Toinen mahdollisuus

Jokainen meistä varmasti jollakin tasolla, jossain kohtaa on taistellut elämässään. Kuka toimeentulosta. Kuka terveydestä. Kuka jostain äkillisestä menetyksestä aiheutuneesta tuskasta johtuen.

Kun elämässä on vallalla olosuhteet, jotka syystä tahi toisesta aiheuttavat mitä erilaisimpia, epämiellyttäviä ajatuksia sekä tunteita, yleisin reaktio ihmisellä lienee se, että alkaa kuin vaistonvaraisesti taistella noita asioita, ajatuksia tai tunteita vastaan.

Itse olen taistellut käytännössä jokaista noita edellä kuvaamaani tilannetta vastaan. Kuin pakonomaisesti pyrkien muuttamaan niitä. Aivan samoin koen taistelleeni lähestulkoot läpi elämän, aina vähänpäästä jotakin. Yksi varhain opittu malli, josta ajan myötä kasvoi sitä tuttua ja turvallista ja josta poisoppiminen on todellakin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kun pitkään olin työttömänä, opiskelin 6 vuotta, uskoen että valmistuttuani saisin työllistetyksi itseni. Lopulta valmistuen kyllä, mutta työura koulutusta vastaavalla alalla jäi haaveeksi. Opin kylläkin tuossa vajaan kahden vuoden työnhakuprosessissa sen, etten väkisellä vääntäen onnistu itseäni työllistämään.

Sama oli terveyden saralla. Taistelinhan epätoivon vimmalla kaikkiaan 17 vuotta erilaisia riippuvuuksia vastaan, aivan samoin, kuin pakonomaisesti voittamaan viholliseni.

Isäni ja parhaan ystäväni itsemurhat saivat minut taistelemaan, ymmärtääkseni tapahtuneen järjettömyyden. Loputtuloksena kaikessa yksi ja sama. Väkisin vääntämällä ei minään asia muutu mieleisekseni.

Edelläolevat esimerkit on vielä suhteellisen helppoja ymmärtää, mitä tuohon taisteluun tulee, mutta todellinen haaste syntyykin siitä kun toteaa oman elämänsä olleen yhtä jatkuvaa loputonta taistelua sekä selviytymistä.

Nyt kun olen taas kerran saanut kokea eräänlaisen, kaikki voimat vieneen voimattomuuden, kykenen kenties hetkellisesti tarkastelemaan kokonaisuutta taas hieman etäämmältä. Mistä siis tuo jatkuva tarve taistella kaikkea ja kaikkia vastaan?

Tälle aamua, elämää mietiskellessä ihmettelin itseä taas kerran. Miksi ihmeessä, yhä vieläkin olen niin kertakaikkisen armoton itseäni kohtaan? Todeten jälleen kerran päätyväni saman toteamuksen äärelle. ”Kun sinun tulee ansaita oikeutus olemassaolollesi”.

Kun lapsuudessa kasvaa käsitykseen siitä, ettei ole tuohon oikeutettu ja yleisimmät kommentit mitä ulkopuoleltaan saa, koskevat sitä että sinussa on jotain vikaa, jotain outoa tai jotakin peruuttamattoman väärää, ei ihme, että yhä vieläkin, elää etsien jatkuvasti jotakin vikaa itsestään.

Samalla vain kiihdyttäen tahtomattaan tuon oravanpyörän vauhtia, josta jo aikoja sitten toivoi pääsevänsä vapaaksi.

Kun oppii vihaamaan itseään ja kaikkea sitä mitä on, ei todellakaan ole helppoa löytää sitä kuuluisaa armollisuutta itseään kohtaan. Puhumattakaan siitä, että nykyaika ei katso kovinkaan suopeasti epäonnistujia. Itseänikin on viime vuosina melkoisen rankasti rangaistu yrittäjyyteen liittyvissä valinnoissani. Ei siis ihme, ettei oikein osaa vielä antaa itselleen anteeksi.

Hyvin vahvasti kuitenkin uskon siihen, että minun polullani on merkitystä. Kaikki se, mitä tälle polulle lopulta kuulukin, löytää kyllä paikkansa. Enkä epäile enää hetkeäkään, ettenkö jossain kohtaa tuota polkua huokaise taas kerran syvään, ymmärtäessäni kaiken tarkoituksellisuuden.

Nyt miettien elämä ei varmasti kenelläkään ole aina helppoa. Saati vaivatonta. Enkä minä edes sellaisesta haaveile. Lähinnä se mitä tässä kaikessa höykkyytyksessä olen oppimassa, on se, ettei elämän olekaan välttämättä tarkoitus olla yhtä ruusuilla tanssimista. Mutta sensijaan on ensiarvoisen tärkeätä oppia huomaamaan juurikin kaiken kivikkoisuuden keskellä kasvavat pienen pienet kukat. Ne kun ovat juurikin niitä, jotka tähän kaikkeen karuuteen luovat kangastuksen siitä elämän kauneudesta.

Itselle tähän hetkeen tärkeimmät asiat omassa elämässä olisivat ne, että oppisin tiedostamaan tietyt, tasaisin väliajoin esiintyvät toimintamallit, joilla omaa elämääni tahtomattani sabotoin, sekä ymmärrys siitä että aivan sanoin kuin kuka tahansa muu, myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas ja ainutlaatuinen. Ilman että tuota arvostusta kokeakseen, tarvitsisi loputtomiin asti suorittaa, sännätä, rynnätä tai rymistellä. Saati että elämän tarvitsisi olla jatkuvaa, loputonta taistelua tai selviytymistä jostakin.

Opiskelussa siis hiljentyminen, pysähtyminen, kiireettömyys sekä näiden ympärille tiiviisti nivoutuva läsnäolo itselle. Olen arvokas. Juuri tällaisenaan. Aivan kuten sinäkin.

Hylätyksituleminen. Rakkaudettomuus. Pelko. Häpeä. Syyllisyys. Riittämättömyys.

Siinä tunteita, jotka juurtuivat minuun lapsuudessani. Tunteet, joita opin pakenemaan suojatakseni itseäni. Pakokeinoja rakentui sitämukaa kun edellinen osoittautui toimimattomaksi.

Täydellisyyden tavoittelu. Järkeily. Kontrollointi. Siinä lopulta asiat, joiden ympärille kaikki elämässäni vallalla ollut hulluus lopulta nivoutuu. Oli kysymys sitten lopulta täysin pakonomaiseksi käyneestä päihteiden sekakäytöstä tai hulluuteen saakka äityneestä työnteosta.

