Toinen mahdollisuus

"Tiin tuntemuksia"

Sinä päivänä olin rahaton. Kävelin edestakaisin katua pitkin, katse maahan luotuna. Toivoin, että joku olisi kadottanut kadulle vitosen tai edes muutaman euron, pennejä, mitä vain. Oloni oli hyvin heikko mutta en aikonut käyttää rahaa ruokaan vaan alkoholiin. Halusin paeta todellisuutta. Kävelin edestakaisin, edestakaisin. Jossain vaiheessa minua alkoi paleltaa. Tärisin ja päätin lähteä kotiin. Kotona menin sängylle ja tärisin yhä, kalisin kuin kalapuikko. Peitosta ei ollut juuri apua. Oloni oli yhä heikompi. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, alkoholia ei ollut. Minua myös pelotti. Mieleeni ei tullut soittaa kellekään. Nukuin valot päällä.

Sain joskus kuukausia myöhemmin tuttavaltani viestin enkä aikaillut lähteä vertaistukiryhmiin. En aikaillut, koska kyse oli selviytymisestä ja olin kyllästynyt edellä kuvatun kaltaiseen epätoivoon. Se sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Olin edelleen kroonisesti ahdistunut ja aloin saada myös paniikkikohtauksia. Juominen oli aina vaaniva vaara, joka saattoi piileskellä missä vain, kulman takana tai sängyn alla. Onneksi vertaistukiryhmiä kokoontui vain yhden kadunpätkän päässä asunnostani lähes ympäri vuorokauden. Menin ensimmäiseen ryhmään usein jo aamuyhdeksältä ja viimeiseen yömyöhään. Kukapa ei selviytyäkseen tekisi niin. Silloin asuin Kalliossa ja matka kulki lukuisten baarien ohi. Iltaisin ne olivat pullollaan. Siellä sijaitsi entinen turvapaikkani: musiikkia, juomia, ihmisiä. Joskus sain paniikkikohtauksen myös ryhmässä mutta silloin tuijotin vain kahvikuppiani tai seinällä olevia tauluja ja yritin hengittää rauhallisesti. Myös ryhmissä oli kuitenkin aina ihmisiä, mikä helpotti pelkotilojani.

”Pakonomainen, jatkuva, riippuvuutta ilmaiseva (addiktiivinen) --- alkoholin käyttö on vakava sairaustila”, Duodecimin tiivistyksessä lukee. Nykyään elän ilman alkoholia ja opettelen sietämään erilaisia tunne- ja olotiloja kuten vanhaa ystävääni ahdistusta. Selviytymistä oli myös vuosia kestänyt taistelu masennuksen kanssa. Masennus uskottelee, että et ole minkään arvoinen tai sinne päin, siis valehtelee, kuten eräs Twitter-käyttäjä kommentoi. Masennus tekee sen ikävä kyllä uskottavasti eikä ota vastaväitteitä vastaan. Aika hyvä pokerinaama toisin sanoen. Masentunutta ihmistä saattaa muuten masentaa vain enemmän, jos häntä käskee reipastumaan tai ottamaan itseään niskasta kiinni. Joskus jo suihkussa käyminen oli vaativa suoritus. Sen jälkeen saatoin rojahtaa sängylle ja onnitella itseäni. Kokeilin monia masennuslääkkeitä, koska halusin voida paremmin. Edellinen ei toiminut, joten kokeillaan seuraavaa, lääkärit tuumailivat. Ehdin aina toivoa, että uusi lääke on se todellinen onnellisuuspilleri, mutta sain kerta toisensa perään pettyä. Kukapa ei haluaisi voida paremmin.

