Toinen mahdollisuus

Kimmon kokemuksia:

Moni meistä on kokenut elämässään jonkin asteista alakuloa. Kun ihminen huomaa itsessään sen, ettei aikaisemmin iloa elämään tuoneet asiat enää tunnukaan yhtä piristäviltä, tuon tulisi olla ensimmäinen merkki siitä, että olisi kenties aika pysähtyä pohtimaan elämäänsä.

Itse koin aikanaan syvän masennuksen. Sellaisen, jonka alla eläessä kahvin keittäminen oli maraton juoksuun verrattavissa oleva suoritus. Kun ei vain saanut itsestä irti kerrassaan mitään.

Tuossa hetkessä, ihmisten hyvää tarkoittavat kommentit ulkoilun piristävästä vaikutuksesta, lähinnä suoraan sanottuna vitutti. Silti, nyt jälkeenpäin miettien, ihminen on kokonaisuus, jossa jokainen osa vaikuttaa mieleen.

Minun kohdallani yksi suurin syy masennukseen oli se, että elämä tarjoili kerralla liikaa vastoinkäymisiä. Mieli ei vain pysynyt mukana. Olin 26-vuotuas, kun elämältä meni pohja. Yritys teki konkurssin, avioliitto hajosi ja koti lähti alta samalla. Mieli musteni kerralla.

Nyt tilannetta tarkastellen ymmärrän, että suurin osa tuosta masennuksesta oli syntynyt jo paljon aiemmin. Vuosia ja vuosikymmeniä olin padonnut kaikki tunteet sisälleni. Tuo yhden kesän aikana tapahtunut rymähdys elämäntilanteessa oli vain se lopullinen niitti sille, että mieli mustui.

Tuolloin, sen sijaan että olisin osannut hakea apua, aloin itse "helpottaa" oloani alkoholilla. Hetken helpotus oli lopulta se, mikä vei vain syvemmälle pimeyteen. Lopulta hakiessani apua, minulle määrättiin pahimmillaan kottikärryllinen erilaisia lääkkeitä, jotka tietenkään eivät auttaneet, kiitos säännöllisen päihteen käytön. Söin pahimmillaan neljää erilaista mielialalääkettä yhtä aikaa. Rauhoittavia paniikkioireisiin. Unilääkkeitä nukkumiseen ja vahvoja kipulääkkeitä mitä erilaisimpiin kiputiloihin.

Todellisuudessa kaikki ongelmat olivat lopulta paljon syvemmällä. Tunne-elämässäni.

Kun sitten 31-vuotiaana tulin tuon tien päähän, ei ollenkaan ihme, että kesti useamman vuoden intensiivisesti purkaa mennyttä painolastia, jotta mieli tasoittui. Minun kohdallani kaiken hyvän alku oli lopulta se, kun tuo hullu oravanpyörä päihteiden ja lääkkeiden kanssa pysähtyi. Jätin päihteet. Lääkkeet ajettiin alas ja aloin työstää hitaasti, mutta sitäkin varmemmin elämääni. Pala palalta tuota vuosikymmeniä rinnassa ollutta mustaa tunne möykkyä purkaen. Mitä enemmän etäisyyttä päihteisiin tuli ja mitä enemmän asioita sain purettua, sitä enemmän kaikenlaiset sisälle padotut tunteet saivat tulla näkyviksi.

Elämä kun tarjoilee kertausopintoja asioissa, joissa vielä on opittavaa, niin nyt parikymmentä vuotta myöhemmin elämäntilanne on koko lailla samankaltainen, kuin tuolloin, kun mieleni musteni. Sillä erolla, että nyt omaan sellaiset työkalut, asioiden käsittelyyn ja kohtaamiseen liittyen, ettei minun tarvitse pelätä masentuvani. Saati pelätä sitä, että olisi vaara palata entiseen.

Jälkeenpäin tarkastellen tärkein juttu masennuksen hoidossa olisikin huomioida ihminen ja hänen elämäntilanne kokonaisuutena. Tuo edellyttäisi sen, että ihmistä riittävästi tuetaan tarkastelemaan omaa elämäänsä, jotta sen kautta yhdessä voitaisiin todentaa se, että vaikka moni asia olisikin pielessä, jo pienillä muutoksilla elämässä, voi pidemmällä aikavälillä tarkastellen olla suuriakin vaikutuksia.

Yksi kulminaatiopiste ihmisten kohtaamisessa on. Se että heille olisi riittävästi aikaa. Jos masennuksesta kärsivälle tarjotaan kerran kolmessa viikossa kolmevarttia aikaa, ei tuosta voida kovin suuria lähtötilanteessa odottaa.

Itse nykyään, kun kohtaan ihmisiä työssä ja vapaaehtoisena, toteutan seuraavaa mallia. Ihminen joka elämääni eksyyntyy, on osa elämääni niin kauan, kuin kokee sen tarpeelliseksi. Toisessa kohtaa tuo saattaa tarkoittaa usean viikon tiivistä yhteydenpitoa, joka ajan myötä harvenee. Toisessa kohtaa yhteydenpito on harvempaa, mutta saattaa jatkua vuosia. Kaikessa tärkeimpänä se, että tukea hakeva voi luottaa siihen, että aina hänellä on yksi ihminen, joka on olemassa häntä varten, juuri silloin kun tuota tukea eniten tarvitsee.

Yksin kovin harva meistä selviää. Mutta yhdessä selviämme lähes mistä tahansa. Siksi avun pyytäminen on heikkouden sijaan, osoitus vahvuudesta.

