Toinen mahdollisuus

Otsikon mukainen ajatusmalli on kuljettanut minut väistämättä elämässäni ongelmista toiseen. Pitkän tutkimusmatkani aikana olen oppinut tiedostamaan itseäni ja sen myötä saanut roppakaupalla kärsivällisyyttä monessa eri elämänalueessa, mutta yhä edelleen joissain asioissa minua vaivaa kärsimättömyys ja tuo kärsimättömyys ajaa minut joskus tekemään ratkaisuja joita hetken edes mietittyäni olisin jättänyt tekemättä.

Toisaalta kun olen tutustunut itseeni niin syvällisesti kuin vain kaikin tarjolla ollein apukeinoin kuluneen reilun 8 vuoden aikana olen kyennyt, olen oppinut tuossa matkalla ajattelemaan elämästä siten että kaikella on oikeasti tarkoituksensa.

Tätä kaikkea on helppo peilata jälkikäteen esimerkiksi ensimmäisen konkurssin, sitä seuranneen velkahelvetin sekä itsetuhoisen sekakäyttökierteeni valossa siten että tuosta kaikesta kuoriutui minulle raitis elämäntapa, jonka myötä olen saanut kasvaa ihmisenä kokolailla paljon. Toisaalta ilman tuota tapahtumaketjua, minulla ei tänään olisi puolisona sitä ihmistä joka tänään rinnallani kulkee eikä lapsia, joten kaikella todellakin tarkoituksensa.

Tässä hetkessä pyrin lohduttamaan itseäni sillä, että vaikkakin elämä juuri nyt näyttää nurjanpuolensa niin jonkun ajan kuluttua kun tätä kaikkea en lähde pakenemaan, tästäkin seuraa vielä jotakin paljon suurempaa kuin mitä tällä hetkellä osaan kuvitella.

Kärsimättömyys. Omat kohtuuttomat vaatimukset. Siinä parivaljakko joka aiheuttaa kaikki elämäni ongelmat. Toisaalta osaan jo hetkittäin löytää lohdun siitä, että juurikin kaikki tämän hetken tapahtumat kuin väkisellä kasvattavat kärsivällisyyttäni sekä samalla asettavat minut tilanteeseen, jossa vaatimuksille ei yksinkertaisesti ole sijaa. Niin kovasti kuin haluaisinkin tiettyjen asioiden korjautuvan mieluiten heti ja sillä tavoin kuin itse nyt niiden toivoisin korjautuvan, niin elämä on jo liiankin usein osoittanut minulle sen että hitaasti tapahtuvat muutokset ovat niitä pysyvimpiä ja ettei läheskään aina se mitä itse asioiden korjautumisella tarkoitan ole ollenkaan niin hyvä minulle kuin miten ne lopulta korjautuvat.

Siinä hetkessä kun kipu sisälläni on käymässä sietämättömäksi, tuntuu vain niin kovin vaikealta löytää luottamus siihen että kaikki järjestyy. Samoin aivan yhtä vaikeata on etsiä sisältään se pieni ihminen joka osaa olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä elämässä kuitenkin tälläkin hetkellä on. Pakottamalla näitä kumpaakaan ei kaiveta esiin, mutta juuri silloin kun tuntuu ettei enää yksinkertaisesti jaksaisi jatkaa, jostain kuin ihmeen kautta eksyyntyy sisälleni olo jossa huomaan tarkastelevani jotakin hyvin pientä, monissa kohdin mitätöntä asiaa siten että taas löytyy voimia jatkaa.

Juuri nyt minulla on ollut jo monta päivää olo jossa ei jakaisi yhtään mitään. Uupumus. Masennus. Loppuunpalaminen. Onhan näitä sanoja joilla tätä oloa kuvata, mutta toisaalta jo useita vuosia aikanaan masennuksesta kärsineenä tiedostan omalla kohdallani tien tuosta olosta ulos. Luopua kaikista vaatimuksista, etsien mahdollisimman pienistä, tavallisista asioista kiitollista mieltä ja samalla pienin askelin pyrkiä tekemään asioita joita ei sillä hetkellä yhtään tekisi mieli tehdä. Jostain kumman syystä tekemisellä on nimittäin minun kohdallani sellainen vaikutus että tehdessäni hyvinkin pieniä asioita, koen kuitenkin onnistuneeni edes jossakin asiassa ja kun näitä asioita kertyy useampia samalla päivää, huomaan ennen pitkää löytäväni itseni miettimästä siten, etteihän minulla nyt mitään hätää elämässä ole. Vaikka monissa kohdin onkin, mutta kuitenkin.

Lopuksi vielä oivallus jonka äärelle pysähdyin nyt kuluneen viikonlopun aikana. Ei ole, eikä tule olemaan asiaa jonka tekemällä tai saavuttamalla koen olevani ehjä kokonaisuus. Aina, joka päivä prosessi etenee. Joskus askeleen eteen, toisinaan pari taakse, mutta mikä tärkeintä, etenee.
Joskus olen vain kohtuuttomine vaatimuksineni itseni suhteen ajatellut niin, etten koskaan tule muiden ihmisten taholta hyväksytyksi ellen saa kasattua itsestäni kaikinpuolin kokonaista. Nyt viikonloppuna oivalsin sen, etten koskaan tule olemaan sellainen ihminen, jonka jok'ikinen ihminen hyväksyisi sellaisenaan. Toisessa kohtaa syynä on tämän toisen ihmisen harhakuvitelmat siitä millainen minun tulisi olla. Toisessa syynä on vain se ettei kemiamme koskaan kohtaa siinä määrin että vaikka tekisin mitä, tulisin hyväksytyksi sellaisenaan. Eikähän siinä muutoin mitään, mutta ihmiselle joka läpi elämänsä on yrittänyt pakonomaisesti miellyttää kaikkia, tuntien itsenä totaalisen epäonnistuneeksi, tuosta miellyttämisestä poisoppimiseen tarvitaan lukematon määrä yhteentörmäyksiä erinäisten ihmisten kanssa, ennen kuin tuosta ajatusmallista on valmis luopumaan. Mitä vähäpätöisemmästä asiasta minulla jonkun ihmisen kanssa tulee olo ettei meillä synkkaa, sitä hanakammin olen asioissa halukas tekemään sen eteen että synkkaisi. On vain käsittämättömän vaikeata hyväksyä se ettei kaikki tule kaikkien kanssa ylimmäksi ystäväksi, eikä se lopulta keneltäkään ole pois. Minulla vain on sellainen haavekuva muhinut päässäni, jossa oman kokemukseni kautta saisin ihmisille tuotua tietoisuuteen sen, kuinka paljon helpompaa ihmisen elämä onkaan kun sitä ei väritä erinäiset ennakkoluulot saati -asenteet. No ehkäpä tämän hetken hankaluudet elämässäni ovatkin tarkoitettu tuomaan minulle tarvitsemani lepohetken. En minä yksinäni tätä maailmaa pelasta. Oman osuuteni asioissa voin tehdä, en enempää.