Auroran psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla oli mielestäni jännittävää. Siellä selviytymistä oli lähinnä ajankulun löytäminen ja sen hyväksyminen, että näiden seinien sisällä sitä nyt ollaan. Oma diagnoosini kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä oli vasta tulossa tulevaisuudessa. Seikkailin käytävillä ja puhuin paljon muiden potilaiden kanssa. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia ja tutkin innoissani paikan kirjahyllyä. Pöydillä lojui kirjavia värityskuvia. Aloin olla inspiroituneessa tilassa. Näin värit kirkkaina, jotenkin hyperrealistisina, hammastahna tuntui menevän päähän ja muut potilaat vaikuttivat nuorilta neroilta. Hetken aikaa tunsin olevani kuin Liisa ihmemaassa. Miten mahtavaa ja luovaa aikaa! Miesystäväni toi minulle eväitä, joita mussutin samalla, kun kuuntelin kuulokkeilla levyjä Massive Attackin Mezzaninesta The Beatlesin Revolveriin ja Abbey Roadiin. Ajatus ulkomaailmasta ei olisi voinut tuntua tylsemmältä. Ikkunasta näkyi autotie. Harmaata paitsi autojen välkkyvät valot, joita jäin tuijottamaan. Jälkikäteen ajatellen olin luultavasti maaninen mutta ainakin turvassa, vaikka koin syöneeni psykedeelisiä sieniä tai olevani happotripillä. Kyseisiä aineita en ole ikinä edes kokeillut.

F.M. Dostojevskin Rikos ja rangaistus on pitkä kuvaus päähenkilö Raskolnikovin kujanjuoksusta ja painista syyllisyydentunteen kanssa. Ympäröivä maailma alkaa vaikuttaa hänestä vihamieliseltä. Moniin Dostojevskin (2003, 131) kirjan katkelmiin voi samastua, jos on joutunut kamppailemaan selviytyäkseen: ”Raskolnikov oli jo kadulla. Nikolain sillalla hänet sai vielä kerran havahtumaan melko ikävä tapaus. Eräs avovaunujen kuski sivalsi häntä kipeästi piiskalla selkään sen vuoksi että hän oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, vaikka kuski oli huutanut hänelle kolme tai neljä kertaa varoittavasti. --- Ympärillä tietenkin kajahti nauru.
- Sai mitä ansaitsi!
- Mikä lienee veijari.”

"Kimmon kokemuksia"

Selviytymisvietti. Tuossa asia, jota hetkittäin olen pohtinut paljonkin. Mikä saa ihmisen lopulta taistelemaan kaikin keinoin selvitäkseen. Minun kohdallani tuo varmasti oli lopulta toivo paremmasta ja pienen pieni usko siihen, että myös minä voisin selvitä.

Minulle haastavin kaikessa synkkyydessä, jossa vuosia elin, oli suunnattomat pelkotilat. Ne vaanivat jatkuvasti, hyökäten päälle aina kun olin hitusenkaan selvempi. Ei ollenkaan ihme, että lopulta käytin mitä tahansa ainetta, jotta nuo pelot edes hieman hellittäisi. Ymmärtämättä että omalla käytöksellä lopulta vain ruokien noita pelkoja ja niiden pahenemista.

Lopulta raitistuttuani aloin kohtaamaan itseä, mennyttä sekä kaikkea sitä, mitä tunnepuolella olin sisääni varastoinut. Mitä enemmän kohtasin, sitä vähemmäksi nuo pelon tunteet kävi. Silti tuo oli pitkään, päivittäistä itsensä altistamista tilanteisiin jotka pelotti. Silti en koskaan uskonut eläväni elämää, jossa tuo jatkuva pelko ei olisi jollain tavoin läsnä. Siitä kun oli tullut eräänlainen matkakumppani.

Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan kaikkiaan 17 vuoden ajan pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Peläten lopulta itseä sekä omia tunteitaan. Olinhan pahimmillaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla noiden oireiden vuoksi.

Lopulta kovin vaivatta pystyn palaamaan menneeseen aikaan, muistaen varsin elävästi sen kuinka suunnattomia pelkoja aikanaan koin. Tuolloin ja vielä pitkään raitistumisen jälkeenkin ajattelin, että pelko tunteena on läsnä elämässäni aina. En vielä tuolloin uskonut että koittaisi päivä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä jotakin. Vieläpä sellaista, jolle ei ole mitään järjellistä selitystä.

Tästä nyt kirjoittaessa muistan, kuinka suunnatonta kamppailua kävin esimerkiksi opiskellessani ammattikorkeassa. Olin ollut jo useamman vuoden raittiina, mutta sosiaaliset tilanteet pelotti aina. Lisäksi pelkäsin autolla matkustamista ja kouluun oli n. 130km.

