Toinen mahdollisuus

Juuri nyt on koittanut elämässäni jakso, jolloin olen pakoitettu pysähtymään tämän syvällä sisimmässäni asuvaan, kaiken hyvän nielevään kokemukseen siitä, kun ei olisi oikeutettu elämään. Kokemus siitä, kuinka oma olemassaolo tulisi jollain tavalla ansaita. Suorite, jota pyrkii epätoivon vimmalla saavuttamaan, silti vain häviävän pienen hetken sillointällöin suoritteen kautta kokien. Syykin siihen on kokolailla helppo löytää. Kyse ei todellakaan ole suoritteesta. Kyse on tilasta, johon pääsee kiinni ainoastaan sillä, että suostuu pysähtymään paikoilleen, antaen tunteiden vyöryä ylitse. Pelottavaa. Todellakin. Lähes kaiken lamaannuttavaa.

En edelleenkään ole etsimässä syyllisiä tähän kokemukseeni. Kokemkseen, joka on seurannut minua varjon lailla läpi elämäni. Tällä kaikella tästä kirjoittamisella on silti tarkoituksensa. Pyrin osaltani tällätavoin kartoittamaan kaikkea sitä, mikä tämän kaiken alleen nielevän kokemuksen on sisimpääni rakentanut.

Ymmärrän tänään nimittäin sen, ettei tässä ole kyse siitä, että tämä kaikki olisi jonkun tai joidenkin syytä. Hyväksyn myös sen, että elämä on matkalleni varannut tämän kokonaisuuden, tarjoten samalla mahdollisuuden osaltani auttaa saman ongelman äärellä eläviä ihmisiä ymmärtämään itseä paremmin.

Kyse on kokemuksesta, jonka pienenä lapsena, heijastaessaan omaa olemista suhteessa toisiin ihmisiin, opin hieman kieroutueesti peilaamaan itseeni.

Ihmiset ympärilläni voivat tavalla tahi toisella tuolloin huonosti. Ei siis ihme, että minä, tunteiltani yliherkkä, opin katselemaan ja aistimaan toisten ihmisten tunteita ja kuin niistä heijastamaan sen, miltä minusta itsestäni tuntui. Johtuen lähinnä siitä, kun omille, itsestä lähtöisin oleville tunteille ei tuossa kaikessa ollut vain yksinkertaisesti tilaa.

Kun sitten tuntosarvet herkkinä aistin toisia ihmisiä, opin tietyllätavoin toimimaan noiden toisten ihmisten tunteiden ohjaamana. Hyvin pian kasvaen siihen vääristyneeseen ajatusmalliin, jonka ohjaamana kuvittelin olevani vastuussa noista toisten tunteista. Ei siis ihme, että jo vähän toisella kymmenellä ollessani opin muovautumaan kuin kameleontti, aina tilanteen ja tietyn ihmisen mukaan. Tuossa samalla hitaasti mutta sitäkin varmemmin kadottaen totaalisesti kosketuksen omaan tunnemaailmaani. Lopulta kokien olevani olemassa vain toisten ihmisten kautta. Itse itsenäni täysin näkymätön, hajuton ja mauton.

Elämä kuljettelee ihmistä oikeaan suuntaan, sikäli kun vain ihminen itse on valmis tuosta myötätuulesta nauttimaan. Näin on käynyt itsellenikin, olkoon että uppiniskaistuuttani ja luupäisyyttäni olen vuosia ja vuosikymmeniä kuvitellut olevani oman elämäni herra, taistellen uupumukseen asti tuota myötäistä tuulta kynsin hampain vastaan. Lopputuloksen ollessa vääjäämätön. Päädyn taas kerran polvilleni elämän edessä, tarkastellakseni sitä, missä kohtaa oma toimintani on kääntynyt itseä vastaan.

Juuri nyt on sen aika. Samalla on aika ottaa käyttöön kaikki ne matkanvarrella opitut metodit, ilman että niitäkin käyttää itsensä pakenemiseen. Työkaluja minulla sinällään on reppu täynnä. Kyse on vain siitä, etten tahallani pieksä itseä vasaralla tai sahaa tahtomattani omaa jalkaani poikki.