Tiin tuntemuksia:

Yhden entisen poikaystäväni mielestä olin kai vähän hullu. Hän ei kuitenkaan yrittänyt viedä minua hoitoon paitsi muistaakseni kerran. Hän soitti kyllä kotiimme poliisit useamman kerran. Virkavallan saapuessa muistan itkeneeni jossain nurkassa alasti tai lähes alasti ja lähes hysteerisenä. Se oli kamalaa. Tai tiedättekö miltä tuntuu, kun ette ole tehneet tietääksenne mitään ja kaksi virkapukuista poliisia astelee saappaat jalassa olohuoneeseenne? Käytin kyllä vielä alkoholia, ehkä se vaikutti. Jo tuolloin ja myös ko. parisuhteen jälkeen olen yrittänyt lukuisia kertoja hakea itse apua mielenterveysongelmiini. ”Ai sua vähän ahdistaa” -tyylisten, lääkäriltä enemmän toteavien kuin kysyvien kommenttien jälkeen minua todellakin edelleen ahdisti mutta aika paljon.

Jossain vaiheessa sain diagnoosiksi masennuksen. ”Syvän masennuksen alla eläessä kahvin keittäminen oli maratonjuoksuun verrattavissa oleva suoritus”, kuten Kimmo kuvasi hyvin tekstissään. Omaa diagnoosiani seurasi rumba masennuslääkkeiden kanssa. Eräs tuttavani kuunteli kokemuksiani ja kommentoi: ”Olet siis koe-eläinpuistossa.” Hän oli käynyt läpi suunnilleen saman. Lääkkeitä tosiaan kokeiltiin yhtä toisen perään, määrästä tuli mielleyhtymä koekaniineihin. Lääkkeillä ei onneksi ollut juuri sivuvaikutuksia paitsi muutamalla mutta suurin haitta oli, että ne eivät toimineet. Kukaan ei muistaakseni kyseenalaistanut tuolloin diagnoosiani.

Auroran psykiatrisessa sairaalassa kävin läpi avokuntoutuksen, jossa tapasin monia mukavia potilaita. Kaikilla oli tietysti omat ”demoninsa” eli mielenterveysongelmansa, niitä oli laidasta laitaan. Mutta miten kivaa oli olla hulluja yhdessä! Hoito oli ryhmämuotoista, keskusteluryhmistä aina taideterapiaan. Tunsin hiljalleen palaavani takaisin elämään, vaikka oloni ei ollut vieläkään ihan terve – mitä se sitten tarkoittaakaan. Tai no, oloni oli pääosin ahdistunut ja myös hieman epätodellinen, kuin olisin leijunut osin jossain toisessa todellisuudessa. Masennuslääkkeiden popsiminen jatkui.

Vointini heikentyessä olin muutamaan otteeseen myös Auroran suljetulla osastolla. Yksi kerta on jäänyt hyvin mieleen, koska muut potilaat olivat mielestäni mahtavan fiksuja ja luovia tyyppejä. Katsoimme oleskeluhuoneessa elokuvia, muun muassa Aleksis Kiven elämän, ja jotkut värittivät aikuisten värityskirjoja surrealistiseen tyyliin. Omassa huoneessani luin Jörn Donnerin kirjaa ja kuuntelin musiikkia. Olin hieman harhaisissa tiloissa mutta aika kului rattoisasti. Toinen kerta, joka on jäänyt mieleen, sijoittuu viime vuoden kesään. Olin hakeutunut hoitoon vapaaehtoisesti, koska oloni oli hieman paranoidi ja itsetuhoinen. Sain tai vein toiselta potilaalta partaterän ja siitä alkoi matka, joka kulki Haartmanin sairaalan kautta ja päättyi metron alle. Onneksi selvisin, koska kävi tuuri. En suosittele kokeilemaan, vammani olivat vakavia.

Jo vuoden 2019 alussa minulla oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon voi liittyä itsetuhoisuutta. Sairauden aiempi nimi oli maanis-depressiivisyys eli siinäpä tulikin selitys myös vuosien masennukselle. Kehotan ihmisiä hakemaan sinnikkäästi apua, jos heillä on mielenterveysongelmia, koska esimerkiksi oikean diagnoosin ja lääkityksen löytyminen saattaa kestää, kuten tapaukseni osoittaa. Inforyhmässä kerrottiin, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä sairastumisesta oikean diagnoosin saamiseen kuluva aika on keskimäärin kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika elää epätietoisuudessa ja ilman asiaankuuluvaa lääkitystä. Olen huomannut, että huumori auttaa myös mielenterveysongelmien kanssa. Minun on jo pitkään pitänyt lukea teatteriohjaaja Juha Hurmeen kirja Hullu. Jo nimi vetoaa. Alla on lyhyt ote kirjan esittelystä Teoksen sivuilla:

”Juha Hurmeen Hullu ei sure eikä synkistele, vaan kertoo asioista oikeilla ja väärilläkin nimillä. Henkilö romahtaa tutun ja turvallisen läpi pohjalle asti, yhteiskunnan romukellariin. Se ei tunnu mukavalta, mutta pohja on kuitenkin siitä hyvä paikka, että se pitää taas jalkojen alla. Kellarista löytyy sitä paitsi mielenkiintoisia tyyppejä, tarpeeksi hulluja ---.”

Sanotaan että rakkaudessa ei ole tilaa pelolle. Samaan aikaan kaikkialla ympärillämme on varsin selkeästi nähtävillä pelon valtaamia ihmisiä, jotka epätoivon vimmalla yrittävät hillitä ja hallita sisällään jäytävää piinaavaa tunnetta. Miksi näin.

Itse kun omassa elämässäni aikanaan lähes tuhouduin, etsiessäni tietä edes hetkelliseen helpotukseen tuosta lamaannuttavasta tunteesta, osaan nykyisellään tarkastella tuota tunnetta jo hitusen etäämmältä ja hieman monitahoisemmin.