Niin kauan kuin pakenen itseä, omia tunteitani, maailma on todella pelottava paikka elää. Lähes jokaisen ihmisen ollessa minulle uhka. Operoidessani elämässäni järkyttävien pelkojen ohjaamana, yritän viimeiseen hengenvetooni saakka yksin. Ajatuksella että itse ratkaisen elämäni ongelmat. Lopulta kuinka äärettömän vaikeata onkaan myöntää tarvitsevansa toisia ihmisiä. Sen myöntäminenhän merkitsisi heikkoutta, eikä sellaista nykymaailmassa katsota hyvällä. Mutta entä jos katsottaisiinkin. Entä jos kaikki tuo onkin vain pelon luomaa mielikuvitusta. Entäpä jos juuri se ihminen, jonka vähiten odotit sinua voivan auttaa, auttaisikin sinua itseasiassa eniten. Kyse on lopulta vain itsensä ja omien tunteiden kohtaamisesta.

Mitä enemmän ihminen pelkää, sitä todennäköisemmin hän tekee kaikkensa, välttyäkseen kohtaamasta tuota ikävää tunnetta. Yrittäen kaikkensa ratkaistakseen ongelmansa, jotenkin helpommin, kivuttomammin. Yrittäen lopulta löytää rohkeuden, myöntämättä pelkäävänsä. Ei voi olla rohkea, ellei ensin myönnä pelkäävänsä. Sillä mihin ihmeeseen ihminen tarvitsisi rohkeutta, jos pelkoa ei ole.

Minä olen myöntänyt pelkääväni. Myönnän pelkääväni hetkittäin yhä. Mutta koska oma pakomatkani olen käynyt siinämäärin loppuun, että yksin taisteluni sijaan, päästän itseni jo tänään huomattavasti helpommalla, myöntäen pelkääväni ja ennenkaikkea myöntäen tarvitsevani toisia ihmisiä kohdatakseni tuon tunteen itsessäni. Ennemmin kuitenkin tässähetkessä kohtaan itsessäni tuon tunteen, kuin se että lähden taas piinaavalle pakomatkalle. Lopulta kun juuri tuo mitä pakenen, aiheuttaa kaiken sen tuskan mitä tuolla pakenemisella pyrin välttämään. Eli pakenemisen aiheuttaman tuskan lisäksi minulla jää edelleen kohdattavaksi tuo alkuperäinen tunne. Aiheutan siis vain lopulta itse itselleni lisää tuskaa tuolla pakenemisella. Omaa itseä, omia tunteita kun ei vain voi loputtomiin juosta karkuun.

Yleensä ihminen on siinä hassu otus, että suistuessaan lopulta tekemään jotakin itselle epämiellyttävää, hän kuin automaattisesti ajattelee ensimmäisenä siitä koituvaa hyötyä, palkkaa tai palkkiota. Eikä siinä, niin minäkin aikanaan ajattelin. Esimerkiksi luopuessani siitä kaikista rakkaimmasta ystävästäni, päihteestä, automaattisesti ajattelin, että suostuessani tällaiseen urotekoon, elämän on osaltaan siitä hyvästä tarjoiltava minulle vastavuoroisesti kaikki se mitä ikinä saan päähäni haluta. No kävikö lopulta niin? Ei, jos ajattelen asiaa nykyhetkessä, tuon aikaisella ajatusmaailmallani. Kyllä, jos ajattelen nykyisellä.

Ero noissa kahdessa ajatusmaailmassa on luokkaa valovuosi. Tuolloin kaikki mitä halusin, kulminoitui lähinnä rahaan, valtaan ja mammonaan. Tämän hetken ajatusmaailmani kulminoituessa sensijaan, päinvastaisesti (järjenvastaisesti) kaikkeen muuhun.

Sain nimittäin elämältä juurikin kaiken sen mitä ikinä tarvitsin. Joissain kohden sen merkitessä raastavaa menetyksiä, kipua aiheuttanutta haastetta tai vaikka tuskaa tuottanutta vastoinkäymistä. Sain nimittäin kaiken sen, mitä tarvitsin, oppiakseni luottamaan toisiin ihmisiin sekä ennenkaikkea elämään, siinämäärin etten enää palaisi pakonomaiseksi käyneeseen pakenemiseen itseä ja elämää.

Kaikista nöyryyttävintä, mutta samalla myös kaikista vapauttavinta itselleni oli lopulta tietoisuus siitä, etten minä todellakaan tiedä mikä milloinkin on itselleni parhaaksi. Mutta onneksi elämä tiesi ja tietää. Luottaessani elämään, minun ei tarvitse pelätä. Riittää kun pakanemisen sijaan elän yhden päivän matkan kerrallaan, kohdaten sen päivän aikana elämänpolulleni eksyvät ihmiset, asiat, tunteet ja tapahtumat sellaisenaan. Loppu hoituu kyllä. Lopulta kun kyse on vain tästä päivästä.

Olen saanut paljon, paljon enemmän. Kuin moni toinen saanut on, sen ymmärrän..

Ilman kyyneleitä, voiko rakastaa.
Onko olemassa heitä, jotka paljon saa.
Maksamatta hintaa, ilman tuskaa.
Suoraan sanotaan, jotain puuttumaan jää silloin onnestaan.

Olemme me ihmiset kokolailla poloisia. Kiiruhdamme toinen toisellemme todistelemaan niitä asioita ja ajatuksia, joihin itse itsemme olemme saaneet vakuutetuksi. Kaikki tämä käsittämätön touhottaminen, vain siksi, ettemme vain vahingossakaan joutuisi kohtamaan omaa itseämme, saati kaikkea sitä mitä vuosien ja vuosikymmenten aikana olemme sisällemme varastoineet. Epämiellyttäviä tapahtumia ja niihin liittyviä tunteita.

Omassa elämässäni olen ollut jo vuosien ajan pakotettu katsomaan silmästä silmään syvintä sisintäni ja kaikkea sitä pimeyttä mitä se kätkee sisälleen. Silti yhä tänäänkin koen olevani vain inhimillinen ihminen, jolla todellakaan ei loppupeleissä ole hajuakaan siitä millätavoin mikäkin asia tulisi ratkaista.

Lähinnä huvittuneena seuraan sivusta sitä, kuinka toisaalla ihminen tuomitsee toisen lajikumppaninsa, ymmärtämättä yhtään, että tuossa samalla tulee toisessa kohtaa tuomitsemaan itsensä.

Esimerkkejä riittää loputtomiin. Toisessa kohden kaiken suvaitsevat ihmiset avaisivat rajat ja sallisivat kaikkien maahanmuuttajien tulla tänne. Toisessa äärilaidassa ihmiset tuomitsevat sekä nämä ”suvakit”, että myös heidän paapomansa maahanmuuttajat. Seuraavassa ryhmässä ihmiset kinastelevat siitä millä tavalla ihminen pelastuu tai joutuu kadotukseen. Toinen lyö raamatulla, yrittäen lähes pakonomaisella vimmalla saattaa sanomaa, jonka uskoo olevan se ainoa ja oikea autuaaksi tekevä asia tässä ajassa. Toinen ääripää ateismiä vaalivasta porukasta, sortuu ihan samaan, pyrkiessään vakuuttamaan nämä uskovat omista vakaumuksistaan. Poliitikot riistävät vähempiosaisia ja nämä vähempiosaiset veisivät poliitikoilta viimeisimmänkin päätäntävallan. Terveysintoilijat puhuvat suu vaahdossa siitä, kuinka ihmisen tulee syödä ja liikkua terveellisesti, kun taas toisessa ääripäässä ihminen syö juuri sitä mitä haluaa, liikkuen juuri senverran mitä itse kokee tarpeelliseksi.