Mutta se rakkaudettomuuden kokemus. Se on kohdallani sitä, että riippumatta siitä kenen kanssa kulloinkin on läsnä samassa tilassa, kokee itsensä täysin näkymättömänä. Aivan kuten lapsena. Toisaalta se on jatkuvaa pyrkimystä noissa tilanteissa olla toista varten ja aivan samoin kuin lapsuudessa, jatkuvaa syyllisyyttä siitä, kun ei vain kykene auttamaan tuota toista ihmistä voimaan paremmin.

Lopulta kun kyse ei ole tuosta toisesta ihmisestä. Kyse on minusta ja minun sisäisestä maailmastani. Kun se on sekaisin, kaikki ulkopuolellani näyttää juuri samalta. On siis aika toisten ongelmien sijaan, keskittyä tarkastelemaan omiani.

Lopulta tuolta kaiken paskan alta löytyy se minun sisimmässäni jo alusta saakka asunut olemassaolon oikeus. Rakkaus itseä kohtaan, joka ei ole sidoksissa kenenkään toiseen ihmiseen tai mihinkään olosuhteeseen tai asiaan itseni ulkopuolella.

Jos itse voin hyvin, maailma ulkopuolellani vaikuttaa ystävällisemmältä. Mutta jos sisimmässäni asuu kaaos, on ulkopuoliset olosuhteet samoin sen mukaisia.

Ei siis se, jos joku ihminen minulle ikävästi sanoo, lopulta aiheuta minussa ikäviä tunteita. Nuo tunteet kun on minussa itsessäni jo olemassa. Kyse on vain ärsykkeestä, jonka tuo toinen ihminen minulle lahjana tarjoaa, mahdollisuutena tarkastella itsessäni sitä, mikä tuon minussa olevan tunteen taustalla toimii.

Hylätyksi tuleminen. Tila, jossa ihminen kokee ettei kelpaa sellaisena kuin aidoimmillaan on.

Kun tuo tapahtuu varhaisessa lapsuudessa, puhumattakaan siitä että se tapahtuu lukemattomia kertoja, lapsi oppii muovaamaan itseään ja omaa persoonaansa kelvatakseen.

Huono puoli tuossa on lopullaan se, että riittävän monesti kun lapsi muovautuu, hän lopulta tulee kadottaneeksi kosketuksen aitoon minuuteensa. Siis siihen osaan itsessään, joka hänelle syntymälahjana on annettu.

Näin kävi minun lapsuudessani ja vasta nyt olen sen todellisuuden edessä, että olen loputtoman kyllästynyt mukautumaan ja muovautumaan ihmisenä, kelvatakseni.

Kiitos lapsuuteni, olen nyt reilun vuosikymmenen ruopannut maastoa, josta olen versonut, löytäen loputtoman määrän erilaisia vääristymiä ja yksi toisensa jälkeen yrittänyt noita vääristymiä oikoa.

Tässä tulee seuraava. Hylätyksi tulemisen pelon luoma harha omasta riittämättömyydestä.

Kun pieni lapsi kokee konkreettisesti tulleensa hylätyksi, häneen iskostuu ajatus omasta riittämättömyydestä. Kun sitten tuo lapsi varttuu aikuiseksi, hänestä kasvaa äärettömän kiltti ja avulias ihminen, jolle kaikkien muiden toiveet menevät omien edelle.

Haastavaa tässä lähinnä se, että mitä enemmän ihmisiä elämässäni on, sitä raskaampaa tuo kaikille kelpaaminen lopullaan on. Kunnes toteaa olevansa kohdassa, jossa ei yksinkertaisesti enää vain jaksa välittää. Kohdassa jossa toteaa yksiselitteisesti se, että mikäli en tällaisenaan kelpaa, niin olkoon. Ennemmin olen vaikka yksin, kuin se että yritän kelvata tai riittää enää kenellekään.

Hassua tässä kaikessa nyt ajatellen on kuitenkin se, ettei välttämättä kovinkaan moni elämässäni vaikuttava ihminen lopulta odota minulta juurikaan mitään. Heille riitän todennäköisesti juurikin sellaisena kuin tällähetkellä olen. Tämä kaikki kelpaamattomuus kun kumpuaa sisimmästäni. Siis sieltä, missä tähän kaikkeen riittämättömyyteen on olemassa alkulähde ja vapautus.