Kovin harva lopulta edes ymmärtää pelkäävänsä jotakin. Samalla Kymmenet- tai pahimmillaan sadattuhannet ihmiset sairastavat masennusta, ahdistusta sekä näihin hyvin tiiviisti nivoutuvia riippuvuussairauksia. Kykenemättä yhtään paikantamaan sitä, mistä lopulta kaikki juontuu. On vain masennus tai suunnaton ahdistus, jota tavalla tai toisella pyritään lievittämään edes hetkellisesti. Tästä johtuen alkoholi tai muut päihteet kelpaavat, juurikin tuon toivotun tuloksen vuoksi. Harmillista yhtälössä vain se, että päihteet poikkeuksetta vain lisäävät näitä jo valmiiksi haastavia, ikäviä tunnekokemuksia.

Eikä siinä, ei edes tarvitse kärsiä mielenterveyden ongelmista ja samalla voi pelätä kuollakseen. Ihan yhtälailla autuaan tietämättömänä omasta pelosta. Näitä ihmisiä näkyy ihan yhtälailla kaikkialla yhteiskunnassamme. He nimittäin ovat niitä, jotka isoon ääneen huutavat milloin mitäkin asiaa vastaan. Oli kyse sitten maahanmuuttajista tai hallituksen ratkaisuista. Mitä suurempi voima ihmisen vihassa on, sitä enempi taustalle todellisuudessa kätkeytyy lopulta myös pelko.

Omalla kohdallani kun olen käynyt ja käyttänyt lähes loppuun kaikki mahdolliset selviytymiskeinot, mitä olen keksinyt, välttyäkseni kohtaamasta omia tunteitani, niin nyttemmin jo vuosia tunteita kohdanneena ja niitä pureskelleena uskon jotakin kyseisestä asiasta oppineeni.

Meillä ei ole tapana puhua tunteista. Saati näyttää niitä. Tai on, mutta tuolloin ollaan sopivasti laitamyötäisessä. Ainakin senverran, että suurimmat estot on huuhdottu kurkusta alas. Tämän mallin minä sujuvasti omaksuin omassa lapsuudessani. Isäni (rauha hänen sielulleen) oli kaikenlaisten pelkojen orja. Samalla kykenemätön niitä millään muullatavoin ilmaisemaan, kuin joko raivoisasti huutaen tai viikonloppuna iloisesti hiprakassa hilluen. Ei siis ihme, että minä tunteiltani herkkä ohjauduin jo nuoruudessa käsittelemään kaikki tunteeni alkoholin hellivän vaikutuksen alaisena. Minä kun en koskaan oikein oppinut raivoamaan.

Sen mitä tässä kuluneen 13 vuotta olen selvinpäin itseeni tutustunut, nämä pelot ovat niitä, jotka täysin sanattomasti siirtyvät sukupolvelta seuraavalle, ilman että kukaan lopulta huomaa yhtikäs mitään. Ihmetellen mietitään vain sitä, miksi yhä vain nuoremmat sortuvat käyttämään yhä vain vahvempia aineita, pilaten jo ennen peruskoulun päättymistä oman elämänsä.

Syy tulee tässä. Puhumattomuuden kulttuuri. Meillä ei olla opittu puhumaan siitä, miltä aidosti milloinkin tuntuu. On vain opittu selviytymään päivästä toiseen mitä erilaisimpien ikävien fiilisten kanssa. Pelko tunteena on yksi ikävimmistä. Häpeän ohella. Kun nämä kaksi tunnetta valtaa ihmisen, ei ole ihme, että ihminen hyvin pian alkaa etsiä pakoreittejä ulos tuosta piinaavasta olostaan. Päihteet ovat tässä siinä huono vaihtoehto, että hyvin pian ne itsessään alkavat ruokkia sekä pelkoa että myös häpeää ja hyvin pian ihminen tarvitsee hitusen lisää tuota päihdettä, helpottaakseen taas hieman tuota piinaavaa oloaan.

Todellinen haaste tulee vasta siinävaiheessa, kun ihminen ymmärtää ettei pakeneminen olekaan ratkaisu näissä ongelmissa. Sillä tuossa kohtaa voi nimittäin olla niin, että lähtiessään hakemaan apua ongelmiinsa, pöydän toisella puolen istuva auttaja on lähes samalla tavalla kuutamolla omien tunteidensa kanssa. Tuossa nimittäin voi käydä se, mikä itselleni aikanaan kävi, kun hapuillen yritin löytää apua keskusteluista mielenterveyden ammattilaisilta. Pöydän toisella puolen istui ihminen, joka sensijaan että olisi auttanut minua jäätävissä pelkotiloissani, huomaamattaan tuli vain lisänneeksi niitä itsessäni, toteamalla että ei tässä mitään hätää, kaikki on hyvin. Tyyppi esimerkki ihmisestä, joka loputtomiin asti uskottelee itselleen, ettei ole mitään hätää, samalla sisimmässään kuollakseen peläten.

Eräänlainen välttökäyttäytyminen tunteiden suhteen on yksi yleisin syy siihen, miksi ihmiset voivat tänään niin huonosti. Kun pelkään jotakin, pyrin viimeiseen saakka vaientamaan tuon tunteen sisältäni. Kuten todettua, keinoja kyllä löytyy. Yksi alkaa pakonomaisesti rakentaa elämää työn ja materiaalin ympärille. Kun teen tarpeeksi paljon töitä, en ehdi pelätä. Tai kun minulla on tarpeeksi tavaraa ympärilläni, minulla on mihin takertua, kyetäkseni uskomaan omaan kuolemattomuuteeni. Toinen liikkuu ja urheilee kuin hullu. Tarkkaillen ruokavaliota sekä kaloreita millimetrin tarkkuudella. Hokien samalla itselleen, ettei ole mitään pelättävää. Kolmas raivoaa pää punaisena milloin maahanmuuttoa, milloin hallituksen ratkaisuja vastaan. Tuossa varsinkin itsellä on kovin helppo huomata mikä tuon tunteen taustalla oikeasti toimii moottorina. Suunnaton pelko. Jos vain lyödään kaikki rajat kiinni, niin täällä pienessä, kapeassa laatikossamme ei olisi mitään pelättävää. Neljäs haalii vaikutusvaltaa. Sitä saadessaan kuvitellen hallitsevansa kaikkia ja kaikkea. Eikä siinä, kaikki nuo keinot ovat yhtä päteviä kuin piri taikka pirtu. Kaikki nimittäin yhtä järjestelmällisesti turruttaa ihmisen tunnepuolen. Haaste tulee vain lopulta siinä, kun nuo tunteet on osa ihmisyyttämme ja tavalla tahi toisella ne lopulta raivaavat tiensä näkyville. Jos ei muutoin, niin pysäyttämällä ihmisen konkreettiseen pahaanoloon tai vaikkapa työuupumukseen.

