Toinen mahdollisuus

Kuulin joskus aikanaan, erään terapeutin toteamuksen siitä ettei ahdistus ole itsessään tunne. Se on eräänlainen nippu tunteita.

Tuolloin tuon kuullessani koin hyvin vahvasti, että ainakin omalla kohdalla koettuna, ahdistus itsessään oli hyvinkin voimakas tunne. Pahimmillaan lamaannuttava. Tunne joka teki kertarysäyksellä kaiken tyhjäksi. Merkityksettömäksi.

Mutta mistä tuo ahdistus lopulta saa alkunsa? Millätavoin sitä voisi oikealla tavalla helpottaa ja mitä ovat niitä vähemmän oikeita keinoja. Siis taas kerran vain omakohtaisesti pohdittuna.

Muistan ensimmäiset, voimakkaat ahdistuskohtaukset jo ala-asteella. Noihin nivoutui tiiviisti pelko. Pelko siitä että taas kerran tulee saamaan selkäänsä tai mikä pahempaa, henkisen väkivallan ruoskimaksi. Omalla kohdallani elämässä fyysistä väkivaltaa on tullut koettua vähempi, mutta henkistä sitäkin enemmän. Joskus olen epätoivoissani miettinyt, että kunpa ihmiset ennemmin löisi, kuin satuttaisivat sanallisesti.

Henkinen väkivalta on omalla kohdalla yksi suurin syy ahdistukseen. Se kun osuu niin syvälle sisimpään, ettei tuolta pysty suojautumaan. Ainakaan silloin, kun on herkimmillään. Sanat satuttavat pahimmillaan siinämäärin, että lopulta tulee tarve vahingoittaa itseä fyysisesti, jotta tuo suuri musta möykky rinnasta, olisi hetken aikaa vaiti. Fyysinen kipu kun vie huomion toisaalle.

Omat rajat on lapselle asia, joka tulisi oppia jo kokolailla varhain. Ilman rajoja eläessä, kasvaa vain aikuinen, joka antaa toisten kävellä yli. Vieläpä pahimmillaan niin, että itse kuin tahtomattaan tuota mahdollistaen.

Olen pohtinut paljon omaa elämää ja esimerkiksi sitä, miksi ihmeessä tuo ahdistus on lähes jatkuvasti läsnä elämässä. Tai jos jossain kohtaa huomaan hengittää no helpommin, toimin pian kuin automaationa siten, että tuo ahdistus palaa päällimmäiseksi olotilaksi. Syy siihen lienee se, kun on oppinut elämään siten että kokee elävänsä vasta tietyntasoisen tuskan vallitessa.

Aikanaan käytin loputtoman määrän päihteitä, lääkkeitä ja muuta rompetta, kyetäkseni selviämään päivästä toiseen tuon piinaavan ahdistuksen kanssa. Nyt raittiina eläessä, luulisi ajanmyötä oppivansa elämään siten, ettei elämässä tarvitsisi olla jatkuva puristus läsnä. Niin luulisi.

Paljon olen omia kieroumia paikantanut, mutta yhä edelleen tietyt itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit suvereenisti torpedoi hyvää elämästä. Yksi suurin noista se harha, että yksin tulisi selvitä.

Minulle tuo yksin selviäminen on sitä, että vetäydyn omaan kuoreeni. Tuo on eräänlainen suojamekanismi kaikkea kaoottisuutta vastaan, jota ympärilläni koen olevan. Huono puoli tuossa se, et nekin ihmiset jotka haluaisivat auttaa, eivät tuon kuoren läpi pääse. Mitä syvemmälle kuoreeni käperryn, sitä kauemmas ihmiset etääntyvät ja sitä yksinäisemmäksi itseni koen.

Yksinäisyyden kokemus on toinen suurehko tunne ahdistukseni sisälllä. Tuohon kokolailla vahvasti liittyy kokemus erilaisuudesta ja siitä, kuinka arvoton lopulta on. Häpeä, riittämättömyys ja rakkaudettomuus tuo ihmiselle kokolailla ahdistavan olotilan.

Vielä kun pakettiin raapaistaan rusetiksi sisäinen turvattomuus, ei ihme että ihmistä ahdistaa ja kunnolla.

Eikä ihme, että meistä moni lähes epätoivon vimmalla pyrkii etsimään ulospääsytietä tuosta ahdistuksen kuristavasta otteesta.

Päihteet, lääkkeet, liikunta, ruoka, seksi, työ, opiskeli, elokuvat, netti, uhkapelaaminen, uskonto, raha, valta...

Keinoja on loputon määrä. Yksi yhdistävä tekijä noilla edellä olevilla keinoilla kuitenkin on. Kaikki itsessään on ihmiselle sinällään perusjuttuja, mutta kun noilla pyritään vaientamaan omaa tunnepuolta, noista jokainen lopulta ampuu siinämäärin yli, että sekä ihminen itse, että myös lähellä elävät voivat lopulta huonosti.

Mikä sitten oman kokemukseni mukaan on tie ulos tuolta hulluudesta? Eräänlaisten pikavoittojen, saati hetkellisten helpotusten sijaan se, että varaa itselle riittävän paljon aikaa tutustua itseensä sekä ylipäänsä siihen mikä lopulta ahdistaa.

Yksin tuota tutkimusmatkaa kovin harva jaksaa jatkaa ja sen vuoksi olisikin hyvä löytää elämäänsä nippu ihmisiä, joiden kanssa jakaa löytämäänsä. Erilaiset vertaistukiryhmät ovat hyviä tässä, joskin lähes poikkeuksetta alkuun aiheuttaen itsessä lisää ahdistusta. Sosiaalinen tilanne, yhdistettynä siihen että tulisi uskaltaa avata sisintään ventovieraille ihmisille, ei todellakaan ole helppoa. Positiivista vertaistuessa kuitenkin on se, että jokainen paikalla olija on kokenut juurikin sanan, eikä kenelläkään ole tarvetta arvostella toista.

