Toinen mahdollisuus

Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.

Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.

Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.

Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:

”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”

Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.

Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.

Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.

Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.

No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.

Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.

Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.

Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.

Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.

Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”

Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.

No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.

Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.

On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.

Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.

Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.

Tiedän valmiiksi, että tästä kirjoituksestani osa ihmisistä pahoittaa mielensä. Mainittakoon se, ettei tarkoitukseni todellakaan ole loukata ketään, vaan pelkästään tuoda oman kokemukseni kautta ihmisille tietoa siitä, millätavoin tämä nykyaikainen, haittoja vähentävä hoito osaltaan mahdollistaa itse riippuvuussairauden ylläpitämistä.

Itse aikanaan elin lähes vuosikymmenen sellaisessa lääkekoukussa, että mikäli tuolloin olisi ollut nykyhetken kaltainen suuntaus opioidiriippuvuuksien hoidossa, hyvin todennäköisesti en tätä postausta olisi kirjoittamassa. Olen siitä onnellinen, että ainoa vaihtoehto joka minulle annettiin, oli tuon tuhoavan lääkekoukun alasajo.

Kun ihminen syö päivittäin liki 30 kappaletta todella vahvoja opiaatteja, lisättynä hevoskuurilla bentsoja, voi olla että muutamassa kohden hoitavilla lääkäreillä on tullut tehtyä joitain viehearvioita hoidon suhteen.

Elin elämääni noiden lääkkeitteni kautta. En kyennyt lähtemään mihinkään ilman apteekinpussiani. Tarkkailin jatkuvasti kelloa ja varsinkin omaa oloani siinä, milloin seuraavat tabletit oli tarpeen ottaa. Homma karkasi lopullisesti kenenkään hallinnasta, kun tuohon yhtälöön lisättiin rankka viinakuuri toisensa jälkeen. Ei siis ihme, että kaikki ihmiset lähelläni väsyivät voimattomina seuraamaan tuhoisaa käytöstäni. Samoin väsyivät ne ihmiset jotka yrittivät parhaansa mukaan hoitaa ongelmiani.

Tätä taustaa vasten peilaten, voin käsi sydämellä sanoa, että ymmärrän kyllä miksi epätoivoiset tilanteet aiheuttavat epätoivoisia ratkaisuita. Mutta silti en voi välttyä siltä, että työssäni jatkuvasti kohdatessani ihmisiä, joita tuolla korvaushoidolla hoidetaan, mietin surullisena sitä, että heille jokaiselle olisi olemassa niin paljon parempaa elämää. Ymmärrän myös sen, että kyse on rahasta. Resursseista. Tai paremminkin näiden molempien puuttumisesta. Mutta silti, kun itse henkilökohtaisella tasolla tiedän millaista helvettiä on elää ja hengittää pakonomaista riippuvuutta suhteessa noin koviin aineisiin, niin toivoisi ainakin sen, että näissä asioissa puhuttaisiin totta. Olisi rehdimpää, jos julkisesti myönnettäisiin että taistelu huumeongelmaa ja sen laajuutta vastaan ollaan hävitty ja nyt kyseisen hoidon turvin pyritään minimoimaan vahingot.

Sillä totuus kuitenkin on se, että likimain jos ei peräti suoraan yks yhteen samoja lääkkeitä määrää lääkäri, jota ihminen ilman tuota lääkärin määräystä, hankkisi keinolla millä tahansa. Ymmärrän myös haittoja vähentävän seikan tässä, mutta se mitä en ymmärrä, on se, että ymmärtääkseni korvaushoidossa oleva saa ajaa autoa noiden lääkitysten alaisena, sikäli kun kuljettaa mukanaan todistusta siitä että on korvaushoidossa. Lähinnä tässä yhtälössä kiristää itseäni se naivius jolla asiaan suhtaudutaan. Kun tähän kirjoitan että mitä tapahtuu, jos alkoholistille haittoja vähentävänä hoitona alettaisiin lanseerata korvaushoito, jossa lääkäri määrää potilaalle sopivan päiväannoksen pirtua, jotta alkoholistin ei tarvitse kokea vieroitusoireita, saati hakea tuota ainettaan pimeänä pullona, lisäksi vielä lisäten sen, että kyseinen ihminen olisi oikeutettu ajamaan autolla, sikäli kun hänellä on pirtutesepti matkassa ja tarvittavat kontrollipuhallutukset ohikäytön ehkäisemiseksi suoritettuna, niin heti joku huutaa ettei näitä asioita voi verrata.