En vain aina hetkittäin tahdo jaksaa muistaa sitä, että mikäli minussa herää jokin tunne, ei se ollensakaan ole lähtöisin muista ihmisistä, vaan minusta itsestäni. Minun tunteista. Kun sitten parkkeeraan paikoilleni tarkistaakseni taustapeilistä, että mitähän kohtaa menneessä tämä tämän päivän tapahtuma oikeasti koskettaa, saatan saada kiinni tämänpäiväisen tunteen alkulähteestä ja kun tuon alkuperäisen tilanteen, tapahtuman ja tunteen saan kohdatuksi, oma oleminen helpottaa hetimmiten.

Minulla vaan on aina ja kaikessa pitänyt mennä perse edellä puuhun, niin tässäkin asiassa. Mikään muutos minussa ei ota tapahtuakseen, ennen kuin viimeinenkin piilopaikka asian kohtaamisen välttämiseksi on koluttu. Jotenkin minusta juuri nyt tuntuu siltä, että tuo viimeinen piilo on nyt katsottu ja on vihdoinkin aika kohdata itsessään tuo riittämättömyyden kokemus. Minulla kun juuri tuo kyseinen kokemus aiheuttaa automaation, jossa asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen ja lopulta en enää itsekään ole selvillä siitä mikä se ensimmäinen asia lopullaan edes oli.

Nyt miettien tuo automaatio etenee seuraavasti. Kun pelkään etten omana itsenä riitä, alan myötäillä ja mukailla ihmisiä, miellyttämisestä puhumattakaan. Hylätyksi tulemisen pelon ajamana pokkuroin yhtäälle, pyllistäen toisaalle, samalla yrittäen sekä yhtäällä että toisaalle olla parhaimmillani. Lopulta seoten omaan nokkeluuteeni, ollen totaalisen umpisolmussa.

No millätavoin tuo automaatio sitten puretaan? Katkaistaanko punainen vaiko vihreä johto? Ehei! Tässä pommissa kun ei ole johtoja ollensakkaan. Tässä ainoa sytytin on oma menneisyyteni ja sen kokemukset. Kun sitten noita yksi kerrallaan puran, pommin räjähtäminen lykkääntyy hetken kerrallaan myöhemmäksi. Juuri nyt se mitä voin tuon pommin purkamiseen tehdä, on suostua elämään hetki kerrallaan omana itsenä. Ilman että muovaudun tai saati mukaudun mihinkään suuntaan. Olkoonkin että tuo omana itsenä eläminen aktivoi suunnattoman pelon juurikin hylätyksi tulemisesta. Mutta entä jos joku ei minua tällaisenaan hyväksyisi? Mitä sitten. En nimittäin enää jaksa maksaa sitä kallista hintaa minkä tuosta hyväksytyksi tulemisesta olen maksanut. Puhumattakaan siitä että käteinen jolla tuon maksun olen tähän saakka suorittanut, on ollut väärennettyä. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Elämä omana itsenä voi olla haaste. Mutta toisaalta haasteet ovat juuri niitä, mistä läpi elämän olen syttynyt parhaimmilleni.

Tässä olen. Tällaisenaan. Ota tai jätä.

Kun ihminen kokee varhaisessa lapsuudessaan todella traumatisoivan hylätyksi tulemisen kokemuksen, saattaa tuo kokemus, käsittelemättömänä, vaikuttaa ihmisessä lähestulkoot läpi koko elämän. Ihminen kun voi tiedostamattaan tuon kokemuksen aiheuttamien tunnelukkojen ajamana takertua lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen.

Minä olen tuollainen takertuja. Viimeisin asia, johon huomaan takertuvani on omat tunteet. Lähes tahtomattani sukellan niihin siten että se suurinpiirtein hukuttaa minut.

Paljon olen saanut tässä tutkimusmatkallani paikantaa itsessäni asioita, samalla purkaen itsessäni olevia solmukohtia. Nyt tämä viimeisin oivallus tuli eilen, ajellessani nelisen tuntia tavanomaista työmatkaani. Nuo matkat kun ovat minulle eräänlaisia hiljentymisen paikkoja. Yleensä tuossa ajellessa huomaan tasaisin väliajoin itsessäni jotakin. Niin nytkin.

Huomasin ihmetteleväni itseäni siinä, kuinka julmetun paljon minulle kuluu aikaa erilaisten tunteiden keskellä elämisessä. Kunnes yhtäkkiä oivalsin sen, että yhä edelleen minulla on taipumus takertua noihin tunnetiloihin. Riippumatta siitä, onko kyse positiivisista tai negatiivisista tunteista. Eikä siinä, olen jo kauan ymmärtänyt olevani monin tavoin tunteiden kautta elävä ihminen ja hyväksyen itseni siltä osin. Mutta toisaalta tuo on kaiken muun elämän lisäksi hetkittäin varsin raskasta.