Kuten tuolla aiemmin sanoin, kyseinen ongelma koskettaa meistä jokaista. Riippumatta siitä, millaisesta kodista tai kasvatuksesta olemme alkumme saaneet. Jokaisella meistä on nimittäin siinä yhtenevä tausta, että tietyt tunteet on periytyneet, kiitos puhumattomuuden, jo useamman sukupolven yli sota-ajoista lähtien. Lopulta ainoa mikä meidät yksilöi, on se, kuinka herkällä korvalla omia tunteita paikannamme. Mitä herkemmin, sitä todennäköisemmin sairastumme masennukseen, ahdistukseen, kaksisuuntaiseen, päihde- tai läheisriippuvuuteen jne. Diagnooseja nimittäin näille tunnepuolen ongelmille on loputon määrä. Onhan huomattavan paljon helpompi diagnosoida ihminen masentuneeksi ja määrätä siihen sopivaa lääkettä, kuin se että lähteä systemaattisesti selvittämään se, miksi kyseinen ihminen lopulta voi niin huonosti.

Eikä siinä, itse tiedostan oleilevani sen luokan ongelman edessä, ettei minulla ole pienintäkään tarvetta kuvitella muuttavani suurestikaan tätä kokonaisuutta. Ainut minkä omalla kohdallani voin muuttaa, on oma suhtautumiseni kyseisissä asioissa. Kun sitten itse kohtaan itsessä näitä mitä erilaisimpia tunteita, niistä avoimesti puhuen ja niitä avoimesti näyttäen, niin vääjäämättä siitä seuraa ainakin se, että omat lapseni oppivat hieman eritavalla käsittelemään omia tunteitaan, kuin mihin itse lapsuudessa opin ja tällätavoin toivottavasti ainakin minun osalta tämä sukupolvien piinaava ketju katkeaa.

Otsikossa luki että pelon vastakohta on rakkaus. Jos hetken pysähdyt miettimään, niin millätavoin omassa elämässäsi olet oppinut määrittelemään rakkauden? Tuosta kun voi helposti päätellä sen, yritätkö tuon määritelmän kautta paeta pelkojasi, vai onko kysymyksessä se aito rakkaus, joka karkoittaa pelon.

Minulle rakkaus on ollut käsitteenä äärettömän vaikea. Juurikin siitä syystä, millätavoin tuon asian olen elämässäni oppinut käsittämään. Kun opin että rakkaus tulee ansaita, juoksin vuosia pelkojani pakoon, suorittaen itseni uuvuksiin. Silti juurikaan kokematta olevani rakastettu. Ei siis ihme, että tasaisin väliajoin yhä pelotti.

Mitä rakkaus lopulta on? Siis se aito rakkaus, joka poistaa pelon. Turvaa. Rakkaus on kokemus niin täysivaltaisesta sisäisestä turvallisuudentunteesta, että ihminen konkreettisesti kokee ettei ole tarpeen pelätä. Haaste tässä meillä ihmisillä on taas siinä, että rakkaus on käsite, jolla yleisimmin määritellään kahden ihmisen välistä tunnetta. Hassuus tuossa on sekä siinä, että noissa suhteissa heikompi osapuoli takertuu rakkauteensa ja vahvempi oppii hallitsemaan toista, ajatellen vain osoittavansa rakkautta. Kun sitten jompikumpi pelkää, suhteessa takerrutaan tai hallitaan sitä enemmän, mitä enemmän pelottaa.

Aito rakkaus kun ei ole sidoksissa keneenkään ihmiseen. Ei sen enempää myöskään Jumalaan. Ei vaikka osa meistä on oppinut käsitteen Jumala on rakkaus. Toiset taas samoin kasvaneet kuollakseen pelkäämään kyseistä käsitettä. Suuri joukko tänäänkin elää uskossa. Samalla autuaan tietämättömänä siitä, mitä armo tai rakkaus lopulta merkitsee. Pakonomaisesti suorittaen uskoaan, kontrolloidakseen, hillitäkseen sekä hallitakseen sisällä jäytävää pelkoaan.

Mutta se rakkaus. Sanotaan myös että tuo löytyy ihmisen sisältä. Valmiina odottaen löytäjäänsä. Haaste lähinnä siinä, että juurikin kaikenlaiset opitut määritteet, sisälle padotut tapahtumat ja tunteet, ovat piilottaneet kyseisen asian syvälle sielun uumeniin. Silti uskon, että jokaisessa meistä tuo alkuperäinen rakkaus itseä kohtaan on olemassa. Tästä johtuen itse olen läpikäynyt helvetin, löytääkseni lopulta sen armon ja anteeksiannon itseäni kohtaan, jonka löytäessäni löydän samalla tuon ehtymättömän rakkauden lähteelle, jonka äärelle asettuessani tiedän, ettei minulla ole mitään pelättävää.

”Etsivä löytää...” Minun kohdallani tämä tutkimusmatka kaikkineen, yhä tänäänkin jatkuessa, on opettanut äärettömän paljon omista tunteista, niiden kokemisesta, niistä puhumisesta sekä siitä, että lopulta todellakin tärkeintä on se, että kykenen löytämään armon itseäni kohtaan.