Minä sanon että voi ja ehkä pitäisikin. Sillä siinä juuri huomattaisiin se järjettömyys jota itse olen työssäni lähes totaalisen voimattomana sivusta seurannut jo useita vuosia.

Riippuvuussairaus aiheuttaa itsessään ongelman kieltämistä, peittelyä ja vähättelemistä. Lisäksi sairastuttaen ympärillä olevat ihmiset sokeutumaan samaan sairaalloiseen karuselliin. Sen vuoksi uskon, että suurin osa näitä korvaushoitoja hoitona antavia terveydenhuollon ammattilaisia vaivaa aivan sama sokeus, joka on vallalla päihderiippuvuudesta aktiivisimmillaan kärsivän ihmisen kohdalla.

Suurin asia kaikessa se, että tässä unohtuu se tärkein asia. Riippuvuudesta kärsivä ihminen. Kun riippuvuus jää olemaan ja elämään, eikä sen taustalla olevia ongelmia setvitä kuin pintapuolisesti, ei ihmisen ole välttämättä kovinkaan hyvä olla. Lohtu tässä kuitenkin tulee siinä, kun minä esimerkiksi jututtaessani työssäni korvaushoidossa olevalta ihmiseltä tiedustelen hänen tuntemuksiaan, yleisin vastaus on se, ettei mikään tunnu missään, mutta se johtuu tästä lääkkeestä jota syön.

Itse uskon vahvasti siihen, että tämä asia olisi korjattavissa. Se vain vaatisi muutamia tahoja luopumaan oikeassaolemisen pakkomielteestä ja senjälkeen yhdessä ponnistelua kokonaisvaltaisen kuntouttavan päihdehoitokokonaisuuden rakentamiseksi maahamme. Sitä odotellessa, omalla kohdallani lähinnä pyrin siihen, että päivittäin kohdatessani näitä ihmisiä, kerron heille siitä mahdollisuudesta joka tänään kuitenkin tuon korvaushoidon ohella on olemassa. Nimittäin päihteetön elämä. Vapaana tästä riippuvuudesta.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Tähän hetkeen tullakseni, ymmärrän että minun on tullut kulkea elämässäni juuri ne polut joilla vuosien varrella olen harhaillut. Kasvaakseni siitä pienestä, arasta ja pelokkaasta pojasta, itsestään sekä lähimmäisistä huolta pitäväksi mieheksi. Ihmiseksi joka tänään osaa arvostaa elämää ja sen ainutkertaisuutta, samalla löytäen juurikin niistä pienistä kultahippusista sen päivittäisen ilon, josta tämän hetken onnellisuus rakentuu.

Menneisyys läpikäytynä on tämän päivän voimavara. Nuo eväät repussani kulkien voin luottaa siihen, ettei elämässä tule eteen asiaa mistä en selviäisi. Varsinkin kun tuon menneisyyden läpikäymisessä opin elämääni sen tähän asti tärkeimmän, nimittäin sen ettei elämässä ole tarkoitus selvitä yksin taistelemalla, vaan sensijaan olemme täällä toinen toistamme varten. Niin kauan kuin säilytän elämässäni luottamuksen hyvään ja sen myötä toisiin ihmisiin, minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Mitä sitten ihminen joka raitistumisen myötä on hitaasti, mutta sitäkin varmemmin saanut elämältä kaiken mitä tähän hetkeen tarvitsee, voisi vielä tulevaisuudelta toivoa? Oikeastaan, vain ja ainoastaan yhtä asiaa: ELÄMÄÄ. Mahdollisimman pitkää ikää ja sitä, ettei enää koskaan kadottaisi sitä, minut tuolta sysimustasta pimeydestä takaisin päivänvaloon opastanutta nöyryyttä. Nöyryyttä, minkä avulla elämä ja sen ihmiset näyttäytyvät tässä päivässä juuri sellaisina kuin niiden kuuluukin näyttäytyä.