Eilen totesin ykskantaan, et nyt ehkä olisi taas aika päästää irti. Hellittää otteensa asiasta, jolle tähän hetkeen minulla ei ole juurikaan enempää tehtävissä. Menneisyys, kaikkine kauhuineen on nimittäin siinä määrin käsitelty, ettei sieltä enempää ole ammennettavissa, ei vaikka kuinka siellä pyörisin. On siis aika vihdoin jättää se taakse. Pyrkien suuntaamaan katseensa tulevaan. Silti tätä hetkeä eläen. Huomasin nimittäin myös sen, että vaikka olen jo pitkään pyrkinyt elämään tätä päivää, mieleni viipyy yhä menneessä. Vieläpä niin, että se tykkää piehtaroida kaikessa siinä surkeudessa, jota mennyt elämä monin eri tavoin on ollut. Mutta ei enää! Nyt saa riittää! Haluan päästää irti siitä! Mennyt olkoon mennyttä. Nyt keskityn elämään nykyhetkessä.

Minulla kuitenkin mitä erilaisimmista haasteista huolimatta on kokolailla hyvä elämä tässä ja nyt. Miksi siis takertua asioihin, tapahtumiin ja tunteisiin joille todellakaan en voi enää yhtikäs mitään.

Yksi kuvaavin ajatus tuosta irtipäästämisestä tulee tässä. Erilaisiin asioihin takertuvana ihmisenä, olen kuin pieni lapsi jota takertuu vanhempansa jalkaan, pelätessään tämän jättävän ja hylkäävän hänet. Nyt tuota irtipäästämistä kuvatessani, on kuin olisin tuo pieni hätäänsä huutava lapsi. Lapsi joka kaikin inhimillisin voimin roikkuu kiinni vanhempansa jalassa. Nyt, tietoisesti irtipäästäessäni menneestä, on kuin olisin edelleen tuo sama pieni lapsi, mutta nyt takertumisen ja tarrautumisen sijaan löysään irti tuosta vanhemmasta. Kirkumisen ja parkumisen sijaan todeten, että jos sinä nyt minut hylkäät, en minä lapsena ole velvoitettu yrittämään sinua elämässäni pitämään. Sillä jos sinä et aikuisena kykene kantamaan sinulle kuuluvaa vastuutasi, niin ei se ainakaan minulle lapsena kuulu.

Vaikka tuo ylläoleva kuvaus voi alkuun vaikuttaa kokolailla karulta, niin juuri nyt, tätä kirjoittaessani voin käsi sydämellä sanoa, että tuo irtipäästäminen on miljoona kertaa parempi tunne, kuin mitä tuo takertumisesta koskaan olen edes villeimmissä harhoissani itselleni turvallisuuden tunnetta saanut luoduksi. Miksi siis takertua, kun voin päästää irti.

Päätin palata tähän aiheeseen, sillä juuri nyt tämä tunne on oleillut luonani viime päivät. Jännä sinällään on ollut huomata sellainen asia, että vaikkakin olen omassa elämässäni tehnyt perusteellista inventaariota liki 10v ajanjakson, niin yhä vieläkin, sisältäni kumpuaa tunne joka esiin noustessaan tuntuu kuin rintani päälle pudotettaisiin tuhannen tonnin painoinen kivenmurikka.

Syy näihin tuntemuksiin avautui tälle iltaa. Olen nyt poikkeuksellisesti viipyillyt Peurungassa, tavallisen neljän päivän sijasta jo kohta seitsemän päivää ja siitä johtuen myös yksinään vietettyä aikaa on päässyt kertymään tavallista enemmän.

Jotta tämä kirjoitus ei menisi liiaksi synkistelyksi, niin tähän viikkoon mahtuu myös lukuisia äärimmäisen positiivisia asioita. Olen saanut taas tälle viikolle kohdata ihmisiä, jotka harhautuessaan elämänpolulleni, ovat lähes tietämättään tarjonneet minulle signaaleja syvimpiin tuntoihini.

Olen liikuskellut luonnossa, pohtien kiitollisena elämääni. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka yhä tunteeni saattavat vyörytä voimalla ylitseni, kykenen ne kohtaamaan ilman että minun tarvitsee niitä lähteä tavalla tai toisellakaan karkuun.