Koetko olevasi masentunut, ahdistunut, uupunut tai esimerkiksi armottoman väsynyt kaikkeen? Minä olen. Vähän kaikkea.

Onneksi elämä kohdallani kuljettelee oikeaan suuntaan. Kuin huomaamattaan pitäen huolta minusta ja siitä, että lopultakin oppisin pois siitä, läpi elämäni ongelmia tuoneesta mallista, joka pakottaa taistelemaan yksin. Kaikessa ja kaikkia vastaan.

Henkinen pahaolo näyttäytyy minulle tänään aiemman, pelottavan pimeyden sijaan juuri siinä valonpilkahduksena, joka opastaa oikeaan suuntaan. Kulkemaan kohti juuri niitä muutoksia, joiden hetkittäin lähes pakonomainen vastustaminen vain lisää tuota jo valmiiksi sisälläni jäytävää tuskaa.

Yksi tärkein kysymys omalla kohdallani kuuluukin, mitä tai ketä vastaan lopulta taistelen ja mitä tuolla loputtomalla taistelulla lopulta saavutan?

Vastaus kohdallani tulee tässä. Toistan kuin huomaamattani ja tahtomattani kerta toisensa jälkeen niitä samoja traumaattisia tapahtumia, jotka alunalkaen vääristivät sekä oman suhtautumisen itseeni ja sen myötä kokolailla kokonaisvaltaisesti kaikki ajatus- ja toimintamallini.

Koin nyt miettien lapsuudessa senkaltaista, totaalista yksinäisyyttä, että tuosta järjissä selvitäkseni, minun piti jo tuolloin pienenä ihmisen alkuna sysätä syrjään ne itselleni tärkeimmät ominaisuudet itsestä, eli tunteeni. Kaikki se herkkä osa minuutta, joka terveellä tavalla toteutuessaan olisi määritellyt ja rakentanut minuuteni, sai luvan väistyä ja vallan otti se osa minua, joka tietentahtoen tuhoaa elämästäni kaiken oikeasti merkityksellisen, eli egoni, mieleni, järkeni tai järkeilyni, miksi ikinä kukakin tuota jokaisessa meistä olevaa osaa haluaakin kutsua.

Opin jo kokolailla pienenä selittämään itse itselleni asioita. Mitä rajummin tunnepuolella mitä erilaisimmat tapahtumat elämässäni resonoi, sitä voimakkaammin noita itse itselleni selittäen vaimensin. Lopulta kasvaen siihen harhaan, että itse olen oman elämäni mestari, ohjaaja, käsikirjoittaja ja pääosan esittäjä. Nyt miettien en yhtään ihmettele sitä, kuinka raskasta elämä lopulta onkaan ollut. Onhan käsittämättömän mahdoton tehtävä yrittää hallita sekä kontrolloida kaikkea ja kaikkia elämässä. Tuon uuvuttamana en yhtään ihmettele nyt taaksepäin katsoessani sitä, että elämäni on täynnä toinen toistaan erilaisimpia pakoreittejä. On kuin olisin juossut loputtomalta tuntuvaa kujanjuoksua labyrintissa, josta ei vain löydy ulospääsyä. Mitä kovemmin yritin tuosta ulos, sitä tiiviimmin vain imeydyin yhä syvemmälle noihin sokkeloihin. Eikä ihme. Olinhan itse totaalisen sokea itselleni ja sen vuoksi tuo hetkittäin pakonomainen kujanjuoksu oli jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu.

Mikä sitten lopulta aiheutti tuon kaiken? Mikä lopulta sai minut avaamaan silmäni? Pelko. Suunnaton kaiken lamaannuttava pelko on ajanut minut tuohon loputtomaan, yksinäiseen taisteluuni. Aivan samalla tavoin kaikessa tuskaisuudessaan, tuo samainen, sinällään ikävä ja epämiellyttävä tunne auttoi lopulta silmäni auki. Tarkastelemaan sitä todellisuutta, missä elän.

Yksinäisyys, yhdistettynä lamaannuttavaan pelkoon, on nimittäin tunnepari, jonka alla eläessä ihminen tuhoutuu hyvin nopeasti, ellei havahdu siihen todellisuuteen, ettei yksin lopulta tule koskaan tuota kaikkea setvimään ja selvittämään.

Mitä enemmän pelkäsin ja mitä syvemmälle yksinäisyyteen lopulta sukelsin, sitä suuremmin nuo tunteista aiheutuneet tuskatilat ohjasivat minua kohti toisia ihmisiä, kohtaamaan itsessäni juuri sen, mitä kaikki nuo vuodet olin pakonomaisesti paennut. Tunteeni. Kaikkine raadollisuuksineen.

Mitä lähemmäs lopulta uskaltauduin yksi ihminen kerrallaan ihmisiä päästäväni, sitä lähemmäs itseä sekä noita aitoja tunteitani samalla sukelsin. Mitä lähemmäs itseä joku tuli, sitä enemmän minua pelotti ja sitä enemmän kuvittelin minulla olevan tässä pelissä menetettävää. Kunnes lopulta, loputtomantuntisten tuskatilojen kohtaamisen kautta totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Päinvastoin, mitä lähemmäs toisia ihmisiä uskaltauduin, sitä lähemmäs myös uudet ihmiset minua uskaktautui ja sitä kauemmas tuo loputtoman karu yksinäisyyden kokemus kaikkosi.

Aikaisemmin pelkäsin tuskaa. Yrittäen epätoivon vimmalla paeta sitä. Tänään sensijaan taas kerran havahdun siihen todellisuuteen, jossa nyt kaikki vallalla oleva henkinen tuska näyttäytyy taas kerran tuona valonpilkahduksena pimeydessä, jota kohti lähtiessäni kulkemaan voin olla varma siitä, että taas kerran ihan liikaa vallalla ollut yksin kaikkea ja kaikkia vastaan taistelu helpottaa.