Kuten todettua tätä listaa ja vastakkainasettelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse kun kykenen samaistumaan jokaisessa kohtaa molempiin osapuoliin, niin niputan tämä vastakkainasettelun lopulta siihen asiaan, joka itselleni elämässä on tullut kaikista eniten lähelle. Päihderiippuvuus ja sen hoitaminen. Toisessa ääripäässä ihmiset lappavat antaumuksella ihmiselle päihteitä, joskin lääkkeen nimellä, kun taas toisessa ääripäässä aatteensa kannattajat tulevat tuominneeksi jo liköörikonvehdit itse s**tanasta lähtöiseksi.

Yhtä kaikki. Näitä kaikkea yhdistää yksi ja sama asia. Oman itsensä pakeneminen. Jokainen juoksee elämässään kuin loputtoman tuntuista marathonia, joka on vieläpä siinä ihmeellinen, että mitä pidemmälle tuota matkaa saa taitetuksi, sitä pidemmästi on vielä matkaa jäljellä. Johtuen niinkin yksinkertaisesta syystä, että mitä kovemmin ihminen itseä pakenee, sitä kauemmas hän omasta itsestään kaikkoaa. Eikä siinä, ilman noita vastakkainasetteleuitakin, elämä on täynnä asioita ja tekemisiä, joihin itsensä voi huoletta kadottaa. Huono puoli kaikessa se, että mitä kovempi vauhti, sitä suurempi sokeus ja lopulta kaikessa tässä suurin kärsijä on ensisijaisesti ihminen itse. Mutta toisaalta kun olemme laumaeläimiä, halusimmepa tahi emme, ei meistä kovinkaan moni voi voida itsessään huonosti, ilman että siitä joku lähellämme oleva ihminen ei tulisi sijaisena kärsimään.

Tällä paatoksellani pyrin jälleen yhteen havahduttavaan seikkaan. Siihen, johon itse havahduin jo vuosia sitten, mutta johon tulen yhä edelleenkin tasaisin väliajoin havahtumaan. Pysähtymisen tärkeyteen.

Kun ihminen nimittäin oikeasti pysähtyy, siinä tapahtuu juuri se, mikä itseasiassa aiheuttaa kaiken tuon armottoman pakenemisen. Nimittäin se, että oikeasti edes hetkeksi pysähtyessäsi sinut takuuvarmasti valtaa jokin tunne.

Jo hetken aidosta pysähtymisestä seurauksena ihminen kokee yllättävän voimakkaita tunnekuohuja. Mitä enemmän sisimpään on tullut tahtomattaan sullottua tuota näkymätöntä materiaalia, sitä voimakkaampana nuo kuohut ylitse vyöryvät. Olen loputtoman monen ihmisen kohdalla kuullut sanonnan, miksi ihmeessä olisin paikallani kun heti alkaa ahdistamaan. NO JUURIKIN SIKSI!!

Nimittäin suurin palvelus, jonka itselle ja läheisillesi voit tehdä, on opetella pysähtymään säännöllisesti itsesi äärelle. Sillä tehdessäsi näin, et voi välttyä siltä että nuo tunteet alkavat nousta pintaan ja sen seurauksena olet ennenpitkää lähes pakotettu puhumaan niistä jollekin. Kun sitten puhut, nuo tunteet saavat tilaa tulla näkyväksi ja kuinka ollakaan oma olosi helpottu. Kun voit paremmin, sinun on helpompi olla toisen ihmisen lähellä ja näin kanssakäymisesi toisten ihmisten kanssa helpottuu.

Ei tämä todellakaan ole mitään tilastotieteilyä, saati ydinfysiikkaa. Tämä on loppupeleissä asia minkä ihminen varsin helposti oppisi, mikäli vain kokisi sen tarpeellisena. Yleisin kommentti, mikä esimerkiksi työssäni ihmisten kanssa tunteiden puhumisen tärkeydestä keskustellessani kuulen, on se, etteihän nyt omista tunteista ole koskaan kukaan puhunut. No ei olekaan ja eipä siis ihme että me ihmiset voimme niin huonosti.

Lopulta kuitenkin totuus on se, että olipa kysymyksessä menestynyt yritysjohtaja, korkeassa asemassa oleva poliitikko tai vaikkapa tavallinen kadunmies, niin kaikilla heillä on sisimmässään enempi tahi vähempi ylimääräistä kannettavaa. Taakkaa jota kantaessaan ihminen väistämättä väsyy ja uupuu. Haaste näissä tulee lähinnä siinä, että mitä paremmin taloudellisesti toimeentulevasta ihmisestä on kysymys, sitä enemmän hänellä on kapasiteettia paeta omaa itseään. Tämä on varsin selvästi nähtävissä esimerkiksi menestyneissä näyttelijöissä tai muusikoissa, jotka lopulta kyllästyvät elämämäänsä siinä määrin, että vetävät päänsä sekaisin mitä kovemmilla aineilla.

Loppukaneettina totean vielä sen, että alkaessasi tutustumaan itseesi, sinun kannattaa olla tarkkana kaikenlaisten hengellisten ryhmien ja niihin liittyvien gurujen kanssa. Siellä nimittäin on ihan samalla tavoin suunnattoman pelon ohjaamia ihmisiä, jotka parhaimmillaan kertovat sinulle elämän tarkoituksena sen ettei millään ole lopulta mitään tarkoitusta. Itsekin aikanaan moiseen sorruin, kunnes ymmärsin oman sisäisen pahanolon jatkuessa taas kerran sortuneeni vain yhteen monista sudenkuopista, liialliseen vastuuttomuuteen asioissa. Kun ei meitä ihmisiä ole lopulta tänne sen vuoksi luotu, että yrittäisimme vakuttaa toinen toisillemme sitä ettei ole mitään vakuuteltavaa. Tärkein tehtävämme täällä on opetella tulemaan toimeen itse itsemme kanssa ja sen myötä kenties oppimme tulemaan toimeen myös toinen toistemme kanssa.

Jos nyt pysähdyt esimerkiksi varttitunniksi, poistaen elämästäsi kaikki ärsykkeet, veikkaan melkoisella todennäköisyydellä täydellisessä hiljaisuudessa istuessasi sinut valtaa mitä erilaisemmat tunteet. Mitä suurempi ahdistus, sitä suurempi on taustalta löytyvä pelko ja mitä kovemmin yrität tuota pelkoa itsessäsi piilottaa, sitä voimakkaammin olet vakuuttamassa muita siitä kuinka tuossa tai tässä asiassa olisi viisasta toimia.