Minulle yksi suurin este ahdistuksesta eroonpääsyssä on kuitenkin yhä hetkittäin aktivoituva ajatusyhtälö, joka syöttää sitä kuinka elämäni tulisi olla jatkuvaa taistelua sekä tuskaa.

Tänään ymmärrän tuon johtuvan pelkästään siitä, etten läheskään täysin ole kyennyt anteeksi antamaan itselle elämänpolullani tehtyjä erehdyksiä. Hupaisaa sinällään se, että aikanaan koin ihan samaa, vaikka konkreettisesti olin sopinut asiat jokaisen vahingoittamani ihmisen kanssa. Ei siis ihme, ettei olo tässä hetkessä ole yhtään sen kummempi, vaikka viime vuosien aikana olen omalla käytöksellä satuttanut useampia ihmisiä.

Lopputuloksena päästään siihen ihmisen yksilölliseen kulminaatiopisteeaeen. Pisteeseen, jonka kyetessään kohtaamaan, voi olla varma siitä, että elämä tulee yli puolitiehen vastaan ja ahdistus väistyy varmuudella. Armollisuus/armo itsensä suhteen.

Minulle tuo on vaikein asia siinä, kun lapsena opin että kaikki hyvä tulee ansaita. Armollisuus on yhä vieläkin vaikeaa. Armosta puhumattakaan. Kuinka ihminen joka vihaa itseä, voisi oppia terveellä tavalla rakastamaan itseä. Varsinkin kun rakkaus itsessä on läpi elämän ollut asia, joka on jollain tavoin ansaittava. Puhumattakaan siitä, kuinka kietoutuneena tuo sinällään kaunis asia elämässä on näyttäytynyt.

Niin kauan kuin itse yritän järkeillä tai kontrolloida elämääni, niin kauan tuo vapauttava armo pysyttelee poissa. Sen vuoksi ja juurikin siksi, tämän hetken vallalla oleva tuska ja ahdistus on entisen sysimustan pimeyden sijaan lohdullinen. Sillä mitä suurempi tuska, sitä lähempänä olen lopulta sitä minusta riippumatonta antautumista. Tuon muutaman kerran elämässä kokeneena totean, että juurikin nuo kokemukset auttaa siinä, etten enää läheskään niin kovasti yritä itse epätoivon vimmalla helpottaa oloani. Sensijaan pyrin luottamaan vain siihen, että jossain kohtaa taas tulen siihen pisteeseen, missä kaikki ahdistus sekä puristus saavat rakkaudellisen merkityksensä.

Armoa odotellen.

Kun ihminen oppii selviytymään elämässä, mitä erilaisimpien haasteiden koetellessa, saattaa kuin huomaamattaan oppia pitämään itseä vahvana ihmisenä. Eikä siinä, elämässä tarvitaan tietynlaista vahvuutta selviytyäkseen, mutta joskus itsessään tuo vahvuus voi vammauttaa ihmisen.

Näin kävi minulle. Tajuan nyt jo liiankin pitkään taistelleeni elämässä, ajatellen että selviän mistä tahansa. Mutta entä jos ei enää jaksakaan taistella? Entä jos jatkuvan taistelun sijaan, kaipaisikin rauhaa? Entä jos?

Minulle metsä ja luonto on lapsesta saakka tarjonnut eräänlaisen turvapaikan. Paikan rauhoittumiseen. Nyt tuo liialliseksi kasvanut taistelu on näkynyt myös siinä, etten ole ”ehtinyt” edes luontoon, kun on pitänyt niin kovasti taistella.

Eilen sitten pitkästä pitkästä aikaa, ihan hetken mielijohteesta suuntasin metsään. Kuunnellen lähes täydellistä hiljaisuutta puolentoista tunnin ajan. Puut humisi ja linnut lauloi, mutta se mitä minä kuulin, oli noitakin ääniä tärkeämpää omalle itselleni. Sisimpäni nimittäin sanoitti seuraavan lauseen. ”Voi luoja kuinka väsynyt minä olen.” Tuon kuullessani jotakin tapahtui sisälläni. Huomasin hartioideni laskeutuvan alas ja tietyn jo loputtomalta tuntuneen puristuksen hellittävän otetta lihaksistani. Olen väsynyt. Eikä sen myöntäminen haittaa mitään.

Jossain kohtaa jokainen meistä väsyy. Hyvin ymmärrettävää jo siinä kun katsoo ympärillä olevia ihmisiä, heidän jatkuvasti kiirehtiessään paikasta toiseen. Tavoitellen jotakin, mitä kenelläkin on sisimmässään saavutettavana.

Minä sensijaan saavutin eilen illalle yhden itselleni äärimmäisen tärkeän asian. Yhteyden omaan sisimpääni. Ilman tuota yhteyttä, olen kykenemätön kuuntelemaan itseäni ja ilman tuon kuulemista, säntään ja suoritan itseni uuvuksiin. Ymmärtämättä edes suorittavani.

Kulunut 13 vuotta elämässäni on ollut elämäni parasta aikaa. Samalla myös monin eri tavoin haasteellisinta. Jättäessäni päihteet 13 vuotta sitten, tulin alkaneeksi eräänlaisen sisäisen rakennusprojektin, joka jo monin tavoin on ollut riittävän ehyt aikaa sitten, mutta jonka tuoksinassa tulin kadottaneeksi jotakin itselle äärimmäisen tärkeätä. Oman heikkouteni.