Mikä oikeasti on elämässä tärkeintä? Tätä asiaa olen viimeiset viikot sisimmässäni miettinyt. Tullen siihen johtopäätökseen, että kohdallani se on yksinkertaisesti elämä itsessään.

Eilen illalle minut valtasi hetkellinen katkeruus siitä että elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua erinäisten asioiden kanssa. Sillä lopputuloksella että taas kerran olen kuin tienhaarassa pysähtyneenä miettimään sitä mihin seuraavaksi elämässäni lähtisin kulkemaan.

Jos sen verran palaan ajassa taaksepäin, että hieman kertaan itselleni sitä mitä kaikkea elämässäni tähän asti olen saanut aikaiseksi, niin ehkä sen myötä löydän myös sen kaipaani armollisuuden itseäni kohtaan, koska juuri nyt vallalla on kummasti taas itsesyytökset ja kohtuuton itsensä ruoskinta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, lapsuuteni sujui kokolailla tasapainoisesti, vaikka olosuhteet isän juomisen ja rankan koulukiusaamisen, eivät aina olleetkaan sitä. Toisaalta jo hyvin varhain opin pakenemaan itseäni päihteisiin ja uhkapelaamiseen. Peruskoulusta selvittyäni kävin hetken aikaa ammattikoulua, mutten koskaan saanut sitä loppuun asti suoritettua. Menin töihin, lopulta pelaten työpaikkani. Aloin juoda säännöllisesti, pelaten kaikki rahat mitä käsiini keinolla millä hyvänsä sain. Rakastuin, menin naimisiin ja sairastuin todella vaikeaan paniikkihäiriöön. Elämä eteni näiden varjostuksella kunnes perustimme ensimmäisen vaimoni kanssa yrityksen. Olimme yrittäjiä vajaan 4 vuotta, kunnes yhtenä tammikuisena päivänä v. 2000 tukustamme ilmoitettiin, että velkarahalla hankkimamme tavara myöhästyy kriittiset 3 viikkoa, mistä johtuen toimitussopimuksemme Keskon kanssa kaatui rytisten. Saman vuoden kesällä tuli konkurssi, avio-ero ja ulosottoon paukahti 130k€. Vielä kun saman vuoden loppupuolella menetin yhtäkkiä minulle todella läheisen ihmisen, en enää kestänyt elämää selvinpäin, vaan aloin elää 24/7 pääsekaisena, lääkkeiden ja viinan avustamana.

Tuota rumbaa kesti kaikkineen 6 vuotta. Tuona aikana tapasin nykyisen vaimoni, saimme kaksi lasta ja yritin itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa. 2006 helmikuussa lähdimme päihdekuntoutukseen, ettei lapsiamme otettaisi meiltä pois. 3kk kuntoutuksessa toivat elämääni raittiuden. Kuntoutuksesta kotiuduttuamme, isäni ajoi kännissä rekan eteen päättäen omakätisesti elämänsä. Hautajaisissa koin eräänlaisen ahaa-elämyksen sen suhteen, etten halunnut omalla kohdallani käyvän samoin ja aloitinkin rakentaa elämää kokonaan uusiksi. Aloitin samalle syksyä IT-opinnot. Pari vuotta ja olin datanomi. Valmistuttuani meille syntyi pieni Rinssessa joka nyt on jo eskarissa. Niin se tuo aika rientää. Samalle syksyä aloitin amk-opinnot, joita sinnikkäästi suoritin 4 vuotta, vaikka paniikkihäiriö ja erilaiset sosiaaliset pelot tekivätkin siitä hetkittäin täyttä helvettiä. Opintojeni ohessa kävin myös 3 vuotta tiivissä terapiassa, josta yhtälönä kaikkien tapahtumien ohessa löytyi apua noihin suunnattomiin pelkoihin sekä totaaliseen ateismiini liittyen. Löysin hengellisyyden.

Vuosi ennen insinööriksi valmistumistani aloin etsiä alalta töitä. Kaikkiaan 1,5 vuotta kiersin kymmenissä ja taas kymmennissä haastatteluissa, silti töitä saamatta. Kiitos pelkojeni hellittämisen aloin osallistua mitä erilaisimpiin järjestötoimiin, joista hetkittäin suunnattomasti nautin, mutta jotka lopulta olivat ajaa minut totaalisen uupumuksen syliin. Olihan tuossa hetkessä elämässä kotonani 5 lasta ja myös opintojaan suorittava vaimo. Minä vaan en osannut luopua mistään, enkä toisaalta koskaan sanoa ei. Yhteensä liki 6 vuotta tein mitä erilaisimpia vapaaehtoistöitä, kunnes valmistuttuani, töitä silti saamatta päätin aloittaa yrittäjänä, haaveillen siten saavuttavani vihdoinkin elämässäni aina puuttuneen taloudellisen tasapainon. Toisin kävi.

Pari vuotta sitkeästi ja tuumaakaan periksiantamatta painoin töitä enemmän kuin koskaan, silti saavuttaen tuon parin vuoden periodilla n. 6kk säännölliset tulot. Kiitos noiden tulojen, sekä lukemattomien erilaisten työtarjousten ja mitä erilaisimpien suunnitelmien kautta tullaan tähän hetkeen, hetkeen jossa vihdoin olin pakotettu lyömään hanskat tiskiin tämän yrittäjyyteni osalta, tilanteessa jossa talouteni on totaalisen kuralla. Ei silti, matka on kaikkineen ollut varsin antoisa, jos tuota antoisuutta ei mitata rahassa tai muutoin taloudellisena saavutuksena.

Olen saanut tavata äärettömän monta uskomattoman hienoa ihmistä. Luoda suhteita ties mihin tahoon. Reissata sydämeni kyllyydestä sekä opiskella minulle äärettömän tärkeitä asioita itsestäni. Lopputulemana silti, en voi välttyä siltä ettenkö olisi hieman katkera kokonaisuudesta. Se nimittäin monilta osin peilaa tämän hetkistä tilaa yhteiskunnassamme. Ihmisille olisi töitä niin paljon kuin hän vain sitä jaksaa, sikäli kun tuo työ toteutettaisiin täysin ilmaiseksi. Toisaalta nyt miettien totean myös sen, että nykyaikana ihmiset turvautuvat toisten ihmisten apuun, tilanteessa jos toisessakin, sikäli kun jotakin tuosta hyötyvät. Muussa tapauksessa täällä saa tallustella varsin rauhassa. Toisaalta lukemattomat yhteydenotot mitä erilaisimmissa yhteyksissä ovat samantien loppuneet, kun minun panokseni asioissa on tullut täytettyä.
Toisaalta mitä tulee tähän kuntasektoriin ja paljon puhuttuun sote-uudistukseen, niin tuollaisen liki 7 vuoden kokemuksella voin käsi sydämellä todeta tuolla vallitsevan totaalisen kaaostilan. Ne ihmiset jotka esimerkiksi päättävät niiden ihmisten asioista jotka tänäänkin erilaisten riippuvuuksien kanssa elävät, eivät tiedä tuon taivallista millaisten sairauksien kanssa ovat tekemisissä. Lisäksi kun joka paikassa muka säästetään, vaikka todellisuudessa tietyillä toiminnoilla vain kuluja lisätään, ollaan tilanteessa jossa ihminen vaikka apua haluaisikin, ei todennäköisesti sitä koskaan tule saamaan. Sitten ihmetellään lehtien palstoilla sitä miksi saamme lehdestä lukea erään jos toisenkin päätyneen mitä epätoivoisimpiin ratkaisuihin elämässään.