Olen viimeaikoina keskittynyt muutokseen. Lähinnä miettien sitä, millätavoin voisin muovata omaa ajattelutapaani siten, ettei se kuormittaisi itseäni niin paljon kuin mitä se viime vuosina on tupannut tekemään.

Toisaalta samalla ymmärtäen myös sen, että ilman tuota raitistumiseen liittynyttä itsensä työstämistä tuskin olisin hengissä. Niin paljon kaikenlaista pahaa olen elämässä kokenut ja myös itse aikoinani päihdehelvetissä tehnyt, ettei ihmekään että tuota työstämistä on riittänyt. Tietyt ajatustavat kun muovautuvat ihmiselle mitä erilaisimmista kokemuksista, tapahtumista ja niihin liittyneistä tunteista. Jos siis esimerkiksi itse halusin muuttaa omaa ajatustapaani, suhteessa itseeni, tuli minun purkaa menneisyydestä ne tapahtumat ja tunnetilat, joista tuo ajatusmalli on aikoinaan alkunsa saanut.

Ihminen kun on siinä hassu otus, että tietyllä tavalla ajatellessaan, ajanmyötä tuohon ajatteluun liittyy tietyt tunteet ja lopulta toimiminen noiden ajatusten ja tunteiden ohjaamana, pahimmillaan niin auttamattoman autopilotilla ettei usko enää voivansa noille asioille mitään.

Se hyöty itselleni myös tuosta armottomasta itsensä analysoinnista on kuitenkin ollut, että tänään pystyn kokolailla paljon hyödyntämään sitä tämän päivän työssäni. Työssä joka pitkälti koostuu erilaisten ajatusten ja tunteiden purkamisesta siten, että ihminen lopulta lakkaisi pakonomaisesti tuhoamasta itseään.

Ehkä juuri tuon työssä tapahtuvan jatkuvan jäsentelyn, olen viimeaikoina kokenut, että olisi itselleni hyväksi jos jättäisin muuna aikana tuota jäsentämistä hieman vähemmälle.

No kuinka muuttaa ajatustapaa, joka kuitenkin on parhaimmillaan auttanut muuttamaan itseä tasapainoisemmaksi ihmiseksi.

Tänään ymmärrän sen, ettei tämän ajatustavan muuttaminen olekaan sitä että pitäisi lisää miettiä, vaan sensijasta, opetella hellittämään liiallisesta miettimisestä. Muussa tapauksessa kun pian käy niin, että mietin sitä, mitä mietin, yrittäen miettiä sitä kuinka opetella olemaan miettimättä. :)

Onneksi elämällä on taipumus tulla tällaisessa kohtaa apuun. Lähinnä siinä että halutessani muutosta, elämä tarjoilee erilaisia virikkeitä, joiden kautta tuo jatkuva miettiminen jää vähemmälle kuin huomaamattaan. Oikeastaan ainoa mitä minun osuudellani on tarpeen tehdä, on opetella pysähtymään, ollen ajattelematta tai ainakin kiinnittämättä huomiota omiin ajatuksiinsa.

Muutos tapahtuu kyllä, kun sen on aika tapahtua.

Koulukiusaaminen. Isän alkoholismi. Masennus. Paniikkihäiriö. Sosiaalisten tilanteiden pelko. Päihde-, lääke- ja peliriippuvuus. Avioero. Kaksi konkurssia. 11v velkahelvetti. 13 itsemurhayritystä. Erinäiset talousvaikeudet. Isän ja parhaan ystävän itsemurhat. jne. jne. jne.

Listana kokolailla "mitätön", mutta henkilökohtaisella tasolla elettynä, reilun kolmen vuosikymmenen periodilla sellainen sekametelisoppa, josta nyt taaksepäin katsoessani mietin etten olisi kyennyt yksin selviämään. Onneksi ei tarvinnutkaan.

Ei vaikka jo varhain kasvoin käsitykseen ettei avun pyytämistä hyväksytä ja että heikkouden näyttäminen olisi jotenkin tuomittavaa.

Onneksi minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua. Ja luoja tietää, sitä pyytäessäni sain. Olinhan niin loputtoman väsynyt taistelemaan yksin, etten enää valikoinut mistä ja millaista apua vastaanottaisin. Kaikki apu kelpasi.

Tänään, tehdessäni työtä ihmisten kanssa, joilla on hyvin samankaltaisia tapahtumia historiassaan, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, ettei ole olemassa toivottomia tapauksia. On vain ihmisiä vailla toivoa. Jos sitten edes hitusen toivoa saan omalla kokemuksellani näille ihmisille tuoduksi, on senjälkeen hieno seurata vierellä kulkien sitä kuinka yksi toisensa jälkeen jo toivottomaksi tapaukseksi luokitelluista ihmisistä kasvaa itseään ja sen myötä lähimmäisiään kunnioittavia ihmisiä.

Tärkeintä kaikessa se, että ihminen, olipa hänen tilanteensa, taustansa tai yhteiskunnallinen statuksensa mitä tahansa, tulee kohdatuksi tasavertaisena ihmisenä muiden joukossa.

Minut rakastettiin raittiiksi ja tuota samaa rakkautta nyt pyrin päivittäin arjessani antamaan eteenpäin.

Koskaan ei nimittäin ongelmat ole niin mahdottomia, etteikö niitä pakenemalla niistä saisi vieläkin mahdottomampia. Sen vuoksi kokemuksesta toteankin, että ehkä juuri nyt on korkea aika pysähtyä ja lakata pakenemasta. Ottamalla vastuun omasta itsestäsi, tulet hyvin pian huomaamaan sen että elämä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan.

Näin kävi minulle ja tulee aivan varmasti käymään myös sinulle, kun vain uskallat pysähtyä kohtaamaan sen mitä eniten tässä hetkessä pelkäät. Nimittäin oman itsesi.

Ylläolevan kuvan tekstin lukiessa, moni meistä ajattelee ensimmäisenä sen etteihän kukaan meistä ole täydellinen. Mutta jos aidosti haluaa elämässään muutosta, paras lähtökohta tuolle muutokselle luodaan siinä kun ihminen oikeasti pysähtyy itsensä äärelle, hyväksyen sen mikä tässä hetkessä toteaa olevansa ja vasta senjälkeen alkaa tietoisesti kulkea kohti muutosta. Tuon hyväksymisen myötä kun tulee aidosti kykeneväksi antamaan itselleen anteeksi kaiken sen minkä kokee väärin tehneensä.

Me ihmiset vain olemme siinämäärin vekkuleita otuksia, että meillä on niin kamala kiire ja tarve muuttaa jotakin itsessämme (mieluiten äkkiä ja heti) ettemme välttämättä malta aidosti pysähtyä tarkistamaan sitä mitä meidän oikeasti tulisi itsessämme muuttaa.