Mutta tämä hylätyksi tulemisen kokemus. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, suurin osa näistä tunteista linkittyy lapsuuteeni, joskin osa on kokemuksia laajemmalti elämästäni ja tänään ymmärrän myös sen, että näiden tunteiden voima ei välttämättä olekaan niissä tapahtumissa joista nämä alkunsa saivat, vaan siinä, että olen tunteiltani kokolailla herkkä.

Ihminen jonka sisälle kasvaa tunne, ettei hän kelpaa sellaisena kuin on, alkaa kuin automaationa rakentaa itselleen mitä erilaisimpia suojarakenteita, kyetäkseen ylipäänsä elämään. Kun näistä rakenteista sitten ajan saatossa tuleekin taakka, pitää niitä alkaa sitten yksi kerrallaan purkamaan. Työmäärä on kohdallani melkoinen, mutta silti koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että saan tätä matkaani tehdä. Vaikkakin rehellisyyden nimissä on todettava myös se, että joskus haikeana mietin sitä millaista elämäni olisi, ilman tuota jatkuvaa prosessointia. No, ehkä senkin aika koittaa vielä. Uskon nimittäin olevani jo aika lähellä aikaa, jolloin ilman sen erityisempiä ponnisteluita kykenen vain olemaan läsnä elämälle. Nyt vielä kun tuo läsnäolo vaatii erityistä huomiota, eikä suinkaan tapahdu aivan automaationa.
Viime päivät ovat olleet todella antoisia. Kipua ja tuskaa, mutta antoisaa sellaista. Kun ihminen lähestyy omaa syvintä sisintään, eli sitä puhdasta ja haavoittumatonta sisäistä lastaan, uskon että aletaan olla lähellä sitä mikä ihmisenä elämisessä itselleni on tärkeintä. Mutta, samalla äärimmäisen pelottavaa. Tuo osa minuuttani on nimittäin juuri se, jonka koskemattomuutta henkeni uhalla olen pyrkinyt varjelemaan. Joku on joskus sanonut, että päästäkseen kosketuksiin oman sisäisen lapsensa kanssa, ihmisen tulee löytää elämässään rakkautta ja turvaa. Juuri tuota olen viimeisten päivien aikana kokenut ja hassuinta tuossa on se, ettei tuo ole linkttyneenä kehenkään tiettyyn ihmiseen, vaikka tietyt ihmiset ovatkin juuri näitä asioita minulle tarjonneet. Silti huomaan että tunteet, jotka tuossa pienessä ihmisessäni on kätkettynä, ovat niin voimakkaita, etten aivan heti usko niihin pääseväni todella sisälle. Toisaalta, aikaa on. Minulla ei juuri nyt ole mihinkään kiire. Koen nimittäin juuri nyt niin, että minun tulee pakonomaisen jäsentämisen sijasta, jättää hetkeksi aikaa kaikki jäsentämisen yrittäminen ja keskittyä olemaan. Uskon nimittäin niin, että vain oikeasti olemalla läsnä itselleni, saatan vihdoinkin saada kauan kaipaamani yhteyden omaan sisimpääni.

Jollekulle nämä asiat saattavat olla sellaisia, jotka aiheuttavat ihmisessä lähinnä turhautuneen tuhahduksen siitä, millaisten asioiden äärellä ihminen voikaan viipyillä, mutta itselleni tämä on varmasti se yksi tärkein kohtaaminen koko elämäni aikana. Kun tämän yhteyden saan avattua, uskon saavuttavani jotakin sellaista, jota en koskaan enää uskonut saavuttavani, kun loputtomalta tuntuneen pakomatkani aikoinaan jo lapsuudessani aloitin.
Yksi esimerkki tästä on nimittäin se, että sitämukaan kun olen lähestynyt sisintäni, olen alkanut jatkuvan ruoskimisen sijasta sallimaan itselleni mitä erilaisimpia, hyviä asioita ja tämän uskon johtavan ajanmyötä siihen, että esimerkiksi lapseni kasvavat ajatukseen että itsensä arvostaminen on palkitsevampaa, kuin jatkuva itsensä rankaisu. Asia jonka vuoksi osaltaan tänäänkin tätä matkaani teen. En nimittäin mitään muuta elämältä niin paljoa toivo, kuin sen, että voisin omille lapsilleni antaa eteenpäin perintönä jotakin ihan muuta, kuin mitä itse aikoinaan olen omalta isältäni tahtomattaan saanut. Tästä johtuen koen matkallani olevan merkitystä, vaikka jostakusta toisesta se saattaakin monessa kohden tuntua sulalta hulluudelta.