Yksinään kun kukaan meistä ei elämässä taistelemalla selviä. Sen vuoksi on olemassa toisia ihmisiä. Siksi suurinta rohkeutta sekä suurinta vahvuutta on myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa toisten tukea. Minä vain satuin kadottamaan tuon kyvyn heikkouteen, pyrkien olemaan tukena toisille. Ajatellen, ettei minulla ole asiat läheskään niin huonosti, kuin tuolla toisella ihmisellä. Eikä välttämättä olekaan, mutta ei se silti tarkoita sitä, ettenkö minäkin omien haasteideni keskellä tarvitse toista ihmistä.

Vammauttavinta vahvuudessa kun välttämättä ei olekaan se, että ihminen konkreettisesti taistelisi elämässään yksin, vaan se, että ihmisten ympäröimänä kokee sisimmässään olevansa totaalisen yksin omien ongelmiensa kanssa.

Tuo yksinäisyyden kokemus on heijastus siitä suojamuurista, minkä vahva ihminen tahtomattaankin itsensä ympärille rakentelee, piilottaakseen oman heikkoutensa. Tuon muurin läpi ei pääse kukaan, eikä tuon muurin sisältä pääse ulos yhtikäs mitään. Juuri siksi tuon haarniskan alla lopulta uupuu.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että voin rehellisesti sanoittaa olevani uupunut. Miksi kiitollinen? Siitä syystä, että tuon myöntäminen tekee tuohon muurini halkeaman, joka ajanmyötä väistämättä tulee murtaneeksi lopulta koko rakennelman ja tulen taas kerran pääsemään irti tuosta valheellisesta vahvuudestani. Minun kun ei ole tarkoitus olla vahva. Minun sensijaan kuuluukin olla heikko. Tarvitseva. Sillä juuri siinä on oman ihmisyyteni ja inhimillisyyteni ydin. Tarve kokea yhteyttä itseensä ja kanssaihmisiin. Ilman yhteyttä itseeni, ei ole yhteyttä muihin ja tuosta kaikesta johtuen koen jäätävää yksinäisyyttä, vaikka ympärilläni olisi suurikin joukko ihmisiä.

Minä en halua olla yksin. Siksi myönnänkin tarvitsevani muita.

Joskus elämä tarjoilee olosuhteita sekä tilanteita, joissa sinällään olisi kaikki syy kokea katkeruutta, vihaa, turhautumista, pettymystä tai muita negatiivisia tunteita. Kysymys kuuluukin, mitä hyvää ylläolevista tunteista olisi mahdollisuus omaan elämään saada irroitetuksi?

Omalla kohdallani olen ainakin oman osani verran rypenyt kaikenlaisissa negatiivisissa tunnetiloissa, todeten taipumukseni sukeltaa noihin tunteisiin niin intensiivisesti, ettei tuolla paljon valoa ole odotettavissa. Pelkkää pimeyttä sekä synkkyyttä sitäkin enemmän.

Toisaalta kun katson taaksepäin, kaikki tuo menneen ruotiminen ja noissa negatiivisissa tunteissa piehtarointi on antanut elämääni todella paljon. Lähinnä siinä että nykyhetkeen ymmärrän noista tunteista sen, mikä osuus niissä on ollut menneessä käsittelemätöntä massaa ja mikä osa pelkkää mielikuvituksen tuomaa mössöä. Juurikin kaiken tuon itseeni tutustumisen kautta koen saavuttaneeni tilan, jossa kykenen reagoimaan tunnetasolla pelkästään tämän päivän haasteisiin, ilman että noihin nivoutuisi vuosikymmenten käsittelemättömät tunnetilat. Juuri siitä syystä, niin hullulta kuin se saattaa tuntuakin, koen kiitollisuutta katkeruuden sijaan, vaikka juuri nyt vallallaolevat olosuhteet tarjoilisi varsin oivan alustan vaipua katkeruuteen, kiroten koko elämän.

Kuten aiemmin kirjoittelin, yritystoimintani on tarjoillut jokseenkin yhdelle ihmiselle riittävästi haastetta. Nyt kaikkiaan neljä vuotta kestänyt taistelu alkaa olemaan takanapäin. Hovista tuli päätös, että käräjäoikeuden hylkäämä velkajärjestely päätös jää voimaan. Käytännössä merkiten sen, että pikkuhiljaa väistämättä se vaikuttaa työhöni tavalla tahi toisella sen pistäen uusiksi. Viime maanantaina lähti auto ulosottoon ja jo tuo olisi ollut reissutyöläiselle maailmanloppu, ellei tuohon olisi ollut varasuunnitelmaa. Onneksi oli, reissaaminen jatkuu entisellään siihen saakka, kunnes verottaja lopettaa rallin, poistaen yritykseni ennakkorekisteristä.

Kuten sanoin, olosuhteet tarjoilisi oivan alustan katkeruudelle. Mutta katkeruuden sijaan, koen juuri nyt kiitollisuutta. Mistä? Kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä kaikesta haastellisuudesta huolimatta on minulle tarjoillut. Eikä se todellakaan ole vähän, varsinkin kun peilaan elämääni menneeseen aikaan, siis kaikkeen siihen kaoottisuuteen, mikä tänäpäivänä kulkee repussani mukana taakan sijaan suunnattomana voimavarana.