Vasta kun itse kykenin aidosti taas pysähtymään itseni äärelle, muutos joka minun on tehtävä, nousi esille kuin itsestään. Nyt tuota muutosta kohti alkaessani kulkea, totean hyväksyväni itseni tällaisenaan tässä hetkessä ja tällätavoin poistan itseltäni pakon joka yleisimmillään aiheuttaisi itsessäni vain uhmakkaan muutosvastarinnan ja melkein varmasti tulisin vain valmistaneeksi itseni taas kerran uudelle pettymykselle.

Anteeksianto on asia joka itselleni, kiitos menneisyyteni, on ollut käsittämättömän vaikea asia. Ottaen huomioon sen että elin täysin vastuuttomasti likipitäen parikymmentä vuotta, itselleen anteeksi antaminen ei tapahdu hetkessä. Mutta osaltaan ehkä juuri tämä on se muutos, mitä kohden tämän pysähtymiseni myötä minun nyt on tarve alkaa kulkea.

Olen pyrkinyt tasoittamaan tilini menneisyyden kanssa sekä niiden ihmisten joita tuolla matkallani satutin. Helppoa se oli niiden ihmisten kanssa, jotka olivat valmiit kaikki tekoni antamaan anteeksi. Haaste tuli niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää kiinni vihastaan, joka väärien tekojeni kautta heille minua kohtaan oli sisälleen kasvanut. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut monta. Sillä vaikka ymmärränkin etten voi vapauttaa heitä heidän omista tunteistaan, on silti kovin surullista todeta itsensä olevan osasyyllinen heidän vihalleen. Lopulta tullaan siihen todelliseen haasteeseen mikä liittyy ihmisiin jotka eivät enää ole täällä ajassa läsnä. Tästä huolimatta koin että halutessani tehdä hyvityksestäni perusteellisen, oli minun kyettävä omalta osaltani antamaan anteeksi itselleni myös näiden ihmisten osalta tapahtunut.

Isäni, mummoni ja paras ystäväni ehtivät kuolla ennenkuin ehdin heidän kanssaan asiat selvittää. Tästä johtuen minun tuli löytää keino jäsentää asiat osaltani siten että voisin saada noiden ihmisten osalta väärin tekemisistäni sisälleni rauhan, vaikken konkreettisesti näiltä ihmisiltä synninpäästöä enää saisikaan.

Tuo prosessi opetti minulle todella paljon. Olinhan pakotettu turvautumaan toisiin ihmisiin, saadakseni paikannettua noiden tekojeni taustalta todelliset motiivini ja niiden kohtaamisen kautta päästä sinuiksi asioiden kanssa.

Juuri tällaisten tapahtumien kautta tänäänkin kykenen kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Sillä pysyttäytymällä omissa kokemuksissani, tulen enää kovin harvoin tahtomattani loukkaamaan ketään. Tahallinen loukkaaminen kun on elämässäni menettänyt tarpeellisuutensa, ymmärtäessäni vastauksen omaan pahaanolooni sisältäni ja sen myötä tahallisesti tarve loukata ketään on poistunut. Sillä jos joku tässä hetkessä aiheuttaa minulle pahaa mieltä, syy siihen löytyy sisältäni, ei tuosta toisesta ihmisestä, saati hänen tekemisistään tai sanomisista.

Harhauduin vasta kokemuksieni sijaan kertomaan eräälle ihmiselle mielipiteeni asiaan johon hän mielipidettäni kysyi. Jos olisin malttanut pysytellä omissa kokemuksissani, olisin välttänyt pahoittamasta hänen mieltään sanomisillani. Nyt kuitenkin sen tein ja yrittäessäni asiaa hänen kanssaan selvittää, selvittämisen sijasta onnistuin vain pahoittamaan hänen mieltään lisää. Tällaisessa tilanteessa nykyään pysähdyn tarkastelemaan omia motiivejani asioissa sekä ottamaan näistä tilanteista opiksi. Paikallistaessani omat virheeni, kykenen jatkamaan matkaani rauhallisin mielin, vaikkei tämä toinen ihminen minulle sanomisiani antaisikaan anteeksi. Koen nimittäin nykyään niin, että tehdessäni oman osuuteni asioiden selvittämiseen ja pyytäessäni virheitäni anteeksi, jää tuon toisen ihmisen vastuulle haluaako hän tulla minua puolitiehen vastaan, vai jääkö hän kiinni tuohon negatiiviseen tunteeseen jonka täysin tahtomattani tulin hänelle aiheuttaneeksi. Tämä on itselleni tuiki tärkeä anteeksianto, jonka itsessäni tarvitsen kyetäkseni säilyttämään sisälläni sen rauhan jonka tämän jo vuosia kestäneen tutkimusmatkani aikana olen onnistunut paikantamaan.

Lopulta päästään siihen muutokseen, minkä äärelle tälle aamua totesin pysähtyneeni. Minulle suunnilleen pari vuotta sitten useampi ihminen totesi, että olisiko minun jatkuva ajatusteni jakaminen somessa eräänlainen pakokeino omille tunteilleni. Parisen vuotta asiaa kypsyteltyäni totean ymmärtäneeni asian olevan juurikin niin. Tämän oivalluksen tultua tein sisäisen päätösen keskittyä kohtaamaan omia tunteitani. Käytännössä tämä tarkoittaa tässä hetkessä kohdallani sitä että niin tämän blogin kirjoittaminen, kuin jatkuva jeesustelu erinäisillä saiteilla somessa saa nyt jäädä. Päätin nimittäin niin että keskitän nyt kaiken energiani jatkuvien ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen sijasta sisimpäni tarkasteluun. Ainoa kirjoittaminen jota nyt aion toteuttaa on vihdoin ja viimein saattaa todeksi sen jo täälläkin useaan otteeseen mainostamani kirjan kasaamiseen.

Totesin nimittäin tälle aamua itseni äärelle pysähtyessäni, hyväksyväni itseni tässä hetkessä tällaisenaan. Seuraava vaihe prosessissani onkin otsikon mukaisesti kulkea kohti anteeksiantoa ja juuri tuon toteuttamiseen tuon kirjani kasaaminen sopii kuin nenä päähän tai erästä ystävääni siteeratakseni, kuin pylly jalkoihin.

Sen pidemmittä puheitta aurinkoista kevään jatkoa itsekullekin. Muistakaa että vaikka olemmekin täydellisiä juuri tällaisenaan, se ei silti anna oikeutusta ylpistyä vaan sensijaan avaa oven todellisen muutoksen tapahtumiselle elämässämme.

Pysähtyminen. Ihmiselle joka epätoivon vimmalla on läpi elämänsä yrittänyt olla jotakin, hakien erilaisilla suoritteilla hyväksynnän omalle olemassaololleen, totaalinen pysähtyminen on lähes mahdotonta.

Luojan kiitos, olen oppinut vaikeuksien kautta sen että kivun käydessä tarpeeksi suureksi, se toimii signaalina siitä että nyt vihdoin on aika topata kaikki.

