullulta kuin se saattaa tuntuakin, koen kiitollisuutta katkeruuden sijaan, vaikka juuri nyt vallallaolevat olosuhteet tarjoilisi varsin oivan alustan vaipua katkeruuteen, kiroten koko elämän.
Kuten aiemmin kirjoittelin, yritystoimintani on tarjoillut jokseenkin yhdelle ihmiselle riittävästi haastetta. Nyt kaikkiaan neljä vuotta kestänyt taistelu alkaa olemaan takanapäin. Hovista tuli päätös, että käräjäoikeuden hylkäämä velkajärjestely päätös jää voimaan. Käytännössä merkiten sen, että pikkuhiljaa väistämättä se vaikuttaa työhöni tavalla tahi toisella sen pistäen uusiksi. Viime maanantaina lähti auto ulosottoon ja jo tuo olisi ollut reissutyöläiselle maailmanloppu, ellei tuohon olisi ollut varasuunnitelmaa. Onneksi oli, reissaaminen jatkuu entisellään siihen saakka, kunnes verottaja lopettaa rallin, poistaen yritykseni ennakkorekisteristä.
Kuten sanoin, olosuhteet tarjoilisi oivan alustan katkeruudelle. Mutta katkeruuden sijaan, koen juuri nyt kiitollisuutta. Mistä? Kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä kaikesta haastellisuudesta huolimatta on minulle tarjoillut. Eikä se todellakaan ole vähän, varsinkin kun peilaan elämääni menneeseen aikaan, siis kaikkeen siihen kaoottisuuteen, mikä tänäpäivänä kulkee repussani mukana taakan sijaan suunnattomana voimavarana.
Olkoon että tämän hetken tilanne näyttää monin tavoin haastavalta. Pahimmillaan merkiten, että työni päättyy, velkojen roikkuen niskassani pahimmillaan parisenkymmentä vuotta. Kaikesta menneestä oppineena katkeruuden sijaan, totean oppineeni elämässä sen, että suurin osa negatiivisista tunteistani rakentuu joko käsittelemättömiin tunteisiin menneessä tai mielikuvitukseni luomiin kauhukuviin tulevassa, joten juuri nyt kiitos intensiivisen itseeni tutustumisen voin suht vaivatta pysähtyä hengittelemään kiitollisuutta nykyhetkessä, luottaen siihen että kun tämä yksi ovi elämässäni on sulkeutumassa, minun ei enää todellakaan tarvitse pakonomaisesti pyrkiä rynnimään saranapuolelta sisään. Sensijaan keskityn elämään tätähetkeä, luottaen siihen että elämä tarjoilee minulle juuri ne ovet, joista minun tulee aikanaan kulkea.
Puhumattomuus on muuttunut vuosien saatossa puhumiseksi. Tunteiden sekä asioiden pakeneminen, niiden kohtaamiseksi ja mikä kohdallani tärkeintä täydellinen luottamattomuus on rakentunut hitaasti, mutta sitäkin varmemmin vahvaksi luottamukseksi toisiin ihmisiin sekä elämään. Ei siis ihme että entinen sisimpääni syövä katkeruus on muovautunut tämän hetken kiitollisuudeksi, joka kantaa vaikeinakin hetkinä.