Minä kun kerron vain omista kokemuksistani, niin voin rehellisesti sanoa saaneeni apua elämässäni. Joskin niin että sitä on hetkittäin pitänyt nyrkkiä pöytään lyöden olla vaatimassa. Toisaalta kiitos pitkällisen tutkimusmatkani, olen löytänyt elämässäni sellaisen toivon, joka kantaa yli synkimpienkin hetkien ja sen vuoksi minun ei enää tässäkään hetkessä tarvitse olla näitä omia elämisen ongelmiani olla pakenemassa.

Lopuksi ihmettelen ääneen sitä, miksi esimerkiksi kunnat nykyisellään haaskaavat tuhottoman paljon rahaa ennemmin siihen, että ottavat päihdeperheiden lapsia huostaan, eroittaen heidät vanhemmistaan, kuin se että ostaisivat puoliksi ilmaisia päihdepalveluita niitä tarjoavalta yrittäjältä.
Toisaalta aivan samoin on tullut todettua se, että paljon puhutaan siitä että yrittäjien pitäisi tämä maa nostaa lamasta, mutta ainakin kuntasektorilla toiminta on aivan päinvastaista. Minun kohdallani esimerkiksi se ettei kunta osta minulta palveluita, merkitsee vain sitä, että tässä hetkessä ollessani pakotettu turvaamaan edes jotenkin perheeni toimeentulon, ilmoittaudun työkkäriin, hakien joka kuukausi saman rahan tai kenties jopa enemmän sosiaalitoimiston luukulta. Sitten ihmetellään sitä miksi ihmiset voivat niin pirun huonosti. Siksi koska heille ei yksinkertaisesti suoda perustaa voida paremmin.

Huvittavinta kaikessa nykyhetkeen se, että mikäli minä haluaisin tässä hetkessä auttaa muita ihmisiä ihan vaan auttamisen ilosta omiin kokemuksiini pohjaten, sekään ei enää tänään ole niin vain mahdollista. Vapaaehtoistyö kun saattaa aivan hyvin merkitä sitä etten saakaan sitä perusturvaa eli työttömyyspäivärahaa jos vapaaehtoistyötä alkaisin säännöllisesti tekemään.

No niin. Siinä purkaukseni. Kummasti helpotti. Lopuksi totean vain vielä sen, että tässä hetkessä minulle tärkeintä elämässäni on se että löydän joka päivä elämästäni hetken jossa koen kaiken olevan hyvin, vaikka kaikki monen silmissä vaikuttaisikin olevan päin persettä. Tuo hetken hyväolo nimittäin takaa jaksamiseni tässä kaiken kaaoksen keskellä. Toisaalta nyt kun suosiolla jättäydyin sivuun epätoivoisesta yrittämisestäni, voin rauhallisin mielin keskittyä olemaan läsnä perheelleni. Saanpahan ainakin omalta osaltani kasvattaa lapsistani tasapainoisia kansalaisia, joilta ei lapsuudessaan pitäisi olla puutetta rakkaudesta, saati turvallisuudesta. Asioista joista melkoisen monella lapsella, saati aikuisellakaan, tämän hetken yhteiskunnassa ei valitettavasti ole harmainta aavistustakaan.

Olen pysähtynyt miettimään elämääni. Kaikki elämäni ongelmat kumpuavat siitä todellisuudesta, että joku osa minua ajattelee että minun tarkoitukseni elämässä on aina tavalla tai toisella epäonnistua.

Tästä esimerkkinä se, että olipa elämäni palaset kuinka järjestyksessä tahansa, onnistun jollain tavalla sotkemaan asiani siten että lähes kaikki on alettava rakentamaan uusiksi.

Tiedostaessani itsessäni sen että omat ajatukseni ja niihin reagoiminen tai paremminkin näistä käsin toimiminen aiheuttaa suurimmat ongelmat elämässäni, olen päättänyt lakata ajattelemasta itsestäni negatiivisesti. Haluan onnistua elämässä. Haluan voida hyvin. Haluan että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Haluan tehdä hyvää. Haluan olla onnellinen.

Aikaisemmin tällainen ajattelu on ollut minulla juuri päinvastaista. Olen nimittäin ajatellut etten voi onnistua elämässäni. Lisäksi olen kuin automaattiohjauksella elänyt siten että lähes poikkeuksetta minun lähelläni eläneet ihmiset ovat joutuneet jollain tavoin kärsimään edesottamuksistani.

Tästä hetkestä eteenpäin haluan oikeasti edetä elämässäni. Mennä eteenpäin, enkä enää jatkuvasti joutua toteamaan palanneeni lähtöpisteeseen.

Tästä johtuen laadin itselleni puolivuotissuunnitelman. Tarkka suunnitelma siitä millaista elämäni tulisi näyttää puolenvuoden päästä. Tätä suunnitelmaa lähtiessäni toteuttamaan, kuljen yhden päivän matkan kerrallaan, luottaen siihen että kaikki unelmani on toteutettavissa, sikäli kun en itse niitä omilla negatiivisilla ajatuksillani jo lähtökohtaisesti ala torpedoida.

Olen aivan liian kauan säälinyt itseäni ja sitä etten näytä elämässäni saavuttavan sitä mitä eniten tähän hetkeen, mutta samalla lähes läpi elämäni olen tavoitellut, nimittäin taloudellista riippumattomuutta. Toisaalta tiedän kokemuksesta sen, ettei raha pelkästään tuo onnea, mutta sen jatkuva puute tuo huolta ja murhetta liiaksikin asti. Nyt aion osaltani tehdä voitavani asiantilan korjaamiseksi. Elämä kuitenkin on osoittanut minulle sen, että päättäessäni jotakin, ei mikään estä minua toteuttamasta unelmaani. Kun päätin liki 9 vuotta sitten raitistua, niin olen sittemmin saanut lähes saman ajan elää taistelematta tuon asian kanssa. Sama homma muiden riippuvuuksieni kanssa. Samoin opiskelut yms. Eli todellisuus pohjaa tälle kirjoitukselleni on olemassa.

Yksinäni tähän en pysty sen tiedän. Mutta onneksi minun ei tarvitse tänään yksin yrittääkkään. Minulla on lukuisia ihmisiä elämässäni joilta voin tarvittaessa kysyä neuvoa ja opastusta. Lisäksi on olemassa paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneet menestymään elämässä, enkä epäile hetkeäkään, jos heiltä jotakin neuvoa olen kysymässä, etteikö heiltä sellaista saisi.