Elämässäni ei tähän hetkeen ole kuin yksi ainoa este. Minä itse. Mutta niin kauan kun tuo minä muuttuu muotoon me, kaikki on hyvin, nyt ja vastedes.

Olen paljosta kiitollinen.

Ajattelin näin lepopäivän aamuna kirjailla taas kerran asiasta, joka on lähtemättömästi lähellä sydäntäni. Nimittäin päihderiippuvuus. Sairaus josta nykyhetkessä jopa mediassa puhutaan kiitettävän ahkerasti, mutta josta yhä vieläkin tiedetään kokolailla rajallisesti.

En väitä itsekään tätä sairautta läpikotaisin läheskään tuntevani, mutta liki kolmen vuosikymmenen kokemus asiasta antanee jonkinlaisen oikeutuksen ilmaista mielipiteeni asiasta. Käytinhän itse kaikkiaan 17v mitä erilaisimpia päihteitä turruttaakseni sitä sisälläni vellovaa, täysin sanoittamatonta tuskaani. Nyttemmin reilun vuosikymmenen tutkien noita sairauden taustalla olleita vääristyneitä ajatus- ja toimintamalleja. Eikä tämä kirjoitus pohjaudu pelkästään omakohtaisiin kokemuksiini. Olenhan tässä raittiuden taipaleella saanut tavata satoja ja taas satoja saman sairauden alla elävää ihmistä, läheisenä elävistä ihmisistä puhumattakaan.

Olen nyt reilun 1,5v työskennellyt Keski-Suomessa osaltani rakentaen uudenlaista avokuntoutusmallia, jossa yhdistyy monipuolinen osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspuolen että kokemusasiantuntijuuden saralla. Tulosten ollessa varsin lupaavia.

Silti ymmärrän tämän sairauden, aivan kuten minkä tahansa kohdalla sen ettei kaikkia voida auttaa. Pahinta jälkeä tässä riippuvuudessa tulee silloin, kun ihminen joka auttaa, yrittää antaa jotakin sellaista mitä hänellä itsellään ei ole, ongelmaiselle joka yrittää vastaanottaa jotakin sellaista mitä ei kykene vastaanottamaan. Melkoinen sotkuhan siitä lopulta syntyy. Tässä riittää työsarkaa vielä vuosiksi eteenpäin, eikä välttämättä edes minun elinaikanani vielä ymmärretä, saati olla läheskään yksimielisiä siitä millätavoin tätä sairautta, saati sen heijastusvaikutuksia tulisi oikein hoitaa.

Ihan liian paljon yhä laastaroiden mahdollistetaan ongelmien pahenemista. Korvaushoito esimerkiksi pelkkänä jatkuvana hoitomuotona on lähes sama kuin ihmiselle jolta katkeaa jalka, laitettaisiin vain laastari kohtaan, jossa katkeama on. Ilman että itse sisällä olevaa vikaa tarkasteltaisiin lähemmin, mahdollisesta leikkauksesta puhumattakaan.

Yksi yhteinen tekijä kaikkien riippuvuuksien taustalta kuitenkin on löydettävissä. Totaalisen hukassa oleva ihminen. Ilman että ihminen itse havahtuu tuota myöntämään, ei juuri isoja ole tehtävissä, mutta sitä suurempi merkitys tässä kohtaa tulee meille jotka tuota havahduttamista olemme toteuttamassa. Minä ainakaan henkilökohtaisesti en suostu saattohoitamaan ihmisiä hautaan näiden sairauksien takia. Se päivä jos koittaa, että koen näin tekeväni, on päivä jolloin totean olevan aika siirtyä muihin hommiin. Mutta siihen asti voitte olla varmoja siitä, että sisälläni palavan roihun ajamana tulen tekemään kaikkeni jotta tätä sairautta, sen alla eläviä ihmisiä ja myöskin heidän rinnallaan sairastuneita läheisiä alettaisiin hoitaa tämän sairauden edellyttämällä tavalla.