Masennus, ahdistus, uupumus tai väsymys ovat siis vain singnaalina siihen, että on aika tarkastella omaa elämäänsä siinä, mitä muutoksia kenties elämä itselle tähän hetkeen koittaa osoittaa. Ilman tuskaa kovin harva meistä kun lopulta on valmis muuttamaan yhtikäs mitään.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..

Heräsin taas vaihteeksi kukonlaulun aikaan. Kokien suunnatonta kiitollisuutta, todeten asioiden olevan niille kuuluvilla paikoillaan. Tästä toteamuksesta huomasin miettiväni sitä kuinka aikoinaan kuullessani sanan mielenrauha, kavahdin sitä, koska ajattelin sen olevan asia jota en koskaan tulisi saavuttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ihminen joka tietää mitä on elää ollen syvästi masentunut. Samalla kokien olevansa omien suunnattomien pelkojensa vanki, ei välttämättä aivan heti löydä luottamusta siihen, että joku kaunis päivä tuo kaikki alakuloisuus sekä jatkuva pelko olisi taakse jäänyttä elämää.

Ei siitä loppuenlopuksi nyt niin montaa vuotta ole kun nuo pelot ja masennukset olivat arkipäivää täällä. Joka maanantai, ajellessani töihin, alkumatkasta ajan paikan ohi, jossa isäni päätti oman tuskansa rekan keulaan. Samoilla kohdin mieleeni muistuu aika, jolloin itse pelkäsin ja panikoin autolla ajamista. Tuossa hetkessä esimerkiksi viedessäni vaimoni lapsia isälleen, muistan keksineeni tuolle automatkalle mitä ihmeellisimpiä arvuutusleikkejä joiden avulla sain hetkeksi aikaa huomion pois siitä kuinka paniikissa tuosta autoilusta oikeasti olin.

Nyt ajellessani pitkästi toista tuhatta kilometriä viikoittain työajoja, huomaan säännöllisesti kokevani kiitollisuutta pelkästään siitä että voin ajele autolla pelkäämättä sitä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta, ei voi sitä ymmärtää. Samoin on paniikkihäiriön laita. Toisaalta sama on tilanne minkä tahansa sairauden kanssa, on sitten kyse syövästä tai päihderiippuvuudesta. Sen vuoksi juuri olisi ensiarvoisen tärkeätä se että mahdollisimman paljon eri sektoreilla käytettäisiin meitä oman kokemuksen omaavia ihmisiä ja meidän toipumiskokemuksia, näistä sairauksista vielä kärsivien ihmisten auttamiseen.

Itse sain aikoinaan apua vertaistuesta. Itseasiassa yhä tänäänkin se on minulle yksi tärkeimmistä kanavista purkaa tämän hetken elämääni. Kun tuohon nivottiin monipuolinen ammatillinen apu, niin minä, kuin siinä samalla myös perheeni, saimme elämässä toisen mahdollisuuden.

Itselleni masennus ja siihen liittynyt jatkuva panikointi johtui suurimmaksi osaksi siitä, että sisälleni oli kasaantunut liian paljon pahoja asioita sekä niihin liittyneitä tunnetiloja. Traumoja, joita sitten epäonnistuneesti pyrin päihteillä ja lääkkeillä itsehoitamaan. Asiat alkoivat aueta yksi kerrallaan, kun näihin ongelmiin alettiin pureutua pala palalta. Päihdeongelmaan päihderiippuvuutta hoitavalla kuntoutuksella. Mielenterveyspuolen ongelmiin, siihen erikoistuneen terapeutin avustuksella. Silti muistaen kokoajan se että nämä ongelmat nivoutuvat siinä määrin toisiinsa, ettei kumpaakaan voinut jättää hetkeksikään huomiotta.

Tänään saan elää vapautta, jota en villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella koskaan saavani elää. Oikeastaan suurin ongelma lähtötilanteessa olin minä itse. Kuvitellessani lähes pakonomaisesti yhä voivani ratkaista ongelmani yksin. Tarvitsematta siihen apua keneltäkään. Luojan kiitos minut pysäytettiin ajoissa. Ilman tuota havahduttavaa kokemusta olisin nimittäin kuollut.

Elämä on siinä vekkulia, että kun lakkaan taistelemasta sitä vastaan, myöntäen olevani kykenemätön yksin ratkomaan ongelmiani, se tulee lopulta enemmän kuin puolitiehen vastaan. Kaikki ongelmat ja solmukohdat avautuvat kyllä. Yksi kerrallaan. Minun tärkein osuuteni tässä palapelissä tänäänkin, on yhä muistuttaa itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Asiat kun todella harvoin avautuvat minun toivomani aikataulun mukaisesti. Parhautta tänään tuon kärsivällisyyttä vaativan aikataulun kanssa on se, että sitä mukaan kun aikaa kuluu, siinä ajankuluessa muutoksista kasvaa kokolailla pysyvämpiä, kuin mitä ne olisivat, jos olisivat ratkenneet heti ja samantien kuten kärsimättömyyttäni odotin niiden ratkeavan.

Jos luit tämän kirjoituksen ja koet elämässäsi tässä hetkessä jotakin tuskaa. Älä epäröi kirjoittaa minulle. Sillä kuten aikaisemmin kerroin, ilman toisia, saman kokeneita ihmisiä, en minäkään olisi tässä. Tänään et nimittäin enää ole yksin.

Mihin ihmeeseen meillä ihmisillä on tänään kiire? Kas siinä asia mitä viime ajat olen pohtinut. Nykyhetkessä kun vallalla näyttäisi olevan edelleen se mentaliteetti että mitä enemmän saat aikaiseksi, sitä enemmän olet jotakin. Hassua sinällään että vaikka jo vuosia on ollut havaittavissa joka puolella se että ihmiset uupuvat jatkuvaan kiireeseen, niin yhä vain joka puolella rummutetaan sitä kuinka kokoajan pitäisi olla tuottamassa lisää jotakin sellaista mitä todellisuudessa emme edes tietäisi tarvitsevamme, ellei tuon kiireen sokaisemina meitä olisi liiankin helppo manipuloida kuvittelemaan ettemme voi elää ilman sitä taikka tätä.