Pari päivää takaperin koin tuon totaalisen pysähtymisen. Kipu nousi nimittäin sellaisiin mittasuhteisiin ettei minulle jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin lakata yrittämästä. Mikä helpotuksen tunne tuosta seurasikaan.

Hullua tässä kaikessa on se, etten osaa antaa itselleni lupaa levätä, ennenkuin joko kroppa sanoo sopimuksen irti tai psyyke menee niin tiukille että henkinen kipu on sietämätöntä. No positiivisesti ajateltuna, onneksi edes tuolloin, muutoin päätyisin varmasti hautaan.

Nyt pari päivää totaalisessa pysähdyksen tilassa havannoin elämää aivan uudella tavoin. Samalla huomaten myös sen, että juurikin nuo muutamat asiat, jotka ovat minut epätoivon valtaan ja suunnattomaan yrittämiseen ajaneet, alkavatkin ihmeellisellä tavalla asettua oikealle paikoilleen eikä minun tarvitse juurikaan mitään muuta tehdä kuin luottaa. Ihmiselle joka on kasvanut erilaisten pelkojen alla, tuo luottamus onkin sitten kovin vaikeaa saavuttaa. Sillä mitä epätoivoisemmalta tilanteet näyttävät, sitä epätoivoisempia ratkaisuja yritän saadakseni väännettyä asioita haluamakseni. Nyt kun en enää yritä vääntää enkä taistella, on kuin näkisin kaiken ihan uudessa valossa ja ratkaisut joita minun tarvitsee tehdä, ovat kovin yksinkertaisia ja vieläpä sellaisia etten epätoivossani ole kyennyt näitä edes havainnoimaan.

Toisaalta kyllä näihin tilanteisiin liittyy erilaisten negatiivisten tunteiden kohtaamista, kuten häpeää, mutta toisaalta juurikin tuo armoton taistelu asioissa on tuonut tullessaan sellaiset tuskatilat, ettei tuo häpeän kohtaaminen tunnu oikeastaan enää miltään. Sen sijaan huomaan asia kerrallaan eteneväni, taakkani kevenevän askel askeleelta.

Nyt katson itseäni taas hieman armollisemmin silmin. En aina ymmärrän miksi ihmeessä ruoskin itseäni niin kauheasti. Nytkin ensihetkessä kun asioissa päätin antaa periksi, katselin itseäni peilistä ajatellen: "Luuseri!", mutta muutama päivä eteenpäin, huomaan ymmärtäväni itseäni taas hieman enemmän.

Tuntuu ihanalta pitkästä aikaa vain olla. Miettimättä. Analysoimatta. Yrittämättä. Taistelematta. Vain olla.

Vaikka tämä on kyllä ihmeellinen olotila, niin tiedän etten tähän voi jäädä, vaan kohta on otettava rauhallisesti askeleita eteenpäin, mutta samalla muistutellen itseä siitä että lepo ja pysähtyminen ovat avain tasapainoiseen elämään. Elämään jota minä oikeasti tässä hetkessä haluan elää. Ei enää taistelua. Olkoon ne kohdallani taas tauonneet. Kaipaan rauhaa.

Toisaalta, niin kauan kuin päivä on kohdallani raitis, ymmärrän sen tarkoittavat sitä että kaikki asiat asettuvat oikeille kohdilleen ja lopulta kaikki on hyvin. Tämän päivän raittius on siis lähtökohta. Vaikka noita päiviä on kertynytkin tasaisesti ketjuna jo liki 9 vuoden ajalta, niin silti tämä päivä on tärkein. Ilman tämän päivän raittiutta minulla ei ole mitään. Ei edes elämää.

Olen ääräilaita ihminen. Tunteiltani, ajatuksiltani, kaikelta. Sahaan elämässäni läsnäolosta poissaoloon. Onnistumisesta epäonnistumiseen. Pelosta luottamukseen. Toivosta epätoivoon. Empatiasta itsekkyyteen. Auttamisesta totaalisen avuttomuuteen. Kaikessa ja kaiken aikaa äärilaidasta toiseen.

Tänään on ollut ehkäpä raittiin elämäni raskain päivä henkisesti. Onneksi. Sillä tänään koin niin ääretöntä epätoivoa, että mikäli olisin entisellä itsetuhoisella ajatusmallilla varustettu, olisin vetänyt kunnon rännin, päätyen tuhoamaan itseni. Onneksi en enää ole. Silti tuo edellinen lause kuvannee sitä tunnetilaa jonka vallassa päivää olen läpi hengitellyt. Mutta.

Nykyään, kun minut valtaa totaalinen epätoivo, on kuin jostain ihmeen kautta minuun ottaa yhteyttä ihmisiä, jotka tuovat elämääni tuon kaipaamani valonpilkahduksen, josta ajanmyötä alkaa kasvaa johtotähti elämässäni. Niin tänäänkin. Toisaalta parisuhteeni on taas kerran osoittanut vahvuutensa. Mitä tiukemmalle elämä menee, sitä vahvemmaksi suhteemme muodostuu. Vaikkakin välillä, kiitos sulkeutuneisuuteni tuskan ollessa suurimmillaan, vaikutamme vaimoni kanssa varsin etäisiltä. Yksi lause saattaa silti murtaa kaiken tuon etäisyyden. Äärilaitaa siis tässäkin, kuinkas muuten.

No mutta asiaan. Koen läpikäyneeni tässä viime aikoina sellaisen henkisen helvetin, etten enää raitistuttuani kuvitellut itse itseäni moiseen ajavan, mutta toisin kävi. Uskon vahvasti tänään siihen, että kaikki kipu on tarpeen, mutta toisaalta alan epäillä itsessäni olevan jonkin verran masokistista luonteenpiirrettäkin seassa. Sen verran monen erilaisen myllyn läpi olen elämässäni itseni raapinut. En silti valita. Antoisaahan tämä kyllä on, joskin pirun raskasta. Kenties jossain vaiheessa tästä kaikesta kuoriutuu se hyvä tekevä armollisuus itseäni kohtaan ja sen myötä myös jatkuva myllytys taukoaa. No sitä kohden ainakin nyt olen tietoisesti pyrkimässä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tarkoitukseni on pysähtyä itseni äärelle. Toisaalta minun ongelmani aina kulminoituvat monin eri tavoin sinkoileviin ajatuksiini ja niihin reagoitumiseen. Nyt miettien, ainoa ajanjakso elämässäni, jolloin olin suhteellisen tasapainoinen, liittyy siihen kun tietoisesti pyrin omanlaiseni meditoinnin kautta hiljentämään pääkoppani usean kerran päivässä. Kaikki sujui tuolloin hyvin ja mikä tärkeintä itse voin todella hyvin. Mutta kuten aina, tuota ei kauaa kestänyt, koska minun on aina ollut kovin hankala sallia itselleni hyvää oloa ja kohta olinkin säntäämässä päättömästi seuraten omia sairaalloisia ajatuksiani. Nyt on siis aika jättää jäsentelyt, säntäilyt ja ajatusten analysoinnit. Pyrkien hakemaan joka päivä sopiva rauhallinen hetki, jolloin voi antaa aikaa vain itselleen, hiljentymiselle ja ajatusten nollaamiselle.