Paniikkihäiriössä puhutaan joissain kohtaa siedätyshoidosta ja nyt jälkeenpäin miettien se, että raitistuttuani opiskelin 6 vuotta IT-alaa oli siedätyshoitoa parhaimmillaan. Vaikkei tuosta itselle lopulta työuraa tullutkaan. Lisäksi kun samaan aikaan olin Irti huumeista ry:llä vapaaehtoisena, sain haastaa itseä käyden puhumassa kouluilla nuorille päihteistä.

Muistan lopun ikääni hetken joskus 7-8 vuotta sitten, kun taas kerran olin puhumassa. Tuolloin yleisönä oli n. 400 sosiaalipuolen ammattilaista. Menin tilaisuuteen hyvissä ajoin ja näin kuinka sali oli täynnä ihmisiä. Lisäksi salin seinälle oli viritetty kaksi isoa valotaulua, johon lavalla oleva puhuja videokuvana heijastettiin. Tuo oli ensimmäinen kerta kun koin tuolla puhuessani ihmeellisen kokemuksen. Totesin nimittäin tuolloin, etten enää pelännyt.

Ihmeitä tapahtuu. Olkoonkin, että on toteutettava myös oma osuutensa niiden toteutumiseksi.

Kimmon kokemuksia:

Moni meistä on kokenut elämässään jonkin asteista alakuloa. Kun ihminen huomaa itsessään sen, ettei aikaisemmin iloa elämään tuoneet asiat enää tunnukaan yhtä piristäviltä, tuon tulisi olla ensimmäinen merkki siitä, että olisi kenties aika pysähtyä pohtimaan elämäänsä.

Itse koin aikanaan syvän masennuksen. Sellaisen, jonka alla eläessä kahvin keittäminen oli maraton juoksuun verrattavissa oleva suoritus. Kun ei vain saanut itsestä irti kerrassaan mitään.

Tuossa hetkessä, ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit ulkoilun piristävästä vaikutuksesta, lähinnä suoraan sanottuna vitutti. Silti, nyt jälkeenpäin miettien, ihminen on kokonaisuus, jossa jokainen osa vaikuttaa mieleen.

Minun kohdallani yksi suurin syy masennukseen oli se, että elämä tarjoili kerralla liikaa vastoinkäymisiä. Mieli ei vain pysynyt mukana. Olin 26-vuotuas, kun elämältä meni pohja. Yritys teki konkurssin, avioliitto hajosi ja koti lähti alta samalla. Mieli musteni kerralla.

Nyt tilannetta tarkastellen ymmärrän, että suurin osa tuosta masennuksesta oli syntynyt jo paljon aiemmin. Vuosia ja vuosikymmeniä olin padonnut kaikki tunteet sisälleni. Tuo yhden kesän aikana tapahtunut rymähdys elämäntilanteessa oli vain se lopullinen niitti sille, että mieli mustui.

Tuolloin, sen sijaan että olisin osannut hakea apua, aloin itse "helpottaa" oloani alkoholilla. Hetken helpotus oli lopulta se, mikä vei vain syvemmälle pimeyteen. Lopulta hakiessani apua, minulle määrättiin pahimmillaan kottikärryllinen erilaisia lääkkeitä, jotka tietenkään eivät auttaneet, kiitos säännöllisen päihteen käytön. Söin pahimmillaan neljää erilaista mielialalääkettä yhtä aikaa. Rauhoittavia paniikkioireisiin. Unilääkkeitä nukkumiseen ja vahvoja kipulääkkeitä mitä erilaisimpiin kiputiloihin.

Todellisuudessa kaikki ongelmat olivat lopulta paljon syvemmällä. Tunne-elämässäni.

Kun sitten 31-vuotiaana tulin tuon tien päähän, ei ollenkaan ihme, että kesti useamman vuoden intensiivisesti purkaa mennyttä painolastia, jotta mieli tasoittui. Minun kohdallani kaiken hyvän alku oli lopulta se, kun tuo hullu oravanpyörä päihteiden ja lääkkeiden kanssa pysähtyi. Jätin päihteet. Lääkkeet ajettiin alas ja aloin työstää hitaasti, mutta sitäkin varmemmin elämääni. Pala palalta tuota vuosikymmeniä rinnassa ollutta mustaa tunne möykkyä purkaen. Mitä enemmän etäisyyttä päihteisiin tuli ja mitä enemmän asioita sain purettua, sitä enemmän kaikenlaiset sisälle padotut tunteet saivat tulla näkyviksi.