Olkoon että tämän hetken tilanne näyttää monin tavoin haastavalta. Pahimmillaan merkiten, että työni päättyy, velkojen roikkuen niskassani pahimmillaan parisenkymmentä vuotta. Kaikesta menneestä oppineena katkeruuden sijaan, totean oppineeni elämässä sen, että suurin osa negatiivisista tunteistani rakentuu joko käsittelemättömiin tunteisiin menneessä tai mielikuvitukseni luomiin kauhukuviin tulevassa, joten juuri nyt kiitos intensiivisen itseeni tutustumisen voin suht vaivatta pysähtyä hengittelemään kiitollisuutta nykyhetkessä, luottaen siihen että kun tämä yksi ovi elämässäni on sulkeutumassa, minun ei enää todellakaan tarvitse pakonomaisesti pyrkiä rynnimään saranapuolelta sisään. Sensijaan keskityn elämään tätähetkeä, luottaen siihen että elämä tarjoilee minulle juuri ne ovet, joista minun tulee aikanaan kulkea.

Puhumattomuus on muuttunut vuosien saatossa puhumiseksi. Tunteiden sekä asioiden pakeneminen, niiden kohtaamiseksi ja mikä kohdallani tärkeintä täydellinen luottamattomuus on rakentunut hitaasti, mutta sitäkin varmemmin vahvaksi luottamukseksi toisiin ihmisiin sekä elämään. Ei siis ihme että entinen sisimpääni syövä katkeruus on muovautunut tämän hetken kiitollisuudeksi, joka kantaa vaikeinakin hetkinä.

Kiitollisuus vai katkeruus. Valinta on minun.

Mielenkiinnolla olen viime vuosina saanut seurata ihmisten elämää, samalla pyrkien löytämään sen oman paikkani kaiken tämän kaoottisuuden keskellä. Hetkittäin jopa sen löytäen. Minunnäköiseni elämän.

Millainen se sitten on? Elämää, jossa ei ole kiire mihinkään. Elämää, jota ohjaa luottamus siihen että asiat tapahtuvat ajallaan, kiirehtimättä. Ajatus siitä, että olen lopulta kokolailla pieni ratas suuressa kokonaisuudessa, mutta samalla ymmärrys siitä että myös minulla on oma tärkeä osani tässä kaikessa.

Se hetki kun hyväksyy itsensä kaikkine säröineen, ilman vertaamista kehenkään, on hetki jossa kaikki on lopulta hyvin.

Aivan samoin on erilaisten olosuhteiden kanssa. Kun itselle rehellisenä kykenen toteamaan kiitollisena sen, että juuri nyt, tällaisenaan vallalla olevat olosuhteet ovat juurikin ne mitkä tässä hetkessä elämääni palvelevat minua eniten, voin syvään huokaisten todeta tarpeen pakonomaisesti yrittää muuttaa jotakin häviävän kokonaan.

Ei mitenkään helppoja juttuja ihmiselle, joka aina ja kaikessa on verrannut itseään muihin. Vieläpä niin, että riippumatta omassa elämässä olevista olosuhteista, kuvitellut että tuolla toisella on jotenkin helpompaa tai parempaa kuin minulla.

Lopulta väsyttäessäni itseni jatkuvaan kiirehtimiseen sinne, minne en kuitenkaan jatkuvasta kiirehtämisestä huolimatta koskaan tulisi pääsemään, päätin pysähtyä. Itseni äärelle.

Paljon puhutaan siitä, että on turha etsiä mitään hyvää itsensä ulkopuolelta, vaan kaikki tuo hyvä löytyy sisältäsi. Minä aikanaan haistatin pitkät moisille fraaseille. Ajatellen että ne ovat vain joidenkin pehmeäpäisten haihatteluja. Unelmia onnesta, jota minä tuolloin kieli vyön alla juosten tavoittelin tuolta jostain.

Ei silti, tuossa kaikessa kiirehtämisessä piili lopulta ratkaisu minun hyvään elämääni. Tuon jatkuvan uupumisen saattelemana aloin pohtia elämää ja itseäni aivan uudessa valossa. Oman osuuteni kautta. Ymmärtäen sen, että maailma ja sen ihmiset jatkavat kulkuaan ilman minuakin, mutta sen aikaa kun minä siinä matkassa kuljen, voin omalta osaltani pyrkiä kaiken kaoottisen kiirehtämisen sijaan pysähtyä tarkastelemaan itseä ja sitä mitä hyvää minulla kenties omalta osaltani olisi tähän varsin kaoottiseen maailmaan annettavana.

Kokolailla kenties pieni osuus, mutta silti, nyt miettien yllättävänkin merkityksellinen. Sillä mitä enemmän minä saan omasta itsestäni sekä tuon kaiken kiirehtämisen taustalta yhytettyä tiettyjä ongelmakohtia, sitä enemmän minulla oman kokemukseni kautta olisi myös näille toisille annettavana.

Kaikki kulminoituu omalla kohdallani siihen, kuinka hyvin tässä hetkessä kykenen luottamaan elämään itseensä. Silloin kun luotan, oma osuuteni on kokolailla pieni ja vaivaton toteuttaa. Kun taas jos luottamisen sijaan pelkään elämää itseä, oma osuuteni kasvaa pahimmillaan kohtuuttomiin mittasuhteisiin, elämän lopulta muodostuessa jatkuvaksi henkiinjäämistaisteluksi. Tässäkin siis kyse siitä, millätavoin sisäinen maailmani tänään makaa. On nimittäin ihan se ja sama, jos maailmassa on rauha, jos sisälläni on kolmas maailmansota meneillään ja sama toisinpäin.