Eikä siinä, en tässäkään asiassa ole yhtään sen parempi tai pahempi, kuin kukaan toinenkaan meistä. Mutta se mistä juuri tälle aamua huomaan olevani äärimmäisen kiitollinen, on se että elämä taas kerran osoitti minulle sen mikä oikeasti tässä elämässä on tärkeää ja mikä täysin toisarvoista.

Ihminen ei ymmärrä elämänsä ainutkertaisuutta, ennenkuin konkreettisesti joutuu pysähtymään tuon asian äärelle. Tässä tullaan siihen tosiasiaan jota meidän jokaisen olisi hyvä tasaisin väliajoin pysähtyä pohtimaan kaikessa kiirehtimisessään. Ihmiselle kun terveys on asia jota harvoin osaa arvostaa, ennenkuin vasta sitten kun sen on menettämässä.

Tähän nyt sanon sen etten ole kovinkaan vakavasti sairastunut juuri nyt, mutta kulunut viikko oli tapahtumiltaan sellainen, jonka myötä palasin pitkästä aikaa pohtimaan sitä millaista elämäni vuosikymmen sitten oli. Tuolloin, vaikka päihteiden sekakäyttö olikin se tuhoisin ongelmani, terveydentilani kokonaisuutena oli aivan toista luokkaa kuin mitä se tänään on. Olin totaalisen masentunut ihminen. Masentunut ja suunnattoman pelokas. Olihan paniikkihäiriöni tuolloin aktiivisimmillaan. Tänään kun saan elää vapaana sekä masennuksesta että paniikkihäiriöstä, en suurin surminkaan halua elämästäni sellaista jossa nuo kaksi elämäni sysimustinta tautia palaisivat. Liiallinen kiire, stressi sekä näihin yhdistetty asioiden läpikäymättömyys kun on varma konsti kohdallani siihen, että ennenpitkää nämä kaksi lamaannuttavinta sairautta nostaisivat päätään. Sen vuoksi ja juurikin siksi, yhä tänäänkin vaalin elämässäni kiireettömyyttä, asioista puhumista sekä ennenmuuta tätä jatkuvaa kirjoittamista. Kirjoittaminen kun on osoittanut jo vuosien ajan minulle sen kuinka loistava keino se onkaan oman päänsisäisen maailman selkeyttäjä.

Tällä kaikella haluan tähän hetkeen lauantai aamua, muistutella itseäni ja ehkäpä jotakuta teistä siitä ettei elämässä loppupeleissä ole kiire minnekään. Kaikki mitä minä tarvin, aivan samoin kuin sinäkin, on tässä ja nyt. Ei tarvi olla tuolla jossain, tekemässä tuota jotakin. Saati tavoitella sitä mitä ilman ei kuvittele voivansa olla onnellinen. Olen onnellinen kun muistan löytää kiitollisuuden tästä hetkestä, olosuhteista tällaisenaan. Ne kun meinaan ovat jokaisella meillä juurikin sellaiset kuin niiden tuleekin olla. Jos jokin asia vaatii korjaamista, se korjaantuu kyllä. Sikäli kun ensin pysähdyn toteamaan tuon asian tilan ja maltan keskittyä katsomaan mihin suuntaan minun on tämän asiantilan korjaamiseksi kuljettava, jotta omalta osaltani tulen tehneeksi asian korjaamiseksi vaadittavan osuuteni. Oman osuuteni tehtyäni, vaatimaton osuuteni on malttaa odottaa sen että elämä hoitaa loput.

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.

Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa aiheesta, josta itselläni on matkanvarrella karttunut melkoinen määrä omakohtaista kokemusta.

Sen mitä omassa elämässäni vajaan parin vuosikymmenen ajan läpikävin eri asteisia masennuksia ja muita mielenterveydellisiä ongelmia ja mitä nyt kohta vuosikymmenen ajan olen itseni ja elämäni prosessoinnilla näistä asioista itsestäni saanut irti työstettyä, niin uskallan melkoisen suurella varmuudella väittää että suurin osa tämän maan ihmisistä jotka kyseisistä ongelmista elämässään tässä hetkessä kärsivät, olisi mahdollista auttaa takaisin tavalliseen elämään sikäli kun vain riittävästi aikaa ja voimavaroja kyseiseen asiaan haluttaisiin panostaa.

Pahimpaan aikaan elin pimeyttä, jossa postilaatikolla käyminen päivänvalossa oli liian suuri ponnistus tehtäväksi. Pelkäsin ihmisiä sekä elämää aivan liiaksi. Tuolloin suurin osa ajasta kului neljän seinän sisällä. Muistan loputtoman monet kerrat makoilleeni selälläni sängyllä tuijotellen kattoon ja miettien elämäni tarkoituksettomuutta, sitä kuinka mikään ei oikein tuntunut koskaan miltään. Tuolloin olin aivan varma ettei kukaan eikä mikään enää saisi minua palaamaan "normaaliksi ihmiseksi". Ihmiseksi joka kävisi töissä, hoitaisi asioitansa, puhumattakaan perheen perustamisesta tai sen myötä jonkun toisen ihmisen kasvattamisesta. Vielä tuolloin en kyennyt erottelemaan mitään tunteitani. Aina ja kaikkialla oli läsnä vain synkkä ahdistus. Tuolloin tärkein motiivini päivässä oli tavalla jos millä saada hetkeksikään aikaa tuo ahdistus siirretyksi syrjään. Laukkasin lääkäriltä toiselle. Saaden lähes joka kerta mitä mielenkiintoisimpia diagnooseja ja tietysti joka vaivaan mitä erilaisimpia lääkkeitä. Nyt kun mietin aikaa, jolloin vielä en käyttänyt lääkkeitä väärin, oli minulla silti, lääkärin määräyksestä sellaiset hevoskuurit, etten yhtään ihmettele sitä millaisena zompiena päivät läpi haahuilin. Tuohon yhtälöön kun lisätään päihteet, niin ei ole ihme ettei lääkkeet, saati "terapia" oloani parantanut. Laukkasin pahimmillaan vuosia "terapiassa". Lainausmerkit siksi, koska ihmiset joiden luona kävin, olivat yhtä pihalla asioissa kuin minäkin. He osasivat kyllä kuunnella, mutta koska jo tuolloin olin liiankin hyvä omaksi parhaakseni puhumaan, olin jo kovin varhaisessa vaiheessa onnistunut manipuloimaan heidät täyttämään tarpeen jota heiltä olin hakemassa. Luvan olla yrittämättä elämässä yhtään mitään.