Tiedostan omat vahvuuteni talouteni tasapainottamisessa. Toisaalta hyvin pitkälti tiedostan myös heikkouteni ja hyväksyessäni molemmat, alkaen tietoisesti kulkea vahvuuksieni kanssa kohti parempaa huomista, silti heikkouksiani unohtamatta, en epäile hetkeäkään, ettenkö minäkin voisi joku päivä todeta kaikista epäonnistumisistani huolimatta, onnistuneeni rakentamaan tasapainoisen elämän myös talouteni saralla. Parasta kaikessa se, että lähtökohtaisesti koen jo usean kerran viikossa niitä hetkiä, jolloin kaikki on hyvin. Jos tuosta lähtötilanteesta lähtee rakentamaan elämää siten, että kokee sisällään olevansa jo 90 prosenttisesti elämäänsä tyytyväinen, ei epäonnistumisen luulisi kovinkaan kipeästi koskevan. Toisaalta tässä hetkessä ajateltuna, asennoidun siten ettei epäonnistuminen ole tässä projektissani vaihtoehto. Kuten todettua haluan onnistua, enkä suostu alistumaan negatiivisille ajatuksilleni enää. Olen ollut niiden orjana jo ihan liian kauan. Haluan vapauteen.

Ajattelin osaltani ottaa kantaa, tai paremminkin jakaa oman kokemukseni ja siihen perustuvan mielipiteeni tässä hetkessä vallalla olevaan keskusteluun tasa-arvoisesta avioliittolaista.

Kavoin isäsuhteessa, joka värittyi monilta osin isäni ennakkoluulojen pohjalle. Milloin mikäkin asia tai ihminen oli tuomittava sen pohjalta mitä milloinkin isäni ennakkoluulot sen määrittivät. Tietyssä vaiheessa nuoruuttani, huomasin tietoisesti, hiljaa, koska isääni niin suunnattomasti pelkäsin, mutta silti, kapinoida hänen periaatteitaan (lue ennakkoluulojaan) vastaan. Tästä seurasi ehkä ensimmäisen kerran elämässäni se ajatus, että alan omakohtaisesti ottaa asioista selvää, ennen kuin muodostaisin minkäänlaista mielipidettää kyseisestä asiasta.

Nyt miettien tuo toimintamalli on kuljettanut minut elämässä tähän hetkeen, hetkeen jossa kaikki mielipiteeni, ilmaisimpa ne tai en, perustuvat puhtaasti omiin kokemuksiini asioissa.

Isäni ei hyväksynyt homoja. Ei tummaihoisia. Eikä kyllä periaatteesta mitään mikä vähänkään poikkesi valtavirrasta. Eikä siinä, hän eli elämänsä tällä ajatusmallilla. Minä valitsin tietoisesti toisen tavan elää ja tuo tapa, kuten todettua on antanut elämääni äärettömän paljon.

Mutta itse asiaan. Homoliitot. Mikä niissä sitten on niin kamalan tuomittavaa? Itse en sinällään lähde tuota asiaa sen kummemmin avaamaan, kuin siitä kohdasta josta oman kokemukseni omaan. Olen tuntenut ja tunnen lukuisia homoja. Lesboja. Heteroista puhumattakaan. Itselläni on ystäviä jotka rakastavat samaa sukupuolta olevaa kumppaniaan. Joissain tapauksissa jopa siinä määrin, että jos pelkästään tuota rakkauden määrää käyttäisi mittarina, toivoisin itsekin olevani siinä tapauksessa homo. En ole ja hyväksyn itseni heterona, aivan samoin kuin hyväksyn ihmisen olipa hän homo, lesbo, bi, hetero, tummaihoinen, romaani, tai mitä tahansa. Kohtaan aina ensin ihmisen ihmisenä. Vasta kohdattuani aidosti tuon ihmisen, kykenen muodostamaan hänestä jonkinlaisen mielipiteen. Tästä johtuen en elä ennakkoluulojeni vankina ja toisaalta juuri tästä johtuen hyväksyn ilman minkäänlaista rajoitetta myös sen, että näille ihmisille sallittaisiin mahdollisuus samoin kuin muillekin tasa-arvoiseen avioliittoon.

Mitä tulee sitten vanhemmuuteen tässä asiassa, niin jaanpa tässäkin oman kokemukseni. Itse reilun 10 vuotta vanhempana eläneenä ja kuten todettua, lukuisia samaa sukupuolta olevia pariskuntia ystävänäni omaavana voin käsi sydämellä todeta, että mikäli ajatuksena on se, että lapsella on oikeus äitiin ja isään, niin aivan samoin voidaan sanoa lapsella olevan oikeus tasapainoiseen, rakastavaan ja turvalliseen kasvuympäristöön. Uskallan väittää kirkkain silmin, että juuri tässäkin hetkessä, melkoisen moni lapsi on vailla tätä tasapainoista kasvuympäristöä, vaikka kuinka saman katon alla asuu sekä äiti että isä. Joissain tapauksissa toivoisi jopa ettei näin olisi. Olisi nimittäin lapselle huomattavasti parempi. Sen vuoksi ihmettelen sitä keskustelua jota tämän asian vastustajat käyvät asian tiimoilla, mutta koska perustan oman elämän hyvin pitkälti hyväksymiseen, niin hyväksyn myös tämän asian vastustajien mielipiteen asioissa. Joskus vain oikeasti toivoisi sitä, että asioista ainakin omattaisiin jonkinlainen omakohtainen kokemus, ennen kuin annetaan omien ennakkoluulojen, saati -asenteiden muovata omaa ajattelutapaa kovin kriittiseksi.

Tuo kuva jonka tuohon ylös lisäsin, on siis raamatusta. Kirja johon ihmiset tykkäävät vedota aina kun käydään keskustelua näiden asioiden kohdalla. Minä koen omaavani sen verran kokemusta tuosta kirjasesta, että voin käsi sydämellä sanoa, että mikäli kaikkia tuon kirjan opetuksia alettaisiin käyttää pilkuntarkasti elämässämme, voisimme tuhota itse itsemme samantien, sen verran syntistä sakkia me ihmiset olemme kaikkityynni.