Lopulta kun kuitenkin meistä jokainen jossain kohtaa pysähtyy miettimään mennyttä elämää ja omia aikaansaannoksiaan. Jos minä jo nyt voin todeta sen, että vaikken välttämättä mitään suurta, saati mullistavaa historiankirjoihin välttämättä olekaan kyennyt tekemisilläni jättämään, niin yhdestä asiasta olen varma. Esimerkiksi siitä, että omalla matkallani sysimustasta pimeydestä ja totaalisesta yksinäisyydestä, takaisin toisten ihmisten pariin, päivänvaloon matkatessani, olen omalta osaltani kohdannut ja koskettanut niin monen ihmisen elämää, että tälläkin hetkellä tiedän että moni minut tunteva ihminen tätä tekstiä lukiessaan voi hymyillen miettiä niitä hetkiä kun polkumme kohtasivat. Osa puhtaasti kiitollisena, osa kenties minua hieman outona pitäen. Eikä siinä, osa saattaa jopa kirota kohdanneeni minut, mutta yhtäkaikki, jokainen kohtaaminen on silti ohjannut jokaista meistä kohti parempaa ja eheämpää elämää. Tasapainoisempaa huomista, jossa ainakin hitusen verran enemmän jokainen meistä miettii oman elämänsä sijaan, kenties myös lähellään elävien elämää ja sitä millätavoin omalta osaltaan voisi kenties lähimmäisiään huomioida tai auttaa.

Elä ja anna elää. Lähimmäisenrakkautta. Sitäpä sitä.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3

Viimekertainen kirjoitukseni herätti yllättävänkin paljon ajatuksia ihmisissä. Yllättynyt olen lähinnä siitä, kuinka avoimesti ihmiset puhuvat omista kokemuksistaan läheisriippuvuuteen liittyen. Sen vuoksi ja juuri siksi, ajattelin jatkaa aiheesta vielä hieman.

Itselleni yksi ongelma läheisriippuvuudessa liittyy omiin tunteisiini. Niiden tunnistamiseen. Tai paremminkin niiden tunnistamisen vaikeuteen.

Ihminen joka elää ja kasvaa elämään elämää muiden kautta, väärällä tavoin itsensä unohtaen, tulee samalla kadottaneeksi kosketuksen omaan itseensä. Sen myötä myös omiin tunteisiinsa. Tällainen ihminen minä olen. Olen ollut koko ikäni. Havainnoiden ympärilläni olevia ihmisiä, heidän tunteita, toimintaa, kehonkieltä ja kaikkea.

Olen eräänlainen profiloija. Skannaan ihmisiä ja sitä ovatko he minulle uhka. Samalla ollen kuin jatkuvassa hälyytystilassa, valmiina toimimaan vaaran uhatessa. Liittyy lapsuuteeni, kuinkas muuten.

Haastavaa tämä kaikki on siinä, kun välttämättä enää nykyhetkessä elämässäni ei ole kertakaikkisesti mitään pelättävää. Silti operoin elämässä siten, kuin pelokas ja varuillaan oleva ihminen operoi. Kuin säikkyen pienintäkin rasahdusta. Minulle nuo rasahdukset ovat niitä signaaleja, joita ihmisistä poimin. Heti, tietyn ärsykkeen aktivoiduttua, reagoiden asiaan loputtomalla arsenaalilla opittuja malleja. Vieläpä niin, että nuo mallit ovat itselleni haitallisia ja vahingollisia. Puhumattakaan siitä, mitä nämä mallit aikaansaavat suhteessa toisiin ihmisiin.

No sitten itse tunteisiin kaiken tämän taustalla. Pelko. Häpeä. Riittämättömyys. Hylätyksi tuleminen. Tunteet, jotka juurtuivat selkäytimeeni jo kovin varhain ja joiden ohjaamana siis olen elämässäni seikkaillut jo pidempään. Välillä hukuttaen nuo tunteet viinalla. Lääkkeillä. Kadottaen ne uhkapelaamisen virtuaaliseen todellisuuteen. Juosten niitä lenkkarit viuhuen pakoon, kuvitellen rautaisen fysiikan saavan nuo tunteet katoamaan. Eikä siinä, katoavathan ne. Hetkellisesti. Joskus kun oikein innostuu tekemään ympäripyöreitä työpäiviä, noita tunteita voi välttyä kohtaamasta viikkojakin, jopa kuukausia. Kunnes täysin loppuunpalaneena, pakotettuna pysähtymään, nuo tunteet vyöryvät yli kuin hyökyaaltona. Huuhtomaan samalla alleen kaiken sen hyvän, minkä vaivalla olen itsessäni onnistunut eheyttämään.

Tuosta johtuen elämäni on hetkittäin äärimmäisen raskasta. Puhumattakaan siitä, että viimeajat olen onnistunut välttämään noiden tunteiden kohtaamista, peilaten tunteita toisista ihmisistä. Kun paljon kohtaa päivittäin ihmisiä, ei ole pelkoa joutua kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Ainakaan niiden kipeimpien. Niitä kun voi sysätä syrjään nykyaikana loputtomin eri keinoin.

Elämä onneksi ei suostu tähän. Se seuraa hiljaa sivussa toilailujani, ohjaten minua kärsivällisesti, kerta toisensa jälkeen tilanteisiin joissa nuo selkäytimessäni olevat tunteet nousevat kohdattaviksi.

Nyt onkin pakenemisen sijaan aika kohdata ne. Pyytäen apua ja tukea tähän. Yksin kun tuohon tuskin kukaan kykenee. En ainakaan minä.

Nuo tunteet kun yksi kerrallaankin kohdattuna jyräävät alleen, puhumattakaan siitä kun niitä on useampia. Se saattaa hetkittäin jopa ahdistaa. Onneksi tänään tiedän, ettei ahdistus itsessään ole itsenäinen tunne, vaan puhumalla ja purkamalla tuota ahdistunutta oloa, tuon ahdistuksen taustalta lopulta löytyy yksittäisiä tunteita, joita kokemalla itse ahdistus lopulta lakkaa olemasta.