Elämä kun tarjoilee kertausopintoja asioissa, joissa vielä on opittavaa, niin nyt parikymmentä vuotta myöhemmin elämäntilanne on koko lailla samankaltainen, kuin tuolloin, kun mieleni musteni. Sillä erolla, että nyt omaan sellaiset työkalut, asioiden käsittelyyn ja kohtaamiseen liittyen, ettei minun tarvitse pelätä masentuvani. Saati pelätä sitä, että olisi vaara palata entiseen.

Jälkeenpäin tarkastellen tärkein juttu masennuksen hoidossa olisikin huomioida ihminen ja hänen elämäntilanne kokonaisuutena. Tuo edellyttäisi sen, että ihmistä riittävästi tuetaan tarkastelemaan omaa elämäänsä, jotta sen kautta yhdessä voitaisiin todentaa se, että vaikka moni asia olisikin pielessä, jo pienillä muutoksilla elämässä, voi pidemmällä aikavälillä tarkastellen olla suuriakin vaikutuksia.

Yksi kulminaatiopiste ihmisten kohtaamisessa on. Se että heille olisi riittävästi aikaa. Jos masennuksesta kärsivälle tarjotaan kerran kolmessa viikossa kolmevarttia aikaa, ei tuosta voida kovin suuria lähtötilanteessa odottaa.

Itse nykyään, kun kohtaan ihmisiä työssä ja vapaaehtoisena, toteutan seuraavaa mallia. Ihminen joka elämääni eksyyntyy, on osa elämääni niin kauan, kuin kokee sen tarpeelliseksi. Toisessa kohtaa tuo saattaa tarkoittaa usean viikon tiivistä yhteydenpitoa, joka ajan myötä harvenee. Toisessa kohtaa yhteydenpito on harvempaa, mutta saattaa jatkua vuosia. Kaikessa tärkeimpänä se, että tukea hakeva voi luottaa siihen, että aina hänellä on yksi ihminen, joka on olemassa häntä varten, juuri silloin kun tuota tukea eniten tarvitsee.

Yksin kovin harva meistä selviää. Mutta yhdessä selviämme lähes mistä tahansa. Siksi avun pyytäminen on heikkouden sijaan, osoitus vahvuudesta.

Tiin tuntemuksia:

Yhden entisen poikaystäväni mielestä olin kai vähän hullu. Hän ei kuitenkaan yrittänyt viedä minua hoitoon paitsi muistaakseni kerran. Hän soitti kyllä kotiimme poliisit useamman kerran. Virkavallan saapuessa muistan itkeneeni jossain nurkassa alasti tai lähes alasti ja lähes hysteerisenä. Se oli kamalaa. Tai tiedättekö miltä tuntuu, kun ette ole tehneet tietääksenne mitään ja kaksi virkapukuista poliisia astelee saappaat jalassa olohuoneeseenne? Käytin kyllä vielä alkoholia, ehkä se vaikutti. Jo tuolloin ja myös ko. parisuhteen jälkeen olen yrittänyt lukuisia kertoja hakea itse apua mielenterveysongelmiini. ”Ai sua vähän ahdistaa” -tyylisten, lääkäriltä enemmän toteavien kuin kysyvien kommenttien jälkeen minua todellakin edelleen ahdisti mutta aika paljon.

Jossain vaiheessa sain diagnoosiksi masennuksen. ”Syvän masennuksen alla eläessä kahvin keittäminen oli maratonjuoksuun verrattavissa oleva suoritus”, kuten Kimmo kuvasi hyvin tekstissään. Omaa diagnoosiani seurasi rumba masennuslääkkeiden kanssa. Eräs tuttavani kuunteli kokemuksiani ja kommentoi: ”Olet siis koe-eläinpuistossa.” Hän oli käynyt läpi suunnilleen saman. Lääkkeitä tosiaan kokeiltiin yhtä toisen perään, määrästä tuli mielleyhtymä koekaniineihin. Lääkkeillä ei onneksi ollut juuri sivuvaikutuksia paitsi muutamalla mutta suurin haitta oli, että ne eivät toimineet. Kukaan ei muistaakseni kyseenalaistanut tuolloin diagnoosiani.

