Toinen mahdollisuus

Pelko. Siinä tunne, jota kukaan meistä ei mielellään toivoisi kokevansa. Samalla on kuitenkin todettava se, ettei tuolta tunteelta voine kukaan välttyä. Jossain kohtaa elämää tuo tunne on läsnä halusit tahi et. Mutta entäpä jos tuolla yhdellä viheliäisimmistä tunteista, olisikin jotakin hyvää annettavanaan?

Minulle pelko on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Lapsena kasvoin sen ympäröimänä. Ei siis ihme, että tuosta tunteesta tuli lopulta matkakumppani kokolailla pitkäksi aikaa. Enkä nykyiselläänkään ole sille immuuni. Olkoon, etten enää nykyisellään enää pelkää läheskään siinämäärin, kuten jossain kohtaa olen pelännyt. Syykin on selvä. Olen hetkittäin suostunut pysähtymään tuon tunteen äärelle, kuin kysymään mitä sillä on minulle kerrottavana.

Senverran ikävän lamaannuttavana olen aikanaan tuon tunteen kokenut, että ymmärrän myös sen, ettei siinä hetkessä yksinkertaisesti kykene näkemään, saati kuulemaan mitään. On valmis käytänössä mihin tahansa, että tuon lamaannuksen saa loppumaan. Mutta tässä kohtaa toteankin, etten välttämättä tässä kirjoituksessa käsittele niinkään mitään paniikkiin tai lamaannukseen liittyvää pelkoa, vaan ennemminkin sitä tunnetta, joka meissä jokaisessa asustaa.

Kun ihminen pelkää, luonnollista olisi hakea turvaa jostakin. Mutta haaste tulee siinä, kun on tottunut selviämään aina yksin, luottamatta yhtään mihinkään. Mistä silloin haet turvaa? Itsestä sisältä? Vai kenties itsesi ulkopuolelta, esimerkiksi päihteistä?

Minä kun en luottanut yhtikäs mihinkään, saati kehenkään, vähiten itseeni, tarvitsin nipun erilaisia selviytymiskeinoja, pärjätäkseni tuon jäytävän tunteen kanssa. Vieläpä niin, että pelätessäni myös itseä, omia tunteitani, jouduin ponnistelemaan lopulta kaiken järkeilyni, kyetäkseni edes hetkittäin kontrolloimaan tuota sisälläni jäytävää tunnetta. Silti koskaan siinä lopulta onnistumatta kokonaan. No, tuollakin tarkoituksensa. Kun sitten lopulta pysähdyin (vasta kuolemanporteilla) tuon tunteen äärelle, en ikinä olisi osannut kuvitella, mitä sillä olisi sanottavanaan. Tuo tunne nimittäin kertoi minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista, se sanoi: ”Luota. Lakkaa taistelemasta ja luota.”

Pelkoa ei voi voittaa omalla järjellä. Ei vaikka sitä voikin yrittää loputtomiin saakka yrittää sillä kontrolloida. Samoin kuin voit rakentaa omasta elämästäsi niin pienen ja turvallisen, että hetken jo kuvittelet, ettei pelko tuonne laatikkoosi mahdu istumaan. Mutta mahtuu se. Minä tiedän. En nimittäin saanut kutistettua omaa elämääni niin pieneen ja yksinäiseen laatikkoon, etteikö silti sinne tuo tunne olisi lopulta ängennyt. Onneksi änkesi. Se nimittäin opetti minut kovalla kädellä luottamaan. Ihmisiin. Elämään. Itseeni. Siihen, että tuokin tunne, kaikessa karuudessaan saattaa sisältää paljon hyvää. Kyse on vain tuosta taistelusta luopumisesta. Samoin kuin jouduin luopumaan loputtomasta järkeilystä asioissa. Myöntäen etten minä vain yksinkertaisesti tiedä omaa parastani. Onneksi elämä tietää. Yhä tänäänkin.