Mutta kuten todettua, pyrin elämään mahdollisimman rauhallista ja tasapainoista arkea, samalla osaltani parhaan kykyni mukaan tarjoten omille lapsilleni mahdollisimman rakkaudellisen ja turvallisen kasvuympäristön. Tästä johtuen, pyrin kasvattamaan lapseni suvaitsevaisuuteen. Siihen perustuen, että ensin on hyvä tutustua ihmisiin ja asioihin, ennen kuin alkaa niistä muodostamaan mielipidettä suuntaan tai toiseen. Isäni yksi rakkaimmista, minua eniten ärsyttäneistä fraaseista kuului: "Kyllä maailmanranta koulaa:" Vihasin tuota lausetta koko lapsuuteni. Ymmärtäen vasta tänään sen, kuinka totta tuo lause todellisuudessa kohdallani onkaan. Maailmanranta koulasi. Pojasta miehen. Ihmisen, joka on elämänsä polulla saanut kohdata lukemattoman määrän äärimmäisen hienoja ihmisiä. Näihin ihmisiin lukeutuu kaiken värisiä, kaiken kokoisia, kaiken sukuisia, kaiken maalaisia, kaiken uskontosuuntaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Yhteistä näissä kohtaamisissa on ollut se, että kun sysätään syrjään omat ennakkoluulot, niin loppupeleissä kohtaamisessa tapahtuu vain se, että kaksi ihmistä jakaa hetken samaa taivalta, saaden kumpainenkin jotakin toiseltaan matkaevääksi mukaansa. Toivoisinkin että ihmiset tuomitsemisen sijasta tutkisivat itseään. Sieltä syvältä sisimmästä meistä jokaisesta paljastuu se aito, välittävä ihminen. Ihminen joka ei ole itsekäs, eikä itseriittoinen. Ihminen, jonka perimmäinen kaipaus on tulla rakastetuksi omana itsenään. Olipa hän millainen tahansa. Niin kauan kuin me ihmiset rakastamme, niin kauan emme voi vihata.

Olin lukevinani jostain että kaikenlaiten hyvinvointikeskusten ja -valmentajien rinnalla olisi hyvä olla olemassa pahoinvointikeskuksia ja -valmentajia.

Jäin miettimään tuota asiaa ja ajattelin lähinnä omakohtaisten kokemusteni kautta sitä kuinka hyvä tuollainen paikka olisikaan olemassa. Paikka jonne ihminen voisi mennä sisään, voiden luottaa siihen että tulisi nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan kuin on.

Toisaalta erinäisten hyvään oloon tähtäävien valmentajien, treinereiden ja mentoreiden ohessa tulisi olla myös sellaisia jotka oikeasti auttaisivat ihmisiä kohtaamaan omat tunteensa erinäisten pahojen olojen tai ahdistusten taustalla.

Kun ihminen saa mahdollisuuden kohdaten läpikäydä tunteensa, hän alkaa väistämättä voimaan hyvin. Mutta mikäli tuo pahoinvointi sivuutetaan, pyrkien suoraan hyväänoloon, seurauksena on hetkellisen helpotuksen jälkeen entistä pahoinvoivampi ihminen.

Mietinkin tässä alkaa lanseerata pahoinvointivalmentajan palveluita. Ajanmyötä joka paikkakunnalle tällaisen pahoinvointipaikan perustaen. Ei yhtään hullumpi idea ainakaan näin ensiajatuksella, vai kuinka? :)

Nyt vaan kaikki porukalla kohtaamaan omia tunteitamme, säästelemättä.

Epätoivoisessa taistelussani pääsin unohtamaan sen todellisuuden, että jo pelkästään se että ylipäänsä olen hengissä on ihme. Lisäksi raitistumisen myötä elämässäni on tapahtunut lukuisia asioita, joita nyt miettien en todellakaan ole omaa erinomaisuuttani aikaansaanut.

Silti ihmiselle joka lähes koko elämänsä on pelännyt luottaa mihinkään, ihmeisiin uskominen on ensisijaisesti merkinnyt lapsellista haihattelua tai muuta taikauskoista hömppää.

Todellisuus on toinen. En minä esimerkiksi päättänyt enää siitä jäänkö henkiin, kun kännipäissään päätin rymäyttää autoni täydellä vauhdilla moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen. Joku muu päätti, ettei aikani ollut vielä tuolloin lähteä, vaikka epätoivoissani sitä kuinka tuossa hetkessä toivoinkin.

Olen aikaisemminkin jo kertonut siitä, että tänäänkin aamulla katsoessani 6-vuotiasta pientä raittiuden ihmettäni, hänen innokkaana valmistautuessa edessä olevaan eskaripäivään, ei minun tarvitse miettiä miksi tuolloin syvimmästä pimeydessäni en itsetuhoisissa aikeissani onnistunut.

Toisaalta perheeni yhdessäolo, puhumattakaan siitä että rinnallani on elämän myrskyissä tarponut sama ihminen jo liki 13 vuotta, on sen suuruusluokan ihme että tiedostan etten tuotakaan asiaa ole elämääni käsikirjoittanut. Onneksi en. Olisin kuitenkin onnistunut vain sotkemaan roolitukset, puvustukset, lavastuksen jne.

Mutta vakavasti puhuen, heräsin tänään ihmettelemään yhtä ihmettä taas kerran.

Kuten todettua taistelin itseni totaaliseen uupumukseen kuluneen vajaan parin vuoden periodilla, yrittäen itse ohjata elämääni. Lopputulos liki katastrofaalinen.

No tuo ihme tai itseasiassa useampi sellainen tapahtui kun otin vastuun epäonnistumisestani. Nostaen kädet ylös luovutuksen merkiksi. Halusin tienata elantoni ihmisten rinnallakulkijana. Joku muu vain tähän hetkeen oli erimieltä. Nimittäin kun luovuin yrittämisestä, melkein samana päivänä minua pyydettiin mukaan pariin ohjelmistoprojektiin, minkä myötä minulla on tiedossa nyt töitä pidemmäksi aikaa.

Parasta kaikessa se, että tuon luovuttamiseni myötä ehdin jo haudata muutaman ison unelmani tähän hetkeen, mutta taas joku toinen päätti toisin.

Kuten olen jossain kohtaa kertonut, olen lähes pari vuotta opiskellut Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa-koulutusohjelmassa ja ehdin jo luopua haaveestani saattaa tuo koulutus tähän hetkeen loppuun, koska se tietäisi vielä kahden vuoden opiskelua ja sen myötä lisää taloudellisia velvoitteita.

Nyt kuitenkin voin käsi sydämellä todeta luottavani intuitiooni siinä, että pyrin jatkamaan tuota koulutusta vielä tuon kaksi vuotta, luottaen siihen että asiat järjestyvät juuri siten kuin ne tässä hetkessä kohdalleni parhaaksi on järjestyäkseen.

Elämä on ihmeellistä. Ainoa mitä minun tulee tehdä on luopua asettamasta vaatimuksia sille ja keskittyä nauttimaan matkasta.

Herra, kädelläsi
asua mä saan,
turvallisin käsi päällä maan.
Siellä kaikki saavat
uuden sydämen,
rauhan annat haavat sitoen.

Tuo vanha sanonta vaikenemisesta on tuonut elämässäni varsin paljon tuskaa sisälleni. Kasvaessani lapsuuttani perheessä, jossa sanattomana sopimuksena toimi sääntö: Älä puhu. Älä tunne. Älä Luota. Ei siis ihme että vasta nyt vanhemmalla iälläni olen opetellut pois tuosta vaikenemisen laista.