Ihminen joka kärsii riippuvuussairaudesta, on nimittäin senverran monivivahteisten ongelmien alla, ettei pelkkä päihteenkään poisjättäminen asioita vielä korjaisi. Vaan se jättäisi vielä itse oireen taustalla olevat ongelmakohdat selvitettäväksi. Joskin niin, että kuten minulla, niin myös lukemattoman monella muullakin, tuo päihteen poisjääminen on lähtökohtaisesti ehdoton edellytys sille että itse ongelmiin voitaisiin edes jollain tasolla päästä puuttumaan.

Ei silti, en enää onneksi ajattele että vastuu muiden ihmisten elämästä olisi minun harteillani. Ehkä sen vuoksi juuri esimerkiksi eilen saamani suruviesti taas yhden ongelmaisen poismenosta, ei sinällään aiheuttanut minussa kovinkaan suunnattomia tunnekuohuja. Ehkä juuri sen suuruisen surun kuin mitä jokainen ihminen jonka kanssa jossain kohtaa kohdanneena aiheuttaa, mikäli jälkeenpäin kuulen kyseisen ihmisen tähän sairauteen menehtyneen.

Ehkä nämä kuolemantapaukset silti havahduttavat minut aina hetkittäin muistamaan sen ettei riippuvuudet todellakaan lopulta ole leikin asia. Toisaalta jokainen riippuvuuteen menehtynyt palauttaa minut sen suunnattoman kiitollisuuden äärelle jota oma toinen mahdollisuuteni elämältä näiden sairauksien osalla herättää. Ilman havahtumista, minäkin olisin kuollut. Onneksi havahduin. Elämään.

Heräsin taas vaihteeksi kukonlaulun aikaan. Kokien suunnatonta kiitollisuutta, todeten asioiden olevan niille kuuluvilla paikoillaan. Tästä toteamuksesta huomasin miettiväni sitä kuinka aikoinaan kuullessani sanan mielenrauha, kavahdin sitä, koska ajattelin sen olevan asia jota en koskaan tulisi saavuttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ihminen joka tietää mitä on elää ollen syvästi masentunut. Samalla kokien olevansa omien suunnattomien pelkojensa vanki, ei välttämättä aivan heti löydä luottamusta siihen, että joku kaunis päivä tuo kaikki alakuloisuus sekä jatkuva pelko olisi taakse jäänyttä elämää.

Ei siitä loppuenlopuksi nyt niin montaa vuotta ole kun nuo pelot ja masennukset olivat arkipäivää täällä. Joka maanantai, ajellessani töihin, alkumatkasta ajan paikan ohi, jossa isäni päätti oman tuskansa rekan keulaan. Samoilla kohdin mieleeni muistuu aika, jolloin itse pelkäsin ja panikoin autolla ajamista. Tuossa hetkessä esimerkiksi viedessäni vaimoni lapsia isälleen, muistan keksineeni tuolle automatkalle mitä ihmeellisimpiä arvuutusleikkejä joiden avulla sain hetkeksi aikaa huomion pois siitä kuinka paniikissa tuosta autoilusta oikeasti olin.

Nyt ajellessani pitkästi toista tuhatta kilometriä viikoittain työajoja, huomaan säännöllisesti kokevani kiitollisuutta pelkästään siitä että voin ajele autolla pelkäämättä sitä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta, ei voi sitä ymmärtää. Samoin on paniikkihäiriön laita. Toisaalta sama on tilanne minkä tahansa sairauden kanssa, on sitten kyse syövästä tai päihderiippuvuudesta. Sen vuoksi juuri olisi ensiarvoisen tärkeätä se että mahdollisimman paljon eri sektoreilla käytettäisiin meitä oman kokemuksen omaavia ihmisiä ja meidän toipumiskokemuksia, näistä sairauksista vielä kärsivien ihmisten auttamiseen.

Itse sain aikoinaan apua vertaistuesta. Itseasiassa yhä tänäänkin se on minulle yksi tärkeimmistä kanavista purkaa tämän hetken elämääni. Kun tuohon nivottiin monipuolinen ammatillinen apu, niin minä, kuin siinä samalla myös perheeni, saimme elämässä toisen mahdollisuuden.