Yhä tänäänkin se nimittäin erilaisten pelkojen avulla ohjaa minua lähemmäs toisia ihmisiä ja Jumalaa. Kun umpi ateistista kaivetaan esiin luottamus Jumalaan, siinä tarvitaan melkoinen määrä tuskan täyttämää pelkoa, jotta tuo lopulta tapahtuu. Onneksi tapahtui. Ilman tuota mankelointia, en nimittäin olisi tässä. Onneksi olen. Onneksi suostuin tuon pirullisen mankelin läpi puristautumaan. Siinä nimittäin puristettiin samalla melkoinen määrä ennakkoluuloja sekä vääränlaista ylpeyttä minusta ulos. Enkä silti tänäänkään voi vielä kehuskella kyvyilläni puhua aina ja kaikesta. Mistä tiedän? Siitä että yhä tänäänkin tarvitsen tuon samaisen tunteen, tuskaisaa tuuppimista kohti muita ihmisiä. Nielemään ylpeyttäni ja sanomaan ääneen nuo kaksi kuin kovin vaikeaa sanaa: ”Minua pelottaa.”

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.

Varmasti jokainen meistä joskus miettii sitä, mikä tarkoitus omalla elämällä lopulta on. Minä ainakin olen pitkin matkaa hetkittäin miettinyt. Lopulta ymmärtäen sen, että vaikka keksisit minkälaisen selityksen elämäni tarkoitukseksi, se tuskin olisi sielläpäinkään.

Kyse kohdallani on lähes loputtomasta järkeilystä asioissa. Oma mieli yrittää epätoivon vimmalla hallita hallitsematonta. Elämää. Kokonaisuutta, joka kerta toisensa jälkeen pitää kyllä huolen siitä, että mestarillisimmatkin järkeilyni tuotokset menettävät painoarvonsa, elämän tarjoillessa mitä yllättävämpiä tapahtumia.

Eilinen päivä oli minulle vaihteeksi taas kovin tarpeellinen. Koin nimittäin taas sen luokan voimattomuuden asioissa, joka palautti minut olennaisten asioiden äärelle. Kun liikaa yrittää jaksaa, kestää ja selvitä, elämä lopulta pakosta pysäyttää. Minulle tuo on tapahtunut lukemattoman monia kertoja ja lopulta nyt huomaan että aikaisempaan verraten, nuo pysäytykset eivät enää tarvitse olla läheisten menetyksiin verrattavia shokkeja, vaan ihan tavallinen kova päänsärky riittää kertomaan minulle sen, että on aika lakata taistelemasta kaikkea vastaan.

Eilen illalle istuin hiljaisuudessa, katsellen edessäni avautuvaa järvimaisemaa. Kokien suunnatonta surua siitä, millä mallilla asiat elämässäni tällähetkellä ovat. Kunnes yhtäkkiä oivalsin. Jos elän ripustaen oman hyvinvointini johonkin maallliseen, on aina olemassa asia, joka ei ole kunnossa. Mutta hetken mietittyäni omaa oloani, totesin saaneeni elämältä jotakin sellaista, mitä en koskaan kuvitellut löytäväni. Kyvyn hyväksyä asioita ja elämää sellaisenaan. Tuo hyväksyminen nimittäin on asia, joka tuo tullessaan täysin järjenvastaisen kokemuksen siitä, kuinka kaikki on lopulta hyvin, vaikka olosuhteiden valossa kaikki olisi muka päin persettä. Huomasin hymyileväni itselleni ja omille vaatimuksilleni siitä, millaista elämän tulisi olla. Kun sitten mietin sitä, millätavalla elämäni tuolloin olisi muka jotenkin parempaa, totesin ettei se lopulta olisikaan.

Jos jotakin tällä suht haasteellisella elämänpolullani olen oppinut, niin sen, että kaikki se mihin väärällä tavalla yritän takertua, ravistellaan kyllä lopulta minusta pois. Ei siis ihme, että esimerkiksi talouden saralla minulla on ollut ja yhä on kohtuuttomia haasteita. Raha nimittäin olisi itselleni juuri yksi sellainen asia mihin väärällä tavalla takertuisin, kuvitellen sen olevan jumala, joka ratkaisee kaiken.

Monasti huomaan ajattelevani esimerkiksi sitä, että jos minulla olisi rahaa, ostaisin perheellemme kesämökin. Mielikuvissani istuen laiturilla katselemassa auringonlaskua, kokien käsittämätöntä rauhaa sisimmässäni. Eilinen havahdutti minut tuosta harhasta. Mihin nimittäin tarvitsen tuon kesämökin, saati laiturin jolla istua.