Olen äärettömän surullinen siitä, että minulle rakkaimmat ihmiset jatkuvasti joutuvat minun vuokseni kärsimään, mutta toisaalta lohduttaudun tässä hetkessä sillä ajatuksella että ollessani kuosissa olen varsin rakastettava persoona. Tuskin kai nämä ihmiset muutoin minusta niin tosissaan tykkäisivät. :)

Niin hullulta kuin se juuri nyt vaikuttaakin, uskon yhä siihen että asiat järjestyvät kyllä. Niin kauan kun osaltani keskityn vaikeina aikoina vaikka pelkästään hengittämiseen, muu elämä kyllä pitää itsestänsä huolen. Mitä vähemmän ajattelen, sitä enemmän kykenen olemaan oikeasti läsnä tässä hetkessä ja sen kautta enemmän saan oikeasti oikealla tavalla aikaan omassa elämässäni.

Nyt silti annan itselleni aikaa ja vaatimuksista vapaata tovin aikaa. Se kun tuo mieleni loihtii jo pelkästä vapaaehtoisesta auttamisesta itselleni kohtuuttomia vaatimuksia, niin nyt toisten auttaminen ja kaikki muukin säntäily saa vähän aikaa olla. Kukaan tuskin kun kuolee siihen, jos minä hetken aikaa pidän kaikesta lomaa.

Olen kuunnellut Jari Sarasvuon Stronhold -videoita, ja tälle aamua lukenut Ville Tolvasen blogipostauksen yritysten kulttuurista. Jos tarkastellaan tuota Kulttuuri sanaa hieman eri näkökulmasta. Kokeillaas korvata sana Kulttuuri, sanalla Rakkaus. Kun yrityksessä on toimimaton kulttuuri, voisiko se ollakin oikeammin yrityksessä vallitsevaa rakkaudettomuutta?

Olen viime päivät pysähtynyt oman itseni äärelle. Aidosti pysähtyen. Kokien suunnatonta rakkaudettomuuden tunnetta.

Ensin tämä tunne oli murtaa minut. Ehkäpä hyvällä tavalla mursikin. Huomasin nimittäin silmäni avautuvan sille tosiasialle, että olen yhä edelleen epätoivon vimmalla yrittänyt paeta omaa syvintä pelkoani, kohtaamista oman rakkaudettomuuteni kanssa.

Paljon olen viime vuosina itsestäni esiin työstänyt, luulotellen olevani jo monessa kohden melkoisen tasapainoinen ihminen. Silti satunnaisesti yhä heräten ihmettelemään sitä, miksi vaikka koen tasapainoa, sisälläni on olo että elämästäni puuttuu jotakin. Nyt se lopulta avautui minulle. Syvällä sisimmässäni asuva pieni poika on yhä vailla rakkautta ja tuo rakkaudettomuus ajaa minua tekemään mitä erilaisimpia asioita elämässäni, joita järjellä tarkasteltuna ei ole mitään jären hiventäkään, mutta nyt miettien samalla ymmärtäen sen, että kaikki nämä ratkaisut ovat ohjanneet minut tähän hetkeen, oman syvimmän kaipaukseni äärelle.

Mistä tämä suunnaton kaipuu sitten kumpuaa? Sen mitä tässä vuosien aikana tapahtuneella tutkimusmatkallani tätä asiaa olen pääsyt pintapuolisesti raapimaan, meillä ihmisillä on alkukantainen tarve kokea itsensä rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen. Kun sitten elämässä erinäiset tapahtumat kerta toisensa jälkeen ohjaavat meidät vain kokemaan tyydyttämättömiä tarpeita tämän asian kohdalla, kasvamme käsitykseen ettei meitä omana itsenä rakasteta, vaan meidän tulisi olla jotakin aivan muuta.

Nykyisessä maailman menossa tarkasteltuna, joka puolella näkyy tämä sama ilmiö. Ihmiset epätoivon vimmalla yrittävät olla jotakin. Saavuttaa jotakin. Säntäillen kuin päättömänä edestakas, ymmärtämättä yhtään, miksi ja mihin he ovat juoksemassa. Todellisuudessa kaiken tämän taustalla vaikuttaa jokaisessa meissä syntymässä sisäänrakennettu tarve olla rakastettu omana itsenään. Kun tämä tarve ei tule tyydytetyksi, ihminen alkaa pakonomaisesti itse yrittää tyydyttää tuota tarvetta. Mitä kovemmin hän yrittää, siinä onnistumatta, sitä isommaksi tuo tarve vain kasvaa.

Ihminen on järjellisesti fiksi otus. Hän kehittelee mitä ihmeellisimpiä asioita ratkaistakseen tämän huutavan ongelmansa, silti siinä koskaan onnistumatta. Joka puolella näkyy vain ihmisiä jotka kokoajan tekevät jotakin. Jos he hetkeksikin vain pysähtyvät, heidät valtaa samantien suunnaton ahdistus, pelko ja tunne kaiken tarkoituksettomuudesta. Oikeasti, ilman rakkauttahan elämä on tarkoituksetonta. Minä esimerkiksi olen käynyt läpi tapahtumia elämässäni, joita nyt miettiessäni ymmärrän kaiken vain ohjanneen minut tilanteeseen, jossa ainoa vaihtoehto on totaalinen pysähtyminen itsesä äärelle. Tai toinen vaihtoehto on olemassa, mutta mitä kovemmin yritän jollain tavoin piilottaa tämän syvimmän tarpeeni, sitä ahdistavammaksi oma oloni käy.

Olen tehnyt elämässäni loputtoman määrän käsittämättömiltä tuntuvia ratkaisuja, joita järjellä ajateltuna harva tuskin olisi tehnyt, mutta tässä hetkessä ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon järjettömyyteni, kyetäkseni tässä hetkessä kirjoittamaan siitä kaikesta.

Jos otetaan hieman erilainen tarkastelukulma tähän samaan asiaan, niin jokapuolella näkyy yrityksiä, joissa työskentelee lukematon määrä ihmisiä, yrittäen jatkuvasti kehittää meille jotakin, minkä avulla saisimme vaimennettua tämän sisäisen tyhjyytemme. No ongelma muodostuu siinä, että koska näillä ihmisillä itsellään on tuo sama tarve, kaikki kulminoituu lopulta siihen, että yrityksissä tehdäään loppuunpalamisen uhmalla töitä kellonympäri, tavoitellen kokoajan suurempia asioita, joilla voitaisiin peittää tuo jokaisen meidän sisällä oleva huutava kaipuu rakkauteen. Lopputuloksena syntyy vain yhä enemmän rakkaudettomuutta. Yksinäisyyttä. Syrjäytymistä. Masennusta. Itsemurhia.