Auroran psykiatrisessa sairaalassa kävin läpi avokuntoutuksen, jossa tapasin monia mukavia potilaita. Kaikilla oli tietysti omat ”demoninsa” eli mielenterveysongelmansa, niitä oli laidasta laitaan. Mutta miten kivaa oli olla hulluja yhdessä! Hoito oli ryhmämuotoista, keskusteluryhmistä aina taideterapiaan. Tunsin hiljalleen palaavani takaisin elämään, vaikka oloni ei ollut vieläkään ihan terve – mitä se sitten tarkoittaakaan. Tai no, oloni oli pääosin ahdistunut ja myös hieman epätodellinen, kuin olisin leijunut osin jossain toisessa todellisuudessa. Masennuslääkkeiden popsiminen jatkui.

Vointini heikentyessä olin muutamaan otteeseen myös Auroran suljetulla osastolla. Yksi kerta on jäänyt hyvin mieleen, koska muut potilaat olivat mielestäni mahtavan fiksuja ja luovia tyyppejä. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia, muun muassa Aleksis Kiven elämän, ja jotkut värittivät aikuisten värityskirjoja surrealistiseen tyyliin. Omassa huoneessani luin Jörn Donnerin kirjaa ja kuuntelin musiikkia. Olin hieman harhaisissa tiloissa mutta aika kului rattoisasti. Toinen kerta, joka on jäänyt mieleen, sijoittuu viime vuoden kesään. Olin hakeutunut hoitoon vapaaehtoisesti, koska oloni oli hieman paranoidi ja itsetuhoinen. Sain tai vein toiselta potilaalta partaterän ja siitä alkoi matka, joka kulki Haartmanin sairaalan kautta ja päättyi metron alle. Onneksi selvisin, koska kävi tuuri. En suosittele kokeilemaan, vammani olivat vakavia.

Jo vuoden 2019 alussa minulla oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon voi liittyä itsetuhoisuutta. Sairauden aiempi nimi oli maanis-depressiivisyys eli siinäpä tulikin selitys myös vuosien masennukselle. Kehotan ihmisiä hakemaan sinnikkäästi apua, jos heillä on mielenterveysongelmia, koska esimerkiksi oikean diagnoosin ja lääkityksen löytyminen saattaa kestää, kuten tapaukseni osoittaa. Inforyhmässä kerrottiin, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä sairastumisesta oikean diagnoosin saamiseen kuluva aika on keskimäärin kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika elää epätietoisuudessa ja ilman asiaankuuluvaa lääkitystä. Olen huomannut, että huumori auttaa myös mielenterveysongelmien kanssa. Minun on jo pitkään pitänyt lukea teatteriohjaaja Juha Hurmeen kirja Hullu. Jo nimi vetoaa. Alla on lyhyt ote kirjan esittelystä Teoksen sivuilla:

”Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja ---.”

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”

Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.

Kimmon kokemuksia:

Isäni koki elämänsä suurimman trauman ollessaan 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Isä kasvoi perheessä, jossa oli 10 sisarusta ja tiukka lakihenkisellä uskolla kasvattava yksinhuoltaja isä. Isäni jätti uskon nuorena, mutta kasvatti lapsensa samalla tiukalla auktoriteetilla, mihin itse oli kasvanut. Hallittiin pelolla.

Ei ihme, että isäni koki läpi elämänsä riittämättömyyttä. Yrittäen paikata tuota haalimalla omaisuutta, rakentaen kulissit, jotka lopulta kaatuivat rymisten.

Tuosta kaikesta minä sain evääksi reppuuni, isäni viestin. Varmaan sama viesti, jonka hän omalta isältään sai: "Sinusta ei tule ikinä mitään." Tuon viestin ohjaamana, riittämättömyys ja pelko sisimmässäni olen seikkaillut läpi elämän. Yrittäen paeta noita tunteita pakonomaisesti esimerkiksi seuraavin keinoin. Alkoholi, huumeet, lääkkeet, uhkapelaaminen, läheisriippuvuus, siivoaminen, sokeri, seksi, kofeiini, nikotiini, työ, raha, opiskelu, lukeminen, kirjoittaminen, analysointi, liikunta, netti, some, elokuvat, ja ylipäänsä kaikenlainen toiminta millä yrittää kontrolloida omaa elämää tai tunnepuolta. Lopulta 2006 päätyen elämässä täydelliseen umpikujaan.