Muutoksentuulet alkoivat puhaltaa vasta siinä tilanteessa, jolloin olin henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että olisin ollut valmis osastohoitoon, jossa sinällään kyllä jatkuvasti tuolloin olinkin, mutta jossa en syystä tai kummasta koskaan paria päivää pidempään viihtynyt. En kai, kun ei siitä sinällään minulle mitään pysyvämpää apua koskaan ollutkaan.

Elämäni alkoi muuttua siinä hetkessä kun yhtälöön lisättiin oma halu taistella kohti parempaa huomista sekä apu, jossa tärkeintä oli se kuka minä kaikkien noiden diagnoosieni saati loputtomine vaivoineni todellisuudessa olin. Tuosta päivästä alkaa osapuilleen olla kohta 9 vuotta ja tässä hetkessä voin käsi sydämellä vannoa, etten koskaan olisi voinut villeimmissäkään unelmissani kuvitella mitä elämä minun varalleni oli vielä suunnitellut, sillä niin tyhjä ihmiskuori minusta oli vuosikymmenten aikana kuihtunut.

Matka on ollut monin paikoin äärimmäisen raskas, mutta jokainen raskas hetki on toisaalta kuin kysynyt minulta sitä haluanko jatkaa matkaani eteenpäin, vai palata takaisin samaan vanhaan synkkään tarkoituksettomuuteen. Yhä tänäänkin olen valmis ja halukas jatkamaan. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että jo pidempään minun elämälläni on ollut tarkoitus ja päämäärä. Yksi päivä kerrallaan toisia ihmisiä palvellen eteenpäin matkaaminen.

Minun elämäni muuttui, kun sain mahdollisuuden ensikertaa elämässäni tulla kohdatuksi omana rikkirevittynä itsenäni. Kaikkine karvoineni. Sairauksineni. Traumaattisine kokemuksineni. Sain todella monipuolista, moniammatillista tukea, joka lähtökohtaisesti oli tarjolla heti kun itse sitä osasin itselleni olla vaatimassa.

Kuten todettua matka on vienyt aikaa. Aikaisemmin, minulle kaikki heti -ajatusmallilla eläneelle ihmiselle tämä on ollut monin tavoin kiduttavan hidas prosessi. Prosessi joka on samalla kasvattanut kärsivällisyyttäni, mutta myös toisaalta muovannut ajatusmaailmaani siinä, ettei elämässä todellakaan ole kyse siitä mitä kaikkea ihmeellistä ihmisen tulisi juuri nyt tällä sekunnilla saada, vaan päinvastoin niin että mitä pidempään ja hitaammin jotakin muutoksia elämässä tapahtuukin, sitä kannattavampia ja kauaskantoisempia vaikutuksia sillä minulle on.

Jos taas yhden toiveen elämässäni saisin esittää, niin sen että ihmiset lakkaisivat juoksemasta kuin riivattuina tavoitellen mitä ihmeellisimpiä asioita elämässä ja samalla vapautuisi aikaa siihen tärkeimpään, eli toisten ihmisten kohtaamiseen. Toisen ihmisen aidolla kohtaamisella on nimittäin aivan käsittämättömiä vaikutuksia elämässä. Jos minusta, totaalisesta, itsetuhoisesta sekopäästä kasvoi noiden kohtaamisten myötä itseään sekä toisia ihmisiä kunnioittava, tasapainoinen ihminen, niin uskallan väittää saman mahdollisuuden olevan jokaisen meidän ulottuvilla. Kyse on vain siitä mihin asiaan suurimmat voimavarat keskitetään. Jos ne keskitetään siihen, että ihmisille tuotetaan taukoamatta mitä nopeampia palveluita itsensä unohtamiseen, niin lopputuloksena syntyy itsensä unohtavia, totaalisessa merkityksettömyydessä eläviä sukupolvia, mutta jos samat resurssit valjastetaan toisista ihmisistä välittämiseen, niin jälkipolvista kasvaa itsestään ja toisista välittäviä ihmisiä joille tärkeintä ei ole se mitä elämässä voi itselleen haalia, kuin se mitä elämässä toisen ihmisen hyväksi voi tehdä.

Haluan tällä kirjoituksellani kenties herätellä jonkun ihmisen miettimään sitä, että josko tänään olisi se päivä jolloin olisi aika ottaa selvää siitä, mitä elämällä on juuri minun varalleni suunniteltuna. Voin vannoa, että sikäli kun mahdollisimman avoimin ja ennakkoluulottomin mielin tuolle seikkailulle on suostuva, ei kovinkaan kauaa tarvitse yksikseen matkata. Sillä hyvin pian tulet huomaamaan saman kuin minäkin, meitä epätoivossa tarpovia ihmisiä on todella paljon. Yhdessä saamme rakennettua meille kaikille toivon.