Minä en edes yritä ratkaista tätä ongelmaa, muuta kuin omalta osaltani. Päätin lyödä konkreettisesti stopin kaikelle suorittamiselle elämässäni. Pysähtyen aidosti kohtaamaan tämän karmivan tunteen, jonka ajamana koko ikäni olen syöksyillyt päättömästi paikasta toiseen, luulotellen että tuolta toisaalta löytyy se, mitä niin kipeästi kokoajan kaipaan ja haluan. Ei se sieltä löydy. Ei, koska se on minussa itsessäni. Ei ole eikä tule olemaan ihmistä joka voisi täyttää tämän minun perustarpeeni. Ei ennen kuin itse olen valmis kohtaamaan tuon kauhistuttavan tyhjyyden tunteen itsessäni. Olen rakkaudeton.

Oikeastaan olen kiitollinen taas kerran elämälle, ettei se ole antanut minulle niitä siunauksia joita luulin tarvitsevani ollakseni onnellinen. Sillä tänään ymmärrän sen olleen vain harha siitä, että täyttäisin tuolla sen tyhjiön, jota millään korvaushoidoilla ei täytetä. Ihan sama ajanko 50k€ Bemarilla. Onko minulla 350 neliön omakotitalo. 100 neliön kesämökki. Jatkuvia etelänmatkoja. Perhe. Ystävät. Mitä tahansa. Niin kauan kuin en ole valmis pysähtymään itseni ja tuon perustarpeeni äärelle, noilla edellämainituilla asioilla ei ole sen suurempaa painoarvoa suhteessa sisäiseen kaipuuseeni.

Raamatussa sanotaan: "Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa ja kaikki tämä teille annetaan."

Juuri nyt ymmärrän tuon valtakunnan olevan minussa itsessäni. Sen löytyessä voin käsi sydämellä todeta kohdanneeni oman kipeimmän tyhjyyteni. Rakkaudettomuuteni. Sillä ilman tuota kohtaamista, minä vian haalin epätoivon vimmalla itselleni korvikkeita jotka saavutettuani, menettävät samantien merkityksensä, koska eivät koskaan kykene täyttämään sitä alkuperäistä kaipuutani. Kaipuuta olla rakastettu.

Niin kauan kuin ihmiset eivät tätä hyväkyen ymmärrä. Kestää vaikka minkälaisen Sarasvuon tai Tolvasen julistaa mitä tahansa kulttuurista työpaikoilla tai johtamisessa. Niin kauan kuin me ihmiset emme myönnä itsellemme kokevamme totaalista rakkaudettomuutta, ei mitkään strategiat tai hienot suunnitelmat tuo tähän mitään pysyvää ratkaisua. Juoksemme toisinsanoen karkuun sitä mitä epätoivoisesti samalla yritämme tavoittaa.

Kysymys kuuluukin: "Uskallammeko pysähtyä?"

Kuinka vaikeata suorituskeskeisen ihmisen onkaan hellittää, antaen elämän vain soljua omalla painollaan. Todella vaikeata.

Tässä muutamana päivänä taas kotona vaihteeksi oltuani, olen hetkittäin jopa onnistunut hiljentämään villinä laukkaavat ajatukseni työn ja muun vähemmän oleellisen osalta, keskittyen vain nauttimaan läsnäolosta vaimon ja lasteni kanssa. Se hetki kun aidosti kykenen pysähtymään olemaan läsnä, on niin käsittämätön seesteisen tuntuinen että huomaa hätkähtäen miettivänsä sitä miksi tähän läsnäoloon ei panosta enemmänkin. No kaikella tarkoituksensa.

Minun elämäni ei aina ole helppoa, mutta toisaalta mitä haastavammista asioista ja tilanteista olen selvinnyt, sitä paremmalta ihan perusasiat elämässä tuntuvat. Tässä hetkessä nautin siitä, kun oikeasti saan pysäytettyä itseni vain olemaan läsnä tässä hetkessä.

Ihmiselle joka aina ja kokoajan on menossa johonkin, jos ei muuten niin ajatuksen tasolla, tuo pysähtyneisyys on parasta mitä elämällä on tarjottavana.

Esimerkkinä tästä voin kertoa sen, kun tälle aamua olin lähdössä taas kerran työreissulleni, ja aamukahvia keittiössä ottaessani pysähdyin halaamaan vanhempaa poikaani ihan ajan kanssa ja kunnolla oli tunne ihan käsittämätön. Minä muutoinkin olen varsin halaileva tyyppi, mutta yleisemmin nämä hellyyden osoitukset ovat jotenkin sellaisia hetken mielijohteesta tehtyjä, mutta tässä aamullisessa olin oikeasti tuon muutaman minuutin läsnä pojalleni, tuntien kuinka tuo halaus antoi meille molemmille jotakin ainutlaatuista. Se mistä tämän tiedän, on se kun yleensä vanhempaa poikaani halatessa hän jollain tavalla menee hämilleen, mutta nyt hän ihan selvästi nautti tuosta pysähtyneisyyden tilasta itsekin. Hymy jonka hän tämän jälkeen minulle soi, oli kerrassaan ihana.

Minä tiedän monelta osin olevani todella siunattu hyvillä asioilla ja ihmisillä, mutta toisaalta kun ihminen on kokoajan menossa johonkin, tavoitellen jotakin, näistä jo olemassa olevista asioista ja ihmisistä tulee vääjäämättä ihan liian itsestäänselvyyksiä. Siinä mielessä koen tässä hetkessä kiitollisuutta elämälle siitä, että se on luonut minusta tällaisen omanlaisen sekopään, joka kelaa ihan liikaa asioita, väsyttäen itsensä jo pelkällä ajattelullaan. Tuo väsymys on minun kohdallani siinä hyvästä, että se saa minut oikeasti pysähtymään ja miettimään sitä, mikä minulle elämässä oikeasti on tärkeätä.

Ennen kuin tätä tekstiä aloin kirjoittaa mietin sitä, kuinka ihmiset jotka oikeasti ei koskaan elämässään pysähdy pohtimaan tällaisia asioita, ovat oikeasti onnekkaita siinä, että he jotenkin ihmeellisellä tavalla kykenevät olemaan ja elämään omalla tavallaan läsnä ollen, kun taas minun on tämänkin asian kanssa käytävä tällainen ihmeellinen jaakopinpaini, jotta tietyt palaset päässäni löytäisivät omalle paikalleen. No kuten jo moneen kertaan todettua, jokaisella meistä oma polkumme ja minä ainakin juuri nyt seison omalla polullani määrätietoisesti paikoillaan, kuin odottaen sitä, mihin seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Oikeastaan ei haittaisi yhtään, vaikka voisin jäädä tähän vaikka hieman pidemmäksikin aikaa. Tämä pysähtyneisyys nimittäin juuri nyt tuntuu aikas pirun hyvältä. Ehkä vain istahdankin alas, enkä hötkyile sen enempää.