Näillä miettein, kohti tulevan viikon haasteita ja mahdollisuuksia. Pidetään toisistamme huolta.

Ihmiselle joka kasvaa kriittisimmät hetket lapsuudestaan ja nuoruudestaan kokien jatkuvasti toistuvia hylätyksi tulemisen kokemuksia, itsensä hylkääminen tulee kuin automaattisena jatkumona.

Aivan aluksi on todettava se, etten tällä kirjoituksellani ole etsimässä syyllisiä. Ymmärrän nimittäin tänään sen, että elämäni on kulkenut juuri siten kuin sen on ollut määrä kulkea, saadakseni elää tänään todeksi sitä suunnatonta vapauden tunnetta, minkä tuo hetkittäin vaivalloinen ja jopa kivulias matka on minulle tähän hetkeen suonut.

Olen elänyt erinäisissä vankiloissa lähestulkoon koko elämäni. Suurin osa noista vankiloista on nyt miettien itse rakentamiani, mutta toisaalta kuten totesin, ymmärrän tänään tarvinneeni kaiken tuon, ollakseni tässä hetkessä juuri tässä, juuri tällaisenaan.

Ihminen joka kokee tulleensa hylätyksi kerta toisensa jälkeen, tekipä mitä tahansa, tai yrittipä olla mitä tahansa, kasvaa käsitykseen ettei koskaan tule kelpaamaan kenelekään ja sen myötä, tarpeeksi kipua ja tuskaa sisälleensä padoten, päättää lopulta myös hylätä itse itsensä.

Minun kohdallani tuo itseni hylkääminen merkitsi konkreettisimillaan sitä etten enää välittänyt yhtikäs mistään. En edes siitä, elänkö vai kuolenko. Tänään kaikki tuo kauheus, jäsennettynä ja kohdattuna on kohdallani sellainen voimavara, jota kukaan ei pysty minulta pois ottamaan. Ymmärrän jopa sen, miksi aikoinaan, epätoivoissani löysäsin käteni ratista, ajaessani lähemmäs kahtasataa moottoritien väliseen pylvääseen. Tuossa hetkessä on sellainen tyhjyys, jota en enää koskaan usko kokevani. Toisaalta tuo tyhjyys konkreettisesti kuvastaa sitä tyhjyyttä, jota tuossa vaiheessa elämääni elin ja hengitin. Tuohon tyhjyyteen ei tuoneet täytettä edes läheiseni, vaimoni, saati kaksi pientä lastani. Ei kukaan.

Kuten arvata saattaa, tuosta hetkestä on tullut kuljettua melkoinen matka tähän päivään. Silti, niin hassulta kuin se saattaakin kuulostaa, ymmärrän tänään varsin kirkkaasti sen, miksi tieni on ollut kuvatun kaltainen. Tuohon matkaan nimittäin sisältyy niin suunnaton voimavara, jota tänään elämässäni joka hetki pystyn hyödyntämään suhteessa toisiin ihmisiin, ettei minun kauaa tarvitse miettiä sitä, miksi tuon pimeyden jälkeen olen löytänyt tieni takaisin valoon. Saan antaa sitä hyvää, mitä itse elämältäni olen saanut, nyt päivittäisessä elämässäni eteenpäin.

Toisaalta kuten aikaisemmin olen jo maininnut, on pieni Rinssessani myös yksi konkreettinen merkki siitä miksi vielä tänäänkin saan raittiina elää ja miksi en tuonne pimeyteeni hukkunut.

Toisaalta niin monesti kuin aikaisemmin koinkin hylätyksi tulemista, niin aivan yhtä monta kertaa viime vuosina olen saanut korvaavina kokemuksina kokea tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni. Itseasiassa tässä hetkessä miettien, muutos parempaan tapahtui siinä, kun hyväksyin itseni ja vallitsevat olosuhteeni, alkaen haluta elämältä jotakin parempaa. Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa, askelittain. Silti se on tapahtunut ja koska se on vienyt aikaa, niin juuri sen vuoksi tuosta muutoksesta on ajan saatossa kasvanut elämäntapa. Tapa, jolla eläessäni minun ei tarvitse hetkeäkään pelätä palaamista vanhaan, tuohoisaan pakenemiseen.