Kaikista suurin haaste kaikessa on kuljettu matka. Sillä mitä pidempään ihminen onnistuu välttelemään itsessään mitä erilaisimpia ikäviä tunteita, sitä enemmän hän matkan aikana tulee tahtomattaankin rakentaneeksi aidon itsensä suojaksi mitä erilaisimpia muureja. Itselläni näitä muureja on riittänyt, mutta uskokaa pois kun sanon. Mitä vähemmän itseni ympärillä mitään suojauksia tai muureja lopulta on, sitä aidommin saan toisen ihmisen kohdata sellaisena kuin hän on. Ilman että tuosta toisesta ihmisestä heijastuu itseeni niitä vääristymiä, joita itsessäni en ole vielä suostunut kohtaamaan.

Läheisriippuvuudessa, kuten kaikissa riippuvuuksissa noin yleensä, suurin ongelmavyyhti on tunteet. Läheisriippuvaisella lisähaasteena vielä se, että nuo tunteet jotka taustalla ongelmia aiheuttavat, eivät välttämättä alkuunkaan ole edes omia.

Minä nimittäin tiedän tänään sen, että yhä vieläkin suurin osa tunteista joita sisälläni kipuilen, ovat saaneet alkunsa useita vuosikymmeniä sitten. Sen vuoksi niiden alkuläheiden selvittely on hetkittäin hitusen hankalaa. Tuntuu kuin olisi arkeologi joka kaivaa tuhatvuotista hautaa auki, yrittäen olla heittämättä pois yhtäkään hiekanjyvää, sillä juuri tuo hiekanjyvä saattaa ollakin avain siihen suunnattoman kallisarvoiseen löytöön. Löytöön joka mullistaa kaiken.

Ehkä juuri siksi toteankin kiitollisena juuri nyt sen, ettei onneksi ole kiire mihinkään. Olen valmis vaikka hiekanjyvä kerrallaan rapsuttelemaan kuonaa pois, lopulta paljastaakseni sen aidon pienen ja hauraan ihmisen sisältäni. Sen joka jo kovin varhain kasvoi vääränlaiseen käsitykseen omasta itsestään, suhteessa toisiin ihmisiin. Tuo taakka harteilla tuo pieni ihminen on sitten taivaltanut matkaa tähän päivään. Luulotellen että matkan on ollut tarkoitus vahvistaa häntä. Mutta päinvastoin, matkan edetessä tullut toteamaankin sen, että mitä pidemmälle kulkee, sitä heikommaksi käy ja sitä enemmän oikealla tavalla nöyrtyy pyytämään toisilta apua. Elämässä kun ei ole oikeasti kyse siitä että vain vahvat pärjäävät. Sillä lopulta kaksi heikkoa yhdessä, ovat paljon vahvempia tukiessaan toisiaan, kuin yksikään yksinään valheellisessa vahvuudessa taisteleva ihminen.

Yksinäni kun en saa aikaiseksi juurikaan mitään, mutta yhdessä kykenemme lähestulkoot mihin tahansa.

”Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo..

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin, en taikoja tehdä voi. Kun mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy. Mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen”

Pelko on minulle tunne, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Niin paljon tuo sinällään epämiellyttävä tunne on elämässäni vaikuttanut ja vaikuttaa hetkittäin yhä.

Mitä sitten lopulta olen pelännyt? Mitä yhä pelkään?

Noihin kysymyksiin vastatakseni, minun tulisi pysähtyä kokonaan ainakin kuukauden ajaksi miettimään itseäni ja elämää. Mutta koska se ei tähän hetkeen ole mahdollista, tyydyn niputtamaan vastauksen yhteen sanaan. Itseäni.

Haastavaa kaikkineen todeta se, että kaikki mitä pelkään, kulminoituu minuun itseeni. Toisaalta pelko on esiintynyt ja esiintyy yhä edelleen mitä erilaisimmissa muodoissa, menettämisen, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelon viittaan pukeutuneena. Mutta nyt kun olen taas joitain viikkoja matkannut tuon kyseisen tunteen kanssa, on totuuden nimessä todettava, että olkoonkin että tuo tunne näyttäytyy kokolailla moninaisesti elämässäni, sen alkulähde löytyy minusta itsestäni.

Olisi kovin helppoa ulkoistaa oma pelkonsa koskemaan jotakin yksittäistä asiaa, ihmistä, paikkaa tai vaikkapa olosuhdetta, mutta koska pelko tunteena asuu minussa, olen ollut pakotettu tutkimaan sitä hieman tarkemmin.

Pelkään itseäni. Lähinnä sitä kuinka voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin reagoin. Toisaalta tämä voi olla jäänne paniikkihäiriöstä, mutta uskon vahvasti siihen, että paniikkihäiriölläkin on alkusyynsä. Siis se mistä kaikki saa alkunsa.

Ehkä yksi yksittäinen, suurin asia mitä pelkään itsessäni, on hallinnan menetys. Olenhan läpi elämäni yrittänyt pakonomaisesti hallita elämää, itseä, tunteitani, toisia ihmisiä, olosuhteita, kaikkea ja kaikkia. Silti todeten kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistuvani.

