Elämässä kuolemista - Yrittäjyys -Talousongelmat

Sanotaan että vanhan on kuoltava, jotta jotain uutta pääsisi syntymään. Voi hyvä luoja miten konkreettisesti olenkin omassa elämässäni saanut tuon todentaa. Ajatus- ja toimintamalli kerrallaan, minut on kuorittu paljaaksi. Välillä raadollisesti repien ja riuhtoen, toisinaan sievästi rapsutellen.

Monasti mietin elämääni ja sitä, miten todella moni ihminen yhä tänäänkin onnistuu selviämään elämässä juurikaan miettimättä itseään, omia motiivejaan tekemistensä taustalla, puhumattakaan siitä että joutuisi alkamaan konkreettisesti työstää itsessään kipua aiheuttavia vääristyneitä ajatus- tai toimintamalleja. Mutta minä olen saanut työstää. Ymmärtäen jo kauan sitten että tämä on osa maallista vaellustani. Lähinnä siitä ymmärtäen, kun olen monta kertaa pyrkinyt jättämään miettimistä vähemmälle, keskittyen opettelemaan hetkessä elämistä. Eikä siinä, mitä enemmän minusta on kuonaa rapattu pois, sitä konkreettisemmin kykenen tuota hetkessä elämistä toteuttamaan aidosti, itselleni valehtelematta.

Syy siihen, miksi juuri nyt koen kuolleeni, taas kerran, tulee tässä. Reilu 3 vuotta sitten tein talouden saralla yrittäjälle tyypillisiä ratkaisuja joihin sisältyi riskinsä. Tuo riskinotto tuolloin, vaikutti olevan tuon hetken ajatusmallilla ja vallitsevilla olosuhteilla päätös, jonka koin kaikki huomioiden parhaaksi. Elämä vain oli varannut minulle tuossa oppiläksyn numero 1111 taloudenpitoon liittyen.

Tänään tuli eräällä tavalla päätökseen tuosta alkunsa saanut loputtoman tuskainen ja kiduttava taistelu, jonka tuoksinassa olen monta kertaa miettinyt aikaisempaa konkurssiani, ymmärtäen ettei tuolloin reilu 18 vuotta sitten olleella itselläni ollut mitään kykyä kohdata tuosta konkurssista aiheutunutta tuskaa. Ymmärtäen tänään myös sen, että tuolloin päihteet oli ainoa keino jaksaa päivästä toiseen, olkoonkin että lopulta 6 vuotta jatkuneen itsetuhoisen kujanjuoksun päätteeksi olin kuolla tuohon erinomaiseen selviytymisstrategiaani.

Tänään tilanne on hieman toinen. Kulunut reilu 3 vuotta on nimittäin osoittanut varsin konkreettisesti sen että liki 12 vuotta sitten alkanut raittius kestää likipitäen mitä tahansa. Syykin on selvä. Päihteet eivät enää yksinkertaisesti omalla kohdallani auttaisi edes hetkellisesti helpottamaan sisäistä tuskaani, vaan yksinkertaisesti tuhoaisi minut lopullisesti ja varsin lyhyessä ajassa.

Kyyneleet silmissä kirjoitin aamulla sähköposteja velkojilleni, sopien taas kerran maksuista joita tasaiseen tahtiin posti kiikuttaa. Kyyneleet tulivat siitä kun konkreettisesti koin taistelun tulleen päätökseensä. Loppu on korkeamman käsissä. Kuluneen 8 kuukautta olen nimittäin asioinut mitä erilaisimmissa virastoissa, pyrkien haalimaan kasaan vaadittavat dokumentit velkajärjestelyä varten. Samalla reissaten 1500km viikossa töideni vuoksi, kokien jatkuvasti riittämättömyyttä suhteessa puolisoon ja lapsiini. Syy reissaamiseen se, kun ainoa työ jolla olen saanut edes jollain tasolla osaltani kantaa vastuun perheen elannosta sijaitsee sellaisten ajomatkoja päässä että viikossa mittariin kertyy sujuvat puoltoistatuhatta kilometriä.

Työ jatkuu edelleen, entiseen malliin, mutta tällepäivää lähti viimeinen lausunto käräjäoikeuteen tuota järjestelyä varten, joten loppu on nyt enää sen odottelua mitä käräjäoikeus asiassa päättää. (Sivuhuomiona lausunnoista se, että esimerkiksi yksi asiantuntijan lausunto, mitä ilman yrittäjä ei velkajärjestelyä voi edes hakea, maksoin rapian 1440€:a. Suhteettoman kallis A4-paperi.)