Totesin nimittäin taas kerran sen, että kiitos vaihderikkaan taipaleeni, olen oppinut nauttimaan tuosta sisäisestä rauhasta ihan tässä ja nyt. Voin kokea tuota ajaessani pitkää työmatkaa. Aivan samoin, kuin kohdatessani työssä erilaisia ihmisiä. Kuten myös kotona kuoriessani perunoita, leikkiessäni lasteni kanssa. Käytännössä tämä kaikki osoittaa varsin konkreettisesti kaksi asiaa elämästä sekä itsestäni. Olen löytänyt elämässäni tien, jolla minun tänään kuuluu kulkea, askel kerrallaan. Jos alan harhautua tuolta tieltä, ehdollistamaan oman mielenrauhani esimerkiksi siihen, että minun on lupa kokea sitä vasta sitten kun.. elämä näyttää minulle varsin konkreettisesti sen, että kaikki on tässä ja nyt, eikä sitten kun.

Ihmisen mieli vain on kovin levoton. Sen vuoksi pyrinkin hetkittäin tarkkailemaan itsessäni sitä, alkaako tuo levoton mieleni sabotoimaan nykyhetkeä, estäen minua kokemasta sitä lähes käsittämätöntä rauhaa, joka sisimmästäni kumpuaa sillä samalla sekunnilla, kun kykenen luopumaan kaikista vaatimuksista ja sitten kun ajatuksista elämäni suhteen. Nimittäin juuri silloin, kun kykenen noista luopumaan, pysähtyen edes hetkeksi käsillä olevaan hetkeen. Läsnäoloon. Kaikki on todellakin hyvin, vaikka kaikki olisi ihan päin persettä.

Mielenrauha. Siinä minun elämäni tarkoitus tänään. Tässä ja nyt.

Joskus elämä tarjoilee olosuhteita sekä tilanteita, joissa sinällään olisi kaikki syy kokea katkeruutta, vihaa, turhautumista, pettymystä tai muita negatiivisia tunteita. Kysymys kuuluukin, mitä hyvää ylläolevista tunteista olisi mahdollisuus omaan elämään saada irroitetuksi?

Omalla kohdallani olen ainakin oman osani verran rypenyt kaikenlaisissa negatiivisissa tunnetiloissa, todeten taipumukseni sukeltaa noihin tunteisiin niin intensiivisesti, ettei tuolla paljon valoa ole odotettavissa. Pelkkää pimeyttä sekä synkkyyttä sitäkin enemmän.

Toisaalta kun katson taaksepäin, kaikki tuo menneen ruotiminen ja noissa negatiivisissa tunteissa piehtarointi on antanut elämääni todella paljon. Lähinnä siinä että nykyhetkeen ymmärrän noista tunteista sen, mikä osuus niissä on ollut menneessä käsittelemätöntä massaa ja mikä osa pelkkää mielikuvituksen tuomaa mössöä. Juurikin kaiken tuon itseeni tutustumisen kautta koen saavuttaneeni tilan, jossa kykenen reagoimaan tunnetasolla pelkästään tämän päivän haasteisiin, ilman että noihin nivoutuisi vuosikymmenten käsittelemättömät tunnetilat. Juuri siitä syystä, niin hullulta kuin se saattaa tuntuakin, koen kiitollisuutta katkeruuden sijaan, vaikka juuri nyt vallallaolevat olosuhteet tarjoilisi varsin oivan alustan vaipua katkeruuteen, kiroten koko elämän.

Kuten aiemmin kirjoittelin, yritystoimintani on tarjoillut jokseenkin yhdelle ihmiselle riittävästi haastetta. Nyt kaikkiaan neljä vuotta kestänyt taistelu alkaa olemaan takanapäin. Hovista tuli päätös, että käräjäoikeuden hylkäämä velkajärjestely päätös jää voimaan. Käytännössä merkiten sen, että pikkuhiljaa väistämättä se vaikuttaa työhöni tavalla tahi toisella sen pistäen uusiksi. Viime maanantaina lähti auto ulosottoon ja jo tuo olisi ollut reissutyöläiselle maailmanloppu, ellei tuohon olisi ollut varasuunnitelmaa. Onneksi oli, reissaaminen jatkuu entisellään siihen saakka, kunnes verottaja lopettaa rallin, poistaen yritykseni ennakkorekisteristä.