Alkaen tuhoamisen sijaan rakentaa elämääni. Opiskelin 6 vuotta, ajatellen työllistyvän lopulta. Toisin kävi. Kiersin 1,5 vuotta ympäri Suomen varmaan sata eri työhaastattelua. Lopulta alkaen työllistää itseni yrittäjänä. 2013 sain töitä. Sopimuksen pidemmäksi aikaa. Elämä hymyili. Kunnes samalle kesää, kesken työpäivän minulle ilmoitettiin et kyseinen lafka lopettaa toimintansa. Jäin tyhjä päälle. Seuraavan puolivuotta reissaten Oulu-Helsinki väliä, käyden neuvotteluita erään ison firman kanssa, kokonaisuudesta, joka korjaisi kaiken. Tehtiin suunnitelmat. Laadittiin sisällöt ja aikataulut. Lopulta homman kaatuessa kalkkiviivoille. Velkaannuin.
Tein silti kaikkiaan 7 vuotta töitä, viimeisen 4 vuotta reissaten 1500 km joka viikko. Kohdaten ihmisiä, jotka taistelivat elämässään samojen riippuvuuksien kanssa, joiden kanssa itseni lähes tuhosin.

Lopputuloksena vuosi sitten kaikki kaatui. Meni koti, meni kaikki ja ulosottoon jäi 150000 euroa velkaa, vaikka tuonne viimeisen 4 vuoden työrupeamalla maksoin liki 50000 euroa.

Mikä on lopulta tämän kaiken opetus? Se, että vaikka minulla juuri nyt ei ole mitään maallista, saati kaikkien arvostamaa työtä, niin silti koen ensikertaa elämässäni sen, että minä riitän. Eikä minun enää tarvitse pelätä elämää, itseäni, saati muita ihmisiä. Minun vain tarvitsi kokea tämä kaikki, jotta lopulta ymmärrän omaan elämääni sen tärkeimmän. Oman arvoni ihmisenä. Tunteiden merkityksen sekä sen, kuinka huomaamattaan me sukupolvelta seuraavalle siirrämme pelkästään sanattomalla viestinnällä melkoisen taakan kannettavaksi. Siksi, välttyäkseni siirtämästä kaikkea omille lapsilleni, minä tänäänkin teen työtä itseni kanssa. Kirjoittaen ja puhuen siitä miltä minusta tuntuu. Usean kerran päivässä lapsiani halaten. Sanoen että he ovat rakkaita, ilman yhtikäs minkäänlaisia ponnistuksia, saati ehdollistettua suorittamista. Toivoen että heidän polkunsa olisi siten hitusen helpompi.
Minä riitän. Sinä riität. Me riitämme. <3
-Kimmo

Tiin tuntemuksia:

Nyt teemamme on riittämättömyyden tunne. Se on tuttua. Olen tuntenut riittämättömyyttä jo lapsesta, alle 10-vuotiaasta saakka. En oikein tiedä syytä mainitulle, koska lapsuudenkotini oli onnellinen, minua rakastettiin ja kannustettiin. Harrastin balettia, pianonsoittoa ja ratsatusta. Lajeja, jotka sopivat ”pikku prinsessalle”. Sellainen leikin välillä olevani mutta kyseessä oli tietysti vain fantasia ja leikki. Lapsena leikin myös muutaman parhaan ystäväni ja pikkusiskoni kanssa. Suurta ystäväpiiriä minulle ei ole koskaan ollut enkä ole tuntenut kuuluvani joukkoon.

Koulussa pärjäsin hyvin, vaikka yläasteelta asti minun piti pärjätä mielellään tosi hyvin juuri sen takia, että tunsin riittämättömyyttä ja ulkopuolisuutta. Yliopistoon en uskonut myöhemmin pääseväni, koska pääsykoe meni mielestäni huonosti: aikani loppui kesken. Olin henkisesti jo luovuttanut mutta pääsin sittenkin sisään. Asuin tuolloin vielä vanhempieni luona ja muistan, kun kotimme postiluukusta kolahti paksu kirjekuori, jossa luki ”Helsingin yliopisto”. Mutta siitä vasta alkoikin tarve pärjätä, koska kaikki muut opiskelijat olivat varmasti sata kertaa fiksumpia kuin minä. Uskoin, että heillä oli satavarmasti esimerkiksi isommat kirjahyllyt ja he olivat lukeneet paljon enemmän. Pärjäsin sittenkin mutta graduni jäi vuosiksi tekemättä. Olin asettanut itselleni liian kovat vaatimukset, mikä on minulle tyypillistä.