Nyt kuluneen kuukauden periodi opetti minulle taas äärimmäisen paljon. Pelkäsin nimittäin sitä että työni ja toimeentuloni loppuu. Eikä siinä, tuo pelko oli täysin aiheellinen. Mutta se mitä tuo pelko sai taas minussa aikaiseksi, kuvastaa vain ja ainoastaan taas kerran sitä, kuinka pirun vaikeata minun on yhä luottaa siihen että asiat järjestyvät. Että oma osuus asioissa riittäisi. Ei. Tuon luottamuksen sijasta alan epätoivoisesti touhuta säntäillen päättömänä edestakas, mieleni samalla syöttäessä mitä erilaisimpia kauhuskenaarioita asioiden kulusta. Sensijaan että eläisin tätä päivää ja tätä hetkeä, alan elää mielessäni jo kuukauden eteenpäin.

Usko pois kun sanon, käsittämättömän kuluttavaa. Mutta kun omalle päälleen on aika hankala sanoa SEIS!

Onneksi pari vuotta takaperin, kun viimeksi koin konkreettisesti tilanteen jossa kaikki oli vaakalaudalla elämässäni, yrittäjyyteni saralla, löysin luonnon. Tuolla liikkuessani osaan pysähtyä. Hiljentyä. Rauhoittua. Hellittää ja päästää irti.

On kuin olisin ihan eri maailmassa. Toisessa ulottuvuudessa. Luonto on siinä ihmeellinen paikka, että siellä tuntuu siltä, kuin ei olisi yhtikäs mitään hätää. Ei vaikka olosuhteet elämässä muuta väittäisivät. Ei siis ihme että viimeaikoinakin olen säännöllisesti hakeutunut tuonne valtakuntaan. Valtakuntaan, johon esimerkiksi pelolla ei ole asiaa. Olen monta kertaa huvittuneena miettinyt sitä, että luonto on minulle turvapaikka, mihin pelko ei uskaltaudu. On kuin se tietäisi että tuolla minulla on taustajoukko joka antaisi sille köniin.

Ei silti, jo aikoja sitten pelko on alkanut opettaa minulle irtipäästämistä. Toivottomalle takertujalla varsin tarpeellinen taito. Harmi vaan, että yhä edelleen tarvitaan melkoinen määrä tuota epämiellyttävää tunnetta, ennenkuin suostun hellittämään taistelusta, takertumisesta ja löysäämään irti asioista.

Mutta kuten niin monasti aiemminkin, niin nytkin, kun tunteet käy sietämättömiksi, kun tekeminen alkaa viedä liiaksi voimia, hyvää tekevä hellittäminen tulee lopulta kuin itsestään. Tuo hellittäminen tapahtuu, kun sisimmässäni hyväksyn sen tosiasian, että olen todellakin tehnyt enemmän kuin oman osuuteni asioissa ja se miten lopulta käy ei enää ole omissa käsissäni. Lopulta siis on kyse vain suostumisesta luopumaan elämänsä hallitsemisesta. Kymmeniä ja kenties satoja kertoja saman prosessin elämäni aikana läpikäyneenä, jaksan yhä ihmetellä sitä miksi kerta toisensa jälkeen kiusaan itseni hulluuden partaalle ennenkuin osaan hellittää. Kenties kyse onkin juuri siitä ettei tuo hellittäminen olekaan oman tahtoni teko. Ehkä se on lopulta juuri se hyvä johon tänään uskon, joka rientää avuksi, kun katsoo tuolta jostain etteihän nyt kertakaikkiaan tuon jätkän sähellyksestä tule yhtikäs mitään. Niin tahi noin, nyt taas kerran yritän muistaa tämän hetken, kun elämä seuraavan kerran tarjoilee haasteita tarttua tuohon hallinnan harhaan. Jospa taas hitusen aikaisemmin osaisi todeta taistelun turhaksi. Ilman että jok'ikinen kerta tarvitsisi takoa päätään betoniseinään.

Kuten aikaisemmista postauksistani on voinut päätellä, olen yrittäjyyteni kautta kulkenut kuluneen vuoden periodin Keski-Suomessa viipyillen arkipäivät, yöpyen Laukaan Peurungassa. Olen tässä matkallani kuvaillut paikkaa ja tässä kirjoituksessani on tarkoitus lähinnä esitellä sitä kuinka kaunis tämän paikan luonto eri vuodenaikoina on.

Paikkanahan tämä on kaikinpuolin ihanteellinen. Sopivan syrjässä jotta täällä voi aistia luonnon rauhan. Mutta samalla sopivan lähellä kaikkia palveluita, eikä Jyväskyläänkään ole matkaa kuin joitain kymmeniä kilometrejä. Höpinät sikseen, puhukoon kuvat puolestaan.

Tässäpä siis Peurunkaa 12 kuukauden periodilla tarkasteltuna. Jos itse haluat tulla tarkistamaan paikan, niin ei muuta kuin oheisesta linkistä varausta tekemään. Josko luonto täällä huokuu rauhaa, niin actionia kaipaavalle täältä löytyy tekemistä yllinkyllin. Huippuartistien keikkoja unohtamatta. Tässä ehkä suurin syy, miksi allekirjoittanut on arkipäivät täällä jo vuoden ajan viipyillyt ja tulee vielä useamman vuoden viipyilemään.

Loppuun tämän postaukseni mukaisesti kuvan kera totean vain että..

Kuten aikaisemmista postauksistani lienee käynyt ilmi, olen matkustellut viikot yrittäjyyteni kautta Keskisessä Suomessa, yöpyillen säännöllisesti arkipäivät Laukaan Peurungassa. Tutustuin paikkaan 2013 vieraillessani kyseisessä paikassa pitämässä kokemusluentoani. En tuolloin osannut kuvitellakaan että tulisin viettäneeksi aikaa säännöllisesti kyseisessä paikassa.

Kun työni toi minut Keski-Suomeen, ei minun tarvinnut kauaa miettiä mihin majoittuisin, niin kaunis ja viihtyisä kyseinen paikka on. Ajattelin nyt tässä postauksessani hieman esitellä tätä kyseistä paikkaa, sellaisena kuin se itselleni tässä vajaan 10 kuukauden säännöllisen majailun on esittäytynyt.