Isäni yritti epätoivon vimmalla näyttää ulospäin että kaikki on hyvin. Eipä silti, hyvin hän siinä onnistuikin, mutta toisaalta joskin lapsuuteni koti oli monin tavoin hyvä, niin silti nuo tietyt negatiiviset asiat ja varsinkin niistä puhumattomuus toi herkälle lapselle kohtuuttomia paineita sisikuntaan.

Sen mitä tässä viime vuosina olen ihmisten kanssa jutellut, niin koen että meillä täällä pohjolassa tuo vaikeneminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Valitettavasti.

Asioista puhuminen nimittäin on parasta terapiaa, eikä vastapuolen todellakaan tarvitse olla terapeutti ammatiltaan, voidakseen toimia kuuntelijana.

Minä olen jo muutamia kertoja tässä uudessa elämäntavassani saanut mahdollisuuden puhua asioista joita pahimmillaan ajattelin säilyttää salaisuutena hautaan asti. Viimeisin tällainen itsensä purkaminen tapahtui vajaa viikko sitten, enkä osaa sanoin kuvata tuosta seurannutta helpotuksen tunnetta. Silti ihmettelen itseäni siinä, että aivan viimeiseen asti pidän ikäviä asioita sisälläni, aivan kuin puhumisesta nouseva häpeä olisi kaiken sen tuskan sisällä pitämisen arvoista. Toisaalta tiedostan osaavani rankaista itseäni mitä erinäisimmin tavoin, joista tämä puhumattomuus on vain yksi esimerkki. Saatan pitää asioita sisälläni, vaikka minulla olisi lukemattomia ihmisiä ja mahdollisuuksia puhua mieltä painavat asiat ulos. Lisäksi tiedostan sen, että meillä on vallalla ajatus, ettei toisia ihmisiä saa omilla murheillaan kuormittaa. Jännä sinällään on ollut huomata se, että kun uskaltaudun johonkuhun luottamaan ja puhumaan asioista jotka mieltäni painavat, myös tuo toinen ihminen saa samalla mahdollisuuden keventää taakkaansa ja näin kaksi ihmistä tukee toinen toistaan jakamalla taakkaansa keskenään. Vielä kun yleensä käy niin että omassa päässäni pyöriteltynä asiat saavat kohtuuttomat mittasuhteet, niin puhuminen palauttaa niihin suhteellisuudentajun.

Toivoisin tosissani että meillä alettaisiin enemmän palata entisiin hyviin aikoihin, jossa kylän ongelmat olivat yhteisiä, eikä ihmisten tarvinnut kantaa murheitaan yksin. Tänään kun ei enää juuri muuta kuin tervehditään naapuria, jos sitäkään.

Olen kokenut kuluneen viikon aikana suunnatonta vapautta. Kun taakka harteilta tipahtaa, on matkanteko huomattavan paljon vaivattomampaa, vaikkei ongelmat välttämättä kokonaan katoakaan, niin siitä huolimatta niistä puhuminen luo polkua josta kulkeminen on huomattavan paljon helpompaa.

Kun puhuin asioista joita patosin sisälläni todella kauan, oli kuin olisin havahtunut elämään aivan uudella tavalla. Asiat ja paikat joissa olin piinaavien murheiden vallassa kulkenut, näyttivät nyt ihmeellisen kauniilta. Lisäksi kun ymmärrän itseäni ja tilannettani nyt huomattavasti paremmin, minulta poistuu pakonomainen, epätoivoinen elämän ja asioiden kontrollointi, josta seurauksena minulle vapautuu aikaa ja energiaa pysähtyä ihmettelemään elämää ja sen monimuotoisuutta.

Minä osaltani pyrin tänäänkin siihen, että mikäli joku ihminen lähestyy minua halutakseen puhua minulle mieltään painavista asioista niin raivaan itselleni aikaa jotta voin kiireettömästi kohdata hänet ja sillä tavoin saada myös itselleni tuiki tärkeitä kokemuksia evääksi elämäni reppuun. Nykäiskää siis tänään jotakuta hihasta ja pyytäkää pysähtymään kuuntelemaan mitä teillä on sanottavana. Saatatte yllättyä iloisesti siitä mitä tämä luottamuksen osoitus teille kummallekin antaa. Siis kuljetaan yhdessä eteenpäin.

Pysähtyminen. Ihmiselle joka epätoivon vimmalla on läpi elämänsä yrittänyt olla jotakin, hakien erilaisilla suoritteilla hyväksynnän omalle olemassaololleen, totaalinen pysähtyminen on lähes mahdotonta.

Luojan kiitos, olen oppinut vaikeuksien kautta sen että kivun käydessä tarpeeksi suureksi, se toimii signaalina siitä että nyt vihdoin on aika topata kaikki.

Pari päivää takaperin koin tuon totaalisen pysähtymisen. Kipu nousi nimittäin sellaisiin mittasuhteisiin ettei minulle jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin lakata yrittämästä. Mikä helpotuksen tunne tuosta seurasikaan.

Hullua tässä kaikessa on se, etten osaa antaa itselleni lupaa levätä, ennenkuin joko kroppa sanoo sopimuksen irti tai psyyke menee niin tiukille että henkinen kipu on sietämätöntä. No positiivisesti ajateltuna, onneksi edes tuolloin, muutoin päätyisin varmasti hautaan.

Nyt pari päivää totaalisessa pysähdyksen tilassa havannoin elämää aivan uudella tavoin. Samalla huomaten myös sen, että juurikin nuo muutamat asiat, jotka ovat minut epätoivon valtaan ja suunnattomaan yrittämiseen ajaneet, alkavatkin ihmeellisellä tavalla asettua oikealle paikoilleen eikä minun tarvitse juurikaan mitään muuta tehdä kuin luottaa. Ihmiselle joka on kasvanut erilaisten pelkojen alla, tuo luottamus onkin sitten kovin vaikeaa saavuttaa. Sillä mitä epätoivoisemmalta tilanteet näyttävät, sitä epätoivoisempia ratkaisuja yritän saadakseni väännettyä asioita haluamakseni. Nyt kun en enää yritä vääntää enkä taistella, on kuin näkisin kaiken ihan uudessa valossa ja ratkaisut joita minun tarvitsee tehdä, ovat kovin yksinkertaisia ja vieläpä sellaisia etten epätoivossani ole kyennyt näitä edes havainnoimaan.

Toisaalta kyllä näihin tilanteisiin liittyy erilaisten negatiivisten tunteiden kohtaamista, kuten häpeää, mutta toisaalta juurikin tuo armoton taistelu asioissa on tuonut tullessaan sellaiset tuskatilat, ettei tuo häpeän kohtaaminen tunnu oikeastaan enää miltään. Sen sijaan huomaan asia kerrallaan eteneväni, taakkani kevenevän askel askeleelta.

Nyt katson itseäni taas hieman armollisemmin silmin. En aina ymmärrän miksi ihmeessä ruoskin itseäni niin kauheasti. Nytkin ensihetkessä kun asioissa päätin antaa periksi, katselin itseäni peilistä ajatellen: "Luuseri!", mutta muutama päivä eteenpäin, huomaan ymmärtäväni itseäni taas hieman enemmän.