Panokset on suhteellisen kovat. Jos saan järjestelyn, työni jatkuu seuraavat 5 vuotta ja tuona aikana hoidan järjestelyn avulla suurimman osan veloistani pois, kiitos säännöllisten tulojen. Jos taas järjestelyä ei myönnetä, (jo yksi painava este, tuo aikaisempi järjestely) niin käytännössä se yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä että toiminimeni haetaan konkurssiin, työni ja tulojeni lakatessa ja sen myötä lähtee perheemme koti myyntiin ja suurin osa irtaimistoa siinä samalla.

Mutta uskokaa pois, kun sanon että juuri nyt, kyyneleistä huolimatta minulla on äärettömän hyvä olla. Johtuen lähinnä siitä että hartiani ovat niin kertakaikkisen yksiselitteisesti lattiassa, etten enää kykene asioissa enempää tähän hetkeen tekemään ja sen vuoksi kaikki taistelu lopultakin taukoaa. Yli 3 vuotta on pitkä aika myllyttää pään sisällä kohtuutonta stressiä ja huolta nonstoppina perheen elannon vuoksi.

Itse olen elämässä kahlannut sellaisen suon, ettei se vaikka kaikki mitä omistan menisi, tuntuisi juurikaan pahalta, mutta ette osaa kuvitellakaan sitä tuskaa jota sisälläni olen nämä vuodet kantanut, ymmärtäessäni sen tuskan mitä perheelleni tällä kaikella olen aiheuttanut. Silti, yhä tänäänkin tuo porukka seisoo takanani, minua tukien. Vaikka välillä kotona ollessani tekee mieli luuhistua kasaan, kun oma pää tuottaa ajatuksia ”Et sinä tuollaista porukkaa ole itsellesi ansainnut!”

Luojan kiitos tänään elämässäni perheen lisäksi on nippu ihmisiä, joihin heikossa hetkessä tukeutua. Ystäviä isolla yyllä. Ilman näitä enkeleitä en olisi viime vuosina jaksanut. Olkoonkin että nyt miettien ihan liian vähän minä edelleen avaan omaa sisimpääni aidosti näkyville. Sen vuoksi tämä kirjoittaminen onkin oiva keino avata sisimpänsä. Puhuessa kun häpeä jonka toinen ihminen minussa herättää, on vaan joskus liian suuri kohdattavaksi ja sen vuoksi on ”helpompi” jättää ne kipeimmät asiat puhumatta.

Juuri nyt olen perheen ja ystävien lisäksi äärettömän kiitollinen raittiudesta. Ilman sitä minulla ei olisi elämää. Sen vuoksi voinkin tähän loppuun todeta käsi sydämellä sen, että elämässäni on kaksi isoa peruskiveä, joiden varaan voin vaikka tarvittaessa kerta toisensa jälkeen alkaa kasaamaan uutta elämää. Raittius ja usko. Kaksi asiaa jota mikään tai kukaan muu ei voi minulta viedä tai ottaa pois. Kaiken muun kun voin elämässäni menettää. Tuon tiedostettuani, minun ei enää tarvitse jatkuvasti olla takertumassa ihmisiin, asioihin, tavaroihin tai tekemiseen, luodakseni edes hetkellisesti harhakuvaa siitä että elämä olisi hallittavissani. Sillä eihän se todellakaan ole. Mutta ihan yhtä suurella varmuudella voin todeta sen, että niinkauan kuin elämässäni vaikuttaa nämä kaksi Universaalia voimaa raittius ja usko, tulen selviämään ihan mistä tahansa.

Välillä vaan kohdallani on näemmä tarpeen kokea lähes helvetillistä tuskaa, löytääkseen takaisin siihen nöyryyteen, jonka avulla saan voimia luovuttaa turhan taisteluni.

Juuri nyt taistelu on ohi. On aika levätä, luottamuksessa. Luottamuksessa siihen, että lopulta kaikki järjestyy juuri niinkuin on parhaaksi. Riippumatta siitä, meneekö asiat ollensakkaan siten kuin itse niiden toivoisi menevän.

Kirjoitettaessa soi Juha Tapio: Rakastettu