Onko parempaa aamun aloitusta, kun aamupalalla istuessaan saa katsella ylläolevan kuvan kaltaista maisemaa, jossa avautuu kaunis järvimaisema. Itselleni on tullut jo tavaksi istua hetki ihan rauhassa, katsellen tuota kuvankaunista Peurunkajärveä. Jos tuossa maisemassa ei sielu lepää, niin sitten on aika katsahtaa peiliin. Yleensä kyllä itselläni päivä käynnistyy varsin kiitollisin mielin, katsellessani hetkisen tuota rauhoittavaa järvimaisemaa. Aamupalan ollessa samalla ravitsevan monipuolinen.

Olen pyrkinyt opettelemaan siihen, että joka viikko, ainakin kerran, jos ei parikin, raivaan kalenteristani aikaa siihen että käyn rauhallisella kävelyllä lenkkipolulla joka kiertää sopivan matkan hotellin ympäristössä, Peurunkajärveä mukaillen. Jos taas tuolla polulla ajatukset eivät rauhoitu, voi kysyä itseltään, onko elämässä tullut tehtyä valintoja joiden myötä kiire on liiallisesti läsnä.

Minulle ihmisenä on tullut äärimmäisen tärkeäksi muistuttaa itseäni säännöllisesti rauhoittumisen merkityksestä elämässäni ja viime aikoina olenkin oppinut ottamaan aikaa itselleni ja liikkumaan taas luonnossa. Olen nimittäin tässä matkani varrella todennut sen, että juurikin luonto on sellainen paikka jossa kaikki ylimääräinen kiire ja stressi kaikkoaa. Ei siis ihme, että jo lapsuudessani kokiessani erinäisiä ahdistuksia, löysin itseni säännöllisesti luonnosta. Nyt tuolla lenkkipolulla liikkuessani, huomaan säännöllisesti palaavani lapsuuteeni, nyt ahdistumisen sijasta löytäen kiitollisuutta siitä miten elämä minua onkaan kuljettanut.

Lenkkeilyn lisäksi Peurunka tarjoaa todella monipuoliset puitteet mitä erilaisimpiin harrastuksiin. Esimerkiksi perheen kanssa täällä majaillessa, voi kylpylässä polskimisen vastapainona käydä heittelemässä frisbeetä, keilaamassa, kuntosalilla tai vaikka kokeilemassa jousiammuntaa. Kaikki syyt jotka ovat este kuntoilulle täällä, ovat tekosyitä. :)

Majoitustiloissa ei myöskään ole mitään moittimista. Ylläoleva kuva on hotellihuoneeni parvekkeelta avautuvasta näkymästä. Lisäksi kun töideni vuoksi olen nyt arkipäivät Laukaassa, niin joissain sopivissa kohdin perheeni on viipyillyt pieniä lomajaksoja täällä kanssani ja siitä huolimatta että meitä kaikkiaan on 7 henkinen sirkus, ei majoittuminen ole sittenkään ollut ongelma. Tähän tarkoitukseen täällä on olemassa muutamia korkeatasoisia huviloita sekä hotellin yhteydessä sijaitseva sviitti, joka tarjoaa todella hulppeat puitteet isommankin porukan majoittumiseen.

Sen mitä itse täällä olen säännöllisesti majoittunut, niin ei minulla tästä paikasta ole yhtikäs mitään pahaa sanottavaa. Lisäksi kun olen tässä ajansaatossa saanut tutustua henkilökuntaan hieman tarkemmin, niin en yhtään ihmettele sitä miksi täällä muutoinkin kuin minä porukka tykkää majailla. Aina tänne maanantai päivän päätteeksi saapuessani vastaanotto on yhtälailla ystävällinen. Ei siis ihme, että aionkin täällä viipyillä sen mitä nämä tämän hetkiset työni minut tällä alueella pitävät. Näillä näkymin vielä useamman vuoden ajan.

Loppuun totean vielä sen, että tuo ylläolevan kuvan paikka on toiminut minulle paikkana, jossa tasaisin väliajoin käyn pohtimassa elämääni. Tuohon pysähtyessäni, ympärillä oleva hiljaisuus pysäyttää minut aina miettimään sitä kuinka ihmeellisellä tavalla elämä on minut tänne kuljettanutkaan. Tuossa miettiessäni ymmärrän kaikkien pelkojeni, ahdistusteni sekä pahimpienkin paniikkieni toimineen minulle matkakumppanina, kuin opastaen minua kohti tätä päivää. Helpolla ei tänne ole tultu, mutta nyt miettien ymmärrän sen haastavuuden olleen tarpeen lähinnä siinä, että se on kuin kysynyt minulta kuinka kovasti olen valmis ponnistelemaan saadakseni elämäni tasapainoon. Nyt elämän ollessa tasapainossa, ponnistelu on huomattavasti vähentynyt, mutta siitä huolimatta minulla ei ole aikomustakaan jäädä lepäilemään laakereilleni. Ymmärrän nimittäin elämäni niin, että oman osuuteni hoitaen, jok'ikisestä päivästä on mahdollisuus oppia jotakin uutta ja tarpeellista tulevaisuutta ajatellen.

Yksi tärkeimmistä opeista mitä tämä reissutyö on minulle tarjoillut on se, että tänään ymmärrän kotona odottavien ihmisten tärkeyden elämässäni. Ilman heitä nimittäin en olisi tässä.

Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.

Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.

Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.

Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.

Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.

Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.

Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.

Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.

Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.

Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.

Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.

Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.

Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.