Tuntuu ihanalta pitkästä aikaa vain olla. Miettimättä. Analysoimatta. Yrittämättä. Taistelematta. Vain olla.

Vaikka tämä on kyllä ihmeellinen olotila, niin tiedän etten tähän voi jäädä, vaan kohta on otettava rauhallisesti askeleita eteenpäin, mutta samalla muistutellen itseä siitä että lepo ja pysähtyminen ovat avain tasapainoiseen elämään. Elämään jota minä oikeasti tässä hetkessä haluan elää. Ei enää taistelua. Olkoon ne kohdallani taas tauonneet. Kaipaan rauhaa.

Toisaalta, niin kauan kuin päivä on kohdallani raitis, ymmärrän sen tarkoittavat sitä että kaikki asiat asettuvat oikeille kohdilleen ja lopulta kaikki on hyvin. Tämän päivän raittius on siis lähtökohta. Vaikka noita päiviä on kertynytkin tasaisesti ketjuna jo liki 9 vuoden ajalta, niin silti tämä päivä on tärkein. Ilman tämän päivän raittiutta minulla ei ole mitään. Ei edes elämää.

Olen ääräilaita ihminen. Tunteiltani, ajatuksiltani, kaikelta. Sahaan elämässäni läsnäolosta poissaoloon. Onnistumisesta epäonnistumiseen. Pelosta luottamukseen. Toivosta epätoivoon. Empatiasta itsekkyyteen. Auttamisesta totaalisen avuttomuuteen. Kaikessa ja kaiken aikaa äärilaidasta toiseen.

Tänään on ollut ehkäpä raittiin elämäni raskain päivä henkisesti. Onneksi. Sillä tänään koin niin ääretöntä epätoivoa, että mikäli olisin entisellä itsetuhoisella ajatusmallilla varustettu, olisin vetänyt kunnon rännin, päätyen tuhoamaan itseni. Onneksi en enää ole. Silti tuo edellinen lause kuvannee sitä tunnetilaa jonka vallassa päivää olen läpi hengitellyt. Mutta.

Nykyään, kun minut valtaa totaalinen epätoivo, on kuin jostain ihmeen kautta minuun ottaa yhteyttä ihmisiä, jotka tuovat elämääni tuon kaipaamani valonpilkahduksen, josta ajanmyötä alkaa kasvaa johtotähti elämässäni. Niin tänäänkin. Toisaalta parisuhteeni on taas kerran osoittanut vahvuutensa. Mitä tiukemmalle elämä menee, sitä vahvemmaksi suhteemme muodostuu. Vaikkakin välillä, kiitos sulkeutuneisuuteni tuskan ollessa suurimmillaan, vaikutamme vaimoni kanssa varsin etäisiltä. Yksi lause saattaa silti murtaa kaiken tuon etäisyyden. Äärilaitaa siis tässäkin, kuinkas muuten.

No mutta asiaan. Koen läpikäyneeni tässä viime aikoina sellaisen henkisen helvetin, etten enää raitistuttuani kuvitellut itse itseäni moiseen ajavan, mutta toisin kävi. Uskon vahvasti tänään siihen, että kaikki kipu on tarpeen, mutta toisaalta alan epäillä itsessäni olevan jonkin verran masokistista luonteenpiirrettäkin seassa. Sen verran monen erilaisen myllyn läpi olen elämässäni itseni raapinut. En silti valita. Antoisaahan tämä kyllä on, joskin pirun raskasta. Kenties jossain vaiheessa tästä kaikesta kuoriutuu se hyvä tekevä armollisuus itseäni kohtaan ja sen myötä myös jatkuva myllytys taukoaa. No sitä kohden ainakin nyt olen tietoisesti pyrkimässä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tarkoitukseni on pysähtyä itseni äärelle. Toisaalta minun ongelmani aina kulminoituvat monin eri tavoin sinkoileviin ajatuksiini ja niihin reagoitumiseen. Nyt miettien, ainoa ajanjakso elämässäni, jolloin olin suhteellisen tasapainoinen, liittyy siihen kun tietoisesti pyrin omanlaiseni meditoinnin kautta hiljentämään pääkoppani usean kerran päivässä. Kaikki sujui tuolloin hyvin ja mikä tärkeintä itse voin todella hyvin. Mutta kuten aina, tuota ei kauaa kestänyt, koska minun on aina ollut kovin hankala sallia itselleni hyvää oloa ja kohta olinkin säntäämässä päättömästi seuraten omia sairaalloisia ajatuksiani. Nyt on siis aika jättää jäsentelyt, säntäilyt ja ajatusten analysoinnit. Pyrkien hakemaan joka päivä sopiva rauhallinen hetki, jolloin voi antaa aikaa vain itselleen, hiljentymiselle ja ajatusten nollaamiselle.

Olen äärettömän surullinen siitä, että minulle rakkaimmat ihmiset jatkuvasti joutuvat minun vuokseni kärsimään, mutta toisaalta lohduttaudun tässä hetkessä sillä ajatuksella että ollessani kuosissa olen varsin rakastettava persoona. Tuskin kai nämä ihmiset muutoin minusta niin tosissaan tykkäisivät. :)

Niin hullulta kuin se juuri nyt vaikuttaakin, uskon yhä siihen että asiat järjestyvät kyllä. Niin kauan kun osaltani keskityn vaikeina aikoina vaikka pelkästään hengittämiseen, muu elämä kyllä pitää itsestänsä huolen. Mitä vähemmän ajattelen, sitä enemmän kykenen olemaan oikeasti läsnä tässä hetkessä ja sen kautta enemmän saan oikeasti oikealla tavalla aikaan omassa elämässäni.

Nyt silti annan itselleni aikaa ja vaatimuksista vapaata tovin aikaa. Se kun tuo mieleni loihtii jo pelkästä vapaaehtoisesta auttamisesta itselleni kohtuuttomia vaatimuksia, niin nyt toisten auttaminen ja kaikki muukin säntäily saa vähän aikaa olla. Kukaan tuskin kun kuolee siihen, jos minä hetken aikaa pidän kaikesta lomaa.

Tuo ylläoleva raamatun lause aikoinaan toi minulle suunnattomasti, kokiessani äärettömiä pelkotiloja. Toistin mielessäni tuota lausetta, kykenemättä saavuttamaan minkäänlaista yhteyttä mihinkään. Olin kaikelta järkeistämiseltäni sekä suunnattomalta väärältä ylpeydeltäni kykenemätön uskomaan yhtikäs mihinkään. Tänään kykenen. Melkoinen helvetti on tullut käytyä tuon asian kanssa, kunnes lopulta olin niin totaalisen loppu järkeistämiseni kanssa, etten enää kyennyt muuhun kuin luopumiseen kaikesta, mikä esti minua uskaltautumasta luottamaan.