Jossain vaiheessa opiskeluaikojen loppupuolella tai siirryttyäni jo työelämään noin 30-vuotiaana sairastuin vakavasti. Tiedostin, että kaikki ei ollut kunnossa mutta en tiennyt, mikä minua vaivasi. Hain apua lukuisia kertoja ja sain toistuvasti diagnoosiksi masennuksen, jossain vaiheessa jopa vakavan sellaisen. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö minulla on todettu jo alle 20-vuotiaana mutta se ei selittänyt kaikkia oireitani. Kolmikymppisenä elämästä tuli yhtä rimpuilua enkä kokenut riittäväni tai kelpaavani oikein mihinkään. Ulkopuolisuus oli vallitseva tunne. Löysin tilanteeseen kuitenkin yhden ”lääkkeen” eli alkoholin. Join niin reippaasti, että päädyin useamman kerran katkaisuhoitoon. Katkolta minulla on yllättävää kyllä myös hyviä muistoja, tapasin siellä muutamia eräänlaisia hengenheimolaisia, joiden kanssa joimme ORS-mehua ja tanssimme aamutakeissamme televisiosta kuuluvan musiikin tahtiin.

Mielenterveysongelma yhdistyneenä päihdeongelmaan, niin sanottu kaksoisdiagnoosi, jollainen minulla oli, on kuitenkin hankala yhdistelmä myös hoitoon pääsyä ajatellen.
-Tii

Reilu vuosi sitten koin, että tämän blogin kirjoittaminen tuli eräällä tavalla tiensä päähän. Nyt kuitenkin voin ilokseni ilmoittaa, että on aika startata täällä kirjoittaminen uudestaan ja lisäksi hieman eritavalla kuin aikaisemmin.

Nyt blogin ylläpidossa minulla on kaveri, jonka kanssa yhdessä pohdimme elämää ja sen erilaisia värisänyjä.

Luotan tänään elämässä siihen, että kaikki asiat joiden on tarkoitus tapahtua, löytävät kyllä väylänsä. Samoin uskon tämän kirjoittamisen löytävän paikkansa sekä lukijat, joiden on näitä tekstejä tarkoitus lueskella.

Alla uuden kirjoittajan Tii Starckin oma esittelyteksi itsestään. Omasta puolestani lämpimästi tervetuloa mukaan sekä uudet että jo aiemmin kirjoituksiani lukeneet.

Arkuus ja ujous. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Vuosikausien masennus. Alkoholismi. Paniikkihäiriö. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kaksi itsemurhayritystä yhden vuorokauden aikana.

Ymmärrän tietysti, että alkoholi vaikeuttaa sairauksien diagnosointia ja hoitoonpääsyä. Ennen psykoterapian aloittamista minulta edellytettiin vuoden raittiutta. Se onnistui, koska kävin useasti, joskus jopa kolmesti päivässä vertaistukiryhmissä ja luin paljon alan kirjallisuutta.

Vasta noin puolitoista vuotta sitten paljastui yksi syy alkoholinkäytölleni, kun minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon kuuluu tyypillisesti oheissairastavuutta kuten päihdeongelmia. Olen ollut nyt reilun vuoden raittiina enkä näe muuta vaihtoehtoa jatkossakaan. Juomisellehan voi keksiä loputtomasti syitä ja selityksiä mutta ne eivät muuta mitään; tiedostaminen taas voi muuttaa vaikka mitä. On ensiarvoisen tärkeää etenkin oppia hyväksymään ongelmansa, olivat ne sitten millaisia tahansa. Olen huomannut, että menneisyyden hyväksyminen on vaikeampaa. Monet menneisyydessä tapahtuneet asiat häiritsevät minua yhä ja puhun niistä terapiassa. Itsemurhayritykseni oli melko impulsiivinen ja oloni oli silloin samanaikaisesti sekä maaninen että masentunut: halusin vain kadota, paeta unohdukseen. Elämä kuitenkin voitti, joten nyt yritän arvostaa sitä. Tulevaisuutta en ole vielä juuri suunnitellut.