Itselleni masennus ja siihen liittynyt jatkuva panikointi johtui suurimmaksi osaksi siitä, että sisälleni oli kasaantunut liian paljon pahoja asioita sekä niihin liittyneitä tunnetiloja. Traumoja, joita sitten epäonnistuneesti pyrin päihteillä ja lääkkeillä itsehoitamaan. Asiat alkoivat aueta yksi kerrallaan, kun näihin ongelmiin alettiin pureutua pala palalta. Päihdeongelmaan päihderiippuvuutta hoitavalla kuntoutuksella. Mielenterveyspuolen ongelmiin, siihen erikoistuneen terapeutin avustuksella. Silti muistaen kokoajan se että nämä ongelmat nivoutuvat siinä määrin toisiinsa, ettei kumpaakaan voinut jättää hetkeksikään huomiotta.

Tänään saan elää vapautta, jota en villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella koskaan saavani elää. Oikeastaan suurin ongelma lähtötilanteessa olin minä itse. Kuvitellessani lähes pakonomaisesti yhä voivani ratkaista ongelmani yksin. Tarvitsematta siihen apua keneltäkään. Luojan kiitos minut pysäytettiin ajoissa. Ilman tuota havahduttavaa kokemusta olisin nimittäin kuollut.

Elämä on siinä vekkulia, että kun lakkaan taistelemasta sitä vastaan, myöntäen olevani kykenemätön yksin ratkomaan ongelmiani, se tulee lopulta enemmän kuin puolitiehen vastaan. Kaikki ongelmat ja solmukohdat avautuvat kyllä. Yksi kerrallaan. Minun tärkein osuuteni tässä palapelissä tänäänkin, on yhä muistuttaa itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Asiat kun todella harvoin avautuvat minun toivomani aikataulun mukaisesti. Parhautta tänään tuon kärsivällisyyttä vaativan aikataulun kanssa on se, että sitä mukaan kun aikaa kuluu, siinä ajankuluessa muutoksista kasvaa kokolailla pysyvämpiä, kuin mitä ne olisivat, jos olisivat ratkenneet heti ja samantien kuten kärsimättömyyttäni odotin niiden ratkeavan.

Jos luit tämän kirjoituksen ja koet elämässäsi tässä hetkessä jotakin tuskaa. Älä epäröi kirjoittaa minulle. Sillä kuten aikaisemmin kerroin, ilman toisia, saman kokeneita ihmisiä, en minäkään olisi tässä. Tänään et nimittäin enää ole yksin.

Olen tässä viimeaikoina jonkinverran seurannut yrittäjyyden ympärillä käytävää keskustelua. Oikeastaan tähän kirjoitukseen sain inspiraation toisaalta Henri Alenin twiitistä, jossa hän toivoi enemmän keskustelua siitä kuinka yrittäjyydessä epäonnistuvat selviävät, toisaalta inspiroituen oheisesta kirjoituksesta.

Olen elämässäni siis kokenut kaksi varsin rankkaa epäonnistumista yrittäjyyden saralla. Ensimmäisestä toipumisen viedessä reilun vuosikymmenen, tämän jälkimmäisen kulkiessa matkassani ainakin vielä tovin matkaa.

Jos näitä kahta mahalaskua hieman vertailen, niin yhtäläisyyksiä näissä löytyy siinä, että molemmissa on ollut melkoinen määrä epäonnea, mutta toisaalta lähes yhtäpaljon peilin kautta tarkasteltavaa. Eroavaisuus, suurimmassa määrin löytyy vastuun ottamisessa. Ensimmäisen konkurssin jysähtäessä niskaan, olin nuoresta aikuisuudestani huolimatta, täysin keskenkasvuinen kakara, jolla ei muutoinkaan elämässä ollut kykyä kohdat asioita, vastuun ottamisesta puhumattakaan. Tässä jälkimmäisessä koen osaltani ottaneeni aimo harppauksen vastuun kantamiseen ja ehkäpä siinä juuri suurin syy siihen, että tästä selviytyminen ei ota aikaa maksimissaankaan kuin kolmanneksen siitä mitä ensimmäinen kulutti. Puhumattakaan siitä mitä kaikkea muuta pahaa sain elämässäni aikaiseksi juostessani tuota vastuuta pakosalle.