Kuten sanoin, olosuhteet tarjoilisi oivan alustan katkeruudelle. Mutta katkeruuden sijaan, koen juuri nyt kiitollisuutta. Mistä? Kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä kaikesta haastellisuudesta huolimatta on minulle tarjoillut. Eikä se todellakaan ole vähän, varsinkin kun peilaan elämääni menneeseen aikaan, siis kaikkeen siihen kaoottisuuteen, mikä tänäpäivänä kulkee repussani mukana taakan sijaan suunnattomana voimavarana.

Olkoon että tämän hetken tilanne näyttää monin tavoin haastavalta. Pahimmillaan merkiten, että työni päättyy, velkojen roikkuen niskassani pahimmillaan parisenkymmentä vuotta. Kaikesta menneestä oppineena katkeruuden sijaan, totean oppineeni elämässä sen, että suurin osa negatiivisista tunteistani rakentuu joko käsittelemättömiin tunteisiin menneessä tai mielikuvitukseni luomiin kauhukuviin tulevassa, joten juuri nyt kiitos intensiivisen itseeni tutustumisen voin suht vaivatta pysähtyä hengittelemään kiitollisuutta nykyhetkessä, luottaen siihen että kun tämä yksi ovi elämässäni on sulkeutumassa, minun ei enää todellakaan tarvitse pakonomaisesti pyrkiä rynnimään saranapuolelta sisään. Sensijaan keskityn elämään tätähetkeä, luottaen siihen että elämä tarjoilee minulle juuri ne ovet, joista minun tulee aikanaan kulkea.

Puhumattomuus on muuttunut vuosien saatossa puhumiseksi. Tunteiden sekä asioiden pakeneminen, niiden kohtaamiseksi ja mikä kohdallani tärkeintä täydellinen luottamattomuus on rakentunut hitaasti, mutta sitäkin varmemmin vahvaksi luottamukseksi toisiin ihmisiin sekä elämään. Ei siis ihme että entinen sisimpääni syövä katkeruus on muovautunut tämän hetken kiitollisuudeksi, joka kantaa vaikeinakin hetkinä.

Kiitollisuus vai katkeruus. Valinta on minun.

Aloitan tämänkertaisen kirjoitukseni poikkeuksellisesti paljastaen itseni heikoimmillaan. Myöntäen sen etten minä todellakaan tiedä paljoakaan asioissa. Ehkä vähiten kaikessa sitä, mitä rakkaus aidoimmillaan ja puhtaimmillaan on.

Samalla ymmärtäen sen, ettei minun tarvitsekaan tietää. Aiemmin kuvittelin nimittäin niin, että lunastaakseni paikkani tai oikeuttaakseni oman olemassaoloni, minun tulisi tietää kaikesta kaikki tai ainakin antaa itsestäni sellainen kuva toisille ihmisille.

Tänään ymmärtäen sen, että tuo on ollut vain yksi keino loputtoman monista, joilla olen peittänyt omaa epävarmuutta, alemmuuden- sekä riittämättömyydentunnetta. Tieto on oiva väline riisua itsestä kaikki epätäydellisyys. Antaen itsestä valheellisen, mutta sitäkin vahvemman kuvan siitä kuinka ihan sama mitä minulta kysytään, pystyn antamaan ainakin yleispätevän vastauksen.

Onneksi elämä kohdallani tietää mikä minulle on parhaaksi. Niimpä se on kuljettanut minut sellaisten töyssyjen yli, että kaikki vääränlaiset käsitykset itsestä ja asioista ovat karisseet. Tänään yksi vapauttavimmista lauseista mitä omaan elämääni tiedän, kuuluu seuraavasti: ”Mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän.”

Sama pätee kaikessa, miksei siis otsikon kohdallakin. Rakkaus. Mitä se aidoimmillaan lopulta on?

Joitain vuosia sitten olisin pyrkinyt lähes pakonomaisesti antamaan tuohon yleispätevän vastauksen. Kuin kuvitellen että on minun vastuullani kertoa muille, mitä tuo asia tarkoittaa. Taas yksi esimerkki suunnattomasta vääränlaisesta vastuusta mitä olen elämässäni kantanut.