Yksin en olisi selvinnyt, sen tiedän. Onneksi minun ei ole tarvinnut yrittääkään selvitä yksin. Sen jälkeen kun aloin haparoiden uskaltautua luottamaan toisiin ihmisiin, ihmeitä alkoi tapahtua. Tänään tiedostan itseäni jo sen, ettei enää aivan heti kukaan minun luottamustani voi pettääkään. Olenhan läpikäynyt elämäni siinä määrin avoimesti, ettei siellä enää ole mitään, minkä varjolla joku toinen ihminen voisi minua satuttaa.

Lopuksi haluan kertoa vielä sen, että koska yhä olen monin eri tavoin tunteiltani varsin herkkä, käyn hetkittäin yhä sitä sisäistä taistelua siitä, onko minulla oikeus hyvään elämään. Toisaalta sisin kertoo minulla olevan siihen aivan sama oikeutus, kuin kenellä tahansa, mutta toisaalta huomaan hetkittäin siitä nousevan syyllisyyden, sillä tiedän että on todella paljon ihmisiä joilla asiat eivät ole lähestulkoonkaan niin hyvin kuin minulla. Mutta kuten todettua, ei minullakaan aina ole ollut ja sen vuoksi juuri, annan itselleni luvan nauttia elämästä. Olenhan oman osuuteni verran tehnyt asioissa, korjatakseni elämässäni sen, mitä itse pystyin elämässäni muuttamaan. Muutoksen nyt miettien alkuunpani se oivallus, että mikäli haluan elämääni jotain parempaa, on minun luovuttava oman elämäni uhrina elämisestä.

Hyvää elämää, sitäpä sitä. Sisäinen maailmani on tasapainossa. Entiselle, masentuneelle ja paniikkihäiriöiselle ihmiselle tämä on suoranainen ihme. Tämän rauhan tunteen edelle ei elämässä mene mikään asia, ja vaikka yhä ymmärrän olevani monin tavoin se pieni lippalakkipäinen poika, joka suunnattomasti innostuu mitä erinäisimmistä asioista, ei mikään maallinen tule koskaan menemään tämän sisäisen maailmani kunnossapidon edelle. Kaikki muu onkin vain sitä kaikkea muuta. Jos muutaman esimerkin mainitsee, niin nautin suunnattomasti siitä, kun saan tänään toteuttaa sitä nuoruuteni haavetta, startaten auringon noustessa moottoripyöräni ja kurvata sillä kohti asfaltilla odottavaa jännitystä ja vapautta.

Kuten todettua, tämä on sitä minun sisäistä pikkupoikaa, mutta kuten todettua myös, sallin sen itselleni hyväksyen tämän olevan tässä hetkessä osa minuuttani. Minuutta, jota tänään kunnioitan ja arvostan.

Vielä kun tähän yhtälöön lisätään se, että kaikista hylätyksi tulemisen kokemuksista huolimatta, rinnallani askeltaa yhä se sama ihminen jonka kanssa tuolla sysimustassa pimeydessä ensimmäiset yhteiset vuotemme vietimme, niin ymmärtänette varmaan sen, että tuosta nousevasta kiitollisuudesta johtuen, haluan osaltani antaa tuolle ihmiselle nyt vaihteeksi jotakin. Osoittaakseni sen, kuin äärettömän paljon häntä kunnioitan ja rakastan. Tässä hetkessä tämä pieni ele on se, että otan rakkaani mukaan ensiviikon työreissulle ja majoitumme neljäksi päivää Peurunkaan, jossa luvassa on Haloo Helsingin keikka, kylpylää, hemmottelua, hyvää ruokaa ja rentoutumista. Siis paketti sitä, mitä parisuhteessa elävä, lapsiperheellinen ihminen kutsuu yhteiseksi laatuajaksi.

Lopuksi haluan kiittää yhdessä ja erikseen teitä jokaista joka tavalla tahi toisella elämäni matkalla on seuranani viipyillyt. Ilman teidän tukea, en olisi nimittäin selvinnyt. Kun ihminen uskaltautuu luottamaan toiseen ihmiseen, tapahtuu tuossa vuorovaikutuksessa jotakin ihmeellistä. Toisaalta oma elämäni tässä hetkessä on loputon sarja pienen pieniä ihmeitä.

Ihmeitä tapahtuu. Riittää kun uskon niiden tapahtuvan.