Nyt tullaankin tähän hetkeen. Hetkeen jossa yhä tänäänkin toimin yrittäjänä. Tästä johtuen koen olevani oikeutettu kertomaan oman näkemykseni yrittäjyydestä, sen haasteista, mutta varsinkin mielestäni tähän hetkeen elämääni siitä tärkeimmästä asiasta omaan yrittäjyyteeni liittyen. Nimittäin yrittäjyyden tarjoamista mahdollisuuksista tämän hetken elämässäni.

Olen opiskellut elämästäni koulunpenkillä kaikkiaan liki 20v. Toisen mokoman käyden tätä hurjan paljon opettavampaa elämänkouluani. Tullen tähän päivään toteamaan omassa elämässäni yhden tärkeimmistä asioista, nimittäin sen, ettei tässä niinkään aina ole kyse minusta. Vaan kyse on meistä ihmisistä.

Aikaisemmin elin ja hengitin oman napani ympärillä pyörivää itsekkyyttä. Pyrkien esimerkiksi yrittäjyydellä siihen mitä moni ihminen tänäänkin sillä tavoittelee, eli rikastumista. Taloudellista riippumattomuutta. Ehkä siinä juuri nyt miettien olikin suurin syy näihin kahteen maahan syöksyyn. Motiivini tekemisteni taustalla olivat väärät, vaikka monissa kohdin pyrinkin parhaani mukaan esimerkiksi auttamaan ihmisiä. Ymmärtämättä sitä etten edelleenkään voisi antaa eteenpäin mitään sellaista, mitä itselläni ei olisi.

Toisaalta juuri tässä hetkessä mietittynä nuo molemmat rymähdykset, rähmälleen menot ovat olleet enemmän kuin tarpeeseen. Ilman niitä tavoittelisin yhä kohtuuttomuuksia. Sensijaan että malttaisin keskittyä olennaisimpaan, eli toimentulon hankkimiseen, kyetäkseni elättämään itseni ja perheeni. Tänään tuohon kyetessäni, ei minun enää tarvitse muuta tällä yrittäjyydelläni taloudellisella sektorilla ainakaan tavoitella.

Monta asiaa tässä yhteiskunnassa on vinksallaan. Sitä en kiellä. On sitten kyse yrittäjyydestä, vanhusten hoidosta, työttömyysturvasta tai muusta. Helposti löytyisi ainakin kourallinen syitä siihen että alkaisin siirtää hetkittäin minut valtaavan pahanoloni itseni ulkopuolelle, alkaen syyttää siitä esimerkiksi hallitusta ja sen liki järjettömiä leikkauksia. Mutta kuten tuolla aikaisemmin jo totesin, olen tätä elämänkoulua vuosia ja taas vuosia käytyäni, muutaman kerran luokallenikin jääneenä oppinut siinä ainakin yhden asian joka helpottaa tämän päivän pahaaoloa. Keskityn muiden syyttelyn sijaan tässä päivässä tekemään oman osuuteni asioissa, pyrkien hyväksymään sellaiset asiat joille itse en tähän hetkeen mitään voi ja ehkä tällä tavalla saattaen saada ainakin senverran enemmän asioissa aikaan, mitä tuohon erinäisten tahojen, instituutioiden ja ihmisten syyttelyyn kuluttaisin. Pyrkien luottamaan samalla siihen että elämä tarjoilee minulle tänäänkin juuri niitä asioita ja olosuhteita mitä tässä elontielläni tähän hetkeen tarvitsen.

Mitä tähän yrittäjyyden haasteellisuuteen tulee, niin itse koen tänään esimerkiksi yrittäjyydestäni saavani työtulon olevan ihan riittävä, vaikkei se tässä hetkessä juurikaan suurten konsernien johtajien palkkatasoja hätyyttele. Riittävän pitkään kun ihminen elää työttömyysturvan, opintorahan tai toimeentulotuen varassa, niin jo se ihan perustason palkka tuntuu varsin kohtuulliselta. Puhumattakaan siitä että tuota korvausta vastaan saa tehdä työtä jota sydämestään rakastaa, ollen oman itsensä pomo ja sen myötä kyeten aika pitkälti määrittelemään esimerkiksi työpäivänsä alkamis- ja loppumisajankohdat sekä sen missä kohtaa päivää haluaa hetken istahtaa kahville.