MUTTA! Ei usko yksin tee autuaaksi. En nyt tähän hetkeen muista oliko tuo suoraan raamatusta, mutta ei sen väliä, sillä seuraavaksi ajattelin oksentaa hieman sisintäni ulos siinä toivossa että se hieman helpottaisi tätä käsittämättömiin mittasuhteisiin noussutta tuskaani edes hieman.

Rakkaudettomuus. Kuten edellisessä postauksessani jo aihetta hieman sivusin, niin nyt olen oikein kirjaimellisesti jäänyt märehtimään kyseistä tunnetta. Saaden ehkä jo hieman syvällisemmin kiinni siitä. Huomasin nimittäin tälle iltaa jakaessani omia kokemuksiani vertaisteni parissa, puhuvani siitä äärettömästä tyhjyyden tunteesta jonka ajamana olen onnistunut kerta toisensa jälkeen hukkaamaan itseni mitä erilaisimpien pakokeinojen alle. Ymmärtämättä loppupeleissä yhtään mitä oikeasti pakenen. Nyt ymmärrän.

Tuo tunne ja kokemus on kasvanut minuuteeni kiinni vuosikymmenten aikana ja tässä hetkessä yrittäessäni tuota tunnetta lähestyä, se vyöryy ylitseni sellaisella volyymillä, etten meinaa kestää sitä. Siinä samassa kun tuo tunne käy liian voimakkaaksi kohdata, aktivoituu minussa eräänlainen suojamekanismi, joka on varjellut minuuteni herkintä kohtaa ja varjelee yhä. Silti uskon olevani niin lähellä oman itseni totuutta kuin tähän hetkeen minun on mahdollista sukeltaa ja sen vuoksi kahta uhmakkaammin tuota karmaisevaa tunnetta kohti sukellan. Samalla kuitenkin järjen tasolla ymmärtäen että aivan kuten rakkaus tunteena, samoin rakkaudettomuuskin tulee lähelle, kun pysähdyn lakaten yrittämästä sitä saavuttaa.

Olen juossut lähes koko ikäni tavoitellen sisäistä rauhaa. Joskus jollain turvajärjestelyllä saavuttaen sen hetkeksi, kunnes taas kohta havahtunut huomaamaan, että taas menen kuin pakon ajamana johonkin, yrittäen peittää itseltäni tuota ammottavaa tyhjyyttä.

Mitä tämä rakkaudettomuus sitten on? MInulle se on tässä hetkessä kokemus omasta arvottomuudesta, joka on kasvanut kiinni minuuteeni vuosikymmenten saatossa, lukuisten tapahtumien ja kohtaamisten kautta. Niin tuttu osa tuo tunne on minuudessani, että nautin sairaalla tavalla siitä että taas henkisellä tasolla käyn läpi yhtä äärettömimmistä helveteistäni. Tuntuu hyvälle, kun tuntuu niin saatanan pahalle.

No kuinka tuo tunne sitten käydään läpi? Uskon vahvasti siihen että kohtaamalla menneisyyden haamut, niin tapahtumien kuin tunteidenkin tasolla, jakaen ne joidenkin ihmisten kanssa keskustellen, näistä traumatisoivista tunteista voi kasvaa eroon. Niin tässäkin uskon.

Minulla vain kun esimerkiksi tämä jatkuva prosessointi ja asioista kirjoittaminen on yksi lukuisista pakokeinoista, tarkoittaa se vain sitä että tuosta prosessoinnista on luovuttava. Pysähdyttävä ja hiljennyttävä oman itsensä äärelle. Uskon nimittäin vahvasti myös siihen, ettei ole olemassa ihmistä, saati Jumalaa joka voi minulta poistaa tämän tyhjyyden, vaan minun on pelottomasti ensin se suostuttava itsessäni kohtaamaan. Vasta kohdattuani sen, löydettyäni omasta itsestäni tuo heikko kohta, ja hyväksyttyäni se, voin oppia vastaanottamaan rakkautta niin muilta ihmisiltä kuin Jumalaltakin.

Jos en kykene rakastamaan itseäni, kuinka kukaan muu siihen kykenisi.

Tässä kohtaa yksi kipeimmistä asioista elämässäni on ollut kohdata itsessään se huutava kaipuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Olen notkunut netissä ja somessa, yrittäen kuin epätoivon vimmalla tulla huomatuksi. Lopputuloksena vain totaalinen tyhjyyden kokemus. Olo on kuin olisin vetänyt aineita. Sillä erotuksella että aineiden tai päihteiden sijasta olen huomiohuorannut, myyden itseäni, saamatta lopulta yhtikäs mitään. Hetken helpotus on muuttunut äärettömäksi moraaliseksi krapulatilaksi, jossa itseinho on päällimäisenä tunteena. Tässä kohtaa minua kuitenkin lohduttaa tietoisuus tästä ja sen myötä löytyy myös armollisuus itseään kohtaan. Yritin epätoivon vimmalla kokea olevani olemassa, ymmärtämättä että olen olemassa jo. Siis sama tyhjyyden kokemus vain hieman jalostuneemmassa muodossa.

Tälle iltaa kaikki jytisi kohdilleen. Kaikki järjettömyys muotoutui järjelliselle tasolle ymmärtäessäni kaiken tekemisteni taustalla vaikuttaneen kyvyttömyyteni kokea rakkautta suhteessa itseeni ja sen myötä kyvyttömyyteni vastaanottaa sitä keneltäkään muultakaan.

Nyt varmasti seitsemännenkymmenennenkahdeksannen kerran päätän jättää tuon huomiohuoraamisen kokonaan ja vasta oikeastaan ensimmäistä kertaa uskon sen tapahtuvan. Mikä sitten aikaisempiin päätöksiini liittyen on muuttunut. Se että nyt tiedostan mikä minua on tuohon järjettömyyteen ollut pakottamassa. Samalla ymmärtäen myös sen, että vastaus tuohon suunnattomaan tyhjyyteeni ja käsittämättömään kaipaukseeni löytyy minusta itsestäni, syvältä sisimmästäni. Ei tuolta ulkomaailmasta, eikä muista ihmisistä. Itsestäni. Kosketuksesta pieneen sisäiseen poikaani. Siihen naskaliin joka koskaan ei ole saanut kokea olevansa rakastettu. Siis minulta itseltäni. Otan siis aikaa, rauhoittuen antamaan tuolle ainutlaatuisen arvokkaalle ihmiselleni aikaa ja huomiota. Ilman pakenemista. Tyhjyyden tunnetta täyttäen.

Rakastakaa itseänne. Tulette yllättymään siitä, kuinka yhtäkkiä toisetkin alkavat rakastaa teitä. Tai jos eivät alakkaan, tiedätte ettei vika ole teissä, vaan näissä toisissa ihmisissä ja siinä että he kokevat samaa tyhjyyttä sisällään. Ymmärtämättä yhtään mistä on kyse. Ollen kyvyttömiä rakastamaan itseään ja sen myötä myös sinua.