Juurikin siksi, juurikin nyt, minulle on suunnattoman vapauttavaa kirjoittaa tähän vastaukseksi, etten minä todellakaan tiedä vastausta kyseiseen kysymykseen. Mutta samalla todeten sen, että tasan niin kauan kuin en tiedä mitä rakkaus aidoimmillaan lopulta on, saan joka päivä ottaa siitä omalla kohdallani selvää. Tarkoituksena vain vastauksen sijaan, pyrkiä oppimaan elämään elämää, jossa kyseinen asia on se perusvoima, jonka varaan kyseinen päivä voi rakentua. Sillä sen olen tässä elämäni seikkailussa oppinut, että mitä enemmän aidosti, vääristymättä, tuo voima elämässäni vaikuttaa, sitä suurempia siunauksia jokainen kohtaaminen, aivan samoin kuin suuret vastoinkäymisetkin tarjoilevat.

Minulla, kuten varmasti monella muullakin kyseinen asia kun sisältää suunnattoman määrän erilaisia vääristymiä. Eikä ihme. Sillä tämä tärkein asia ihmisen elämässä, on tähän päivään mennessä saanut niin monta määritystä, ettei ihmekään että kovin harva lopulta edes tietää mitä rakkaus aidoimmillaan on.

Toisaalta jokaiselle meistä se voi tarkoittaa ihan omaa kokonaisuutta. Olkoonkin, että samalla kun jollekulle rakkaus parisuhteessa esimerkiksi merkitsee sitä että jatkuvasti otetaan turpaan, kohta jo anteeksi antaen, niin toiselle sama toimii suhteessa lapseen mitä erilaisimpien tavaroiden ostamisena, hyvityksenä omasta sisäisen vanhemmuuden puuttumisena. Yksi yhteinen nimittäjä silti näissä kaikissa käsityksissä on. Tai itseasiassa kaksi. Ensiksi se, että jokainen meistä osoittaa rakkautta juuri niistä lähtökohdista mitä itse aikaisemmassa elämässä kyseisen asian tiimoilta on oppinut. Esimerkiksi lapsi, jota vanhempi on pahoinpidellyt, oppii osoittamaan aikuisena rakkautta, pahoinpidellen ihmistä jota kuvittelee rakastavansa. Toisen alistuessa pahoinpideltäväksi, käsittäessään omista lähtökohdista käsin tuon merkitsevän sitä aitoa rakkautta ja välittämistä. Toisena yhteisenä nimittäjänä se, ettei näillä opituilla malleilla ole lopulta mitään tekemistä aidon rakkauden kanssa.

Sillä jos jotakin olen elämässä kyseisen asian etsinnässä oppinut, niin sen että rakkaus aidoimmillaan ei ole sidottu mihinkään asiaan, ihmiseen, saati tavataan. Olkoonkin, että suurin osa meistä on oppinut ajattelemaan siten. Sen vuoksi omalla kohdallani yksi suurin rikkaus tässä päivässä onkin jo pidempään ollut se, kun saan yksi kerrallaan pudotella omasta elämästäni pois, noita vääriä, opittuja käsitteitä mitä erilaisimpien asioiden taustalta. Rakkaus kun aidoimmillaan minun kokemana ei ole asia, jota voi paketoida tiettyihin määritelmiin. Mutta samalla se sisältää kuitenkin kaiken sen mitä ihminen elämässä koskaan tulee tarvitsemaan. Tarkoittaen käytännössä sen, että vaikka minulta otettaisiin pois kaikki minulle rakkaat ihmiset ja asiat, saati tavarat, jos tuo rakkauden kokemus on varastoituneena sisälleni, minulla on yhä kaikki se, mitä ikinä elämässä tulen tarvitsemaan tänään, huomenna ja aina.

Mitä rakkaus aidoimmillaan sinulle on? Siinä kysymys, jonka vastausta ei onneksi ole minulla, mutta jonka vastauksen löydöt kyllä lopulta, jos olet valmis kohtaamaan itsessäsi kaiken sen mitä kyseisen asian tiimoilta on päässyt matkallasi vääristymään.

Siksi toteankin loppuun sen, että minulle rakkaus aidoimmillaan on hyvin pitkälti sitä, mitä Juha Tapio osuvasti allaolevassa kappaleessa sanoittaa. Rakkaus on, kokemus olla rakastettu. Itsessä. Omassa sisimmässäni.