Omalle kohdalleni yrittäjyys on suonut ainakin omiksi tarpeikseni haasteita ja nuo haasteet yhä tänäänkin pitävät huolen siitä etten lepäile juurikaan laakereillani, mutta silti koen että yrittäjyys, aivan kuten kaikki muukin elämässäni monessa kohtaa vastaantullut haaste, on opettanut minulle äärimmäisen paljon siitä millä tavoin tämän hetken elämääni suhtaudun ja toisaalta myös varsinkin sen, minkälaisin motiivein tämän päivän tekemisiäni lähden ylipäänsä tekemään.

Yrittäjyydessä kun mielestäni ei kuitenkaan ole kyse muusta, kuin elannon hankkimisesta, siinä kuin tavallisella työntekijälläkään. Kun molemmat tekevät työnsä hyvin, niin yleensä siitä ennenpitkää saa myös palkan. Tietysti jos alan arvostaa työpanostani liikaa, voi hyvin pian käydä niin että löydän itseni keskeltä erinäisiä ongelmia, miettien taas kerran katkerana sitä miksi elämä minua taas näin kaltoin kohteleekin. Tuon ehkäistäkseni, pyrinkin päivittäin tsekkaamaan peilistä sen ketä minun missäkin tilanteessa on sopiva alkaa arvostella.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.

Nyt miettien elämä on tarjonnut tielleni jos jonkinmoista kiveä, kantoa sekä kuoppaa. Kaikesta huolimatta yhä selkeämmin ymmärrän tänään sen että se miten asioihin itse suhtaudun, on hyvinkin oleellista.

Aikaisemmin elin monilla tavoin ajatellen olevani oman elämäni uhri, jolle vain syystä tahi toisesta tarjoillaan vastoinkäymisiä toisensa perään. Aina koin etten itse voinut asioissa mitään. Tottahan se toisaalta olikin tuossa hetkessä, lähinnä vääränlaisesta ajatusmallistani johtuen. En osannut ajatella tuolloin sitä kuinka näilläkin vastoinkäymisillä olisi minulle tarjolla jotakin hyvää.

Muutos alkoi siitä hetkestä kun totesin olevani totaalisen loppu kaikkien taakkojeni alla. Vasta tuolloin tulin halukkaaksi luopumaan omavoimaisuuden harhasta jonka vallassa tuonastisen elämäni olin elänyt ja joka lopulta uuvutti minut kokonaan.

Haparoiden aloin lähestyä muita ihmisiä, vaikka se aluksi pelotti melkeinpä enemmän kuin se että olisin lopullisesti tuhonnut itseni. Silti päivä päivältä. Kokemus kokemukselta aloin huomata tuon kaiken antavankin elämääni juuri niitä voimia mitä tuossa hetkessä kipeästi tarvitsin.

Pala palalta luottamus kasvoi ja samalla opin aina jotakin itsestäni sekä elämästä. Jotakin sellaista jonka avulla aina seuraava päivä oli edellistään helpompi kohdata.

Lopulta tullaan tähän päivään. Päivään jossa tiedostan olevan kaikki se mitä elämässä tänään tarvitsen. Silti, yhä tänäänkin olen sen saman kysymyksen äärellä kuin tuolloin vuosia sitten, päätyessäni totaaliseen umpikujaan elämässäni. Kysymys kuuluu yhä, haluanko taistella elämässäni ja asioissani yksin, vai luovutanko oikealla tavoin tuosta jo loputtoman monet kerrat toivottomaksi todenneestani taistelusta, turvaten toisiin ihmisiin.

Tähän hetkeen totean etten halua enää taistella. Haluan luovuttaa ja samantien kun tuo ajatus ja asenne päähäni asettuu, huomaan helpotuksen hiipivän sisimpääni. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.