Toinen mahdollisuus

Todella pitkään meni että löysin lopulta tieni tähän hetkeen. Hetkeen jossa hyvin vahvasti koen saavuttaneeni sisälleni rauhan. Tilan jossa jokainen asia on asettunut sille kuuluvalle paikalleen. Toisinsanoen tila, jossa kaikki on hyvin.

Vuosia ja vuosikymmeniä harhailin tuolla jossain. Kuin tiedostaen että etsin jotakin. Silti yhtään ymmärtämättä sitä mitä oikein olen etsimässä. Ymmärtäen tänään yhden elämäni tärkeimmistä paradokseista. Minun tuli suostua kokemaan olevani totaalisen hukassa, löytääkseni perille tuohon tilaan. Tilaan, jossa itse matka on tärkein, ei niinkään määräänpää, saa se milloin koen sen saavuttaneeni. Sillä toisaalta juuri tuo matka on itsessään perille pääsemistä päivästä toiseen.

Helpolla tämä kaikki ei ole tullut, mutta toisaalta ymmärrän tänään myös sen että yhtään tämän helpommalla juuri minä en olisi tähän itseäni "päästänyt", Olen todellakin tarvinnut kaiken sen mitä elämä minulle tarjoili, kyetäkseni luopumaan suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttäni. Ymmärtääkseni sen, että juurikin kaikki se mitä "tavalliset ihmiset" pitävät, aivan samoin kuin itsekin aikanaan pidin, totaalisen hölmönä, lapsellisena haihatteluna, sinisilmäisyytenä, onkin juuri se mitä läpi elämäni olen etsinyt. Elämän tarkoitus. Siis minun kohdallani.

Se onko se silti se, mikä sinun elämäsi tarkoitus on, sitä en tiedä. Itseasiassa yksi tämän sisäisen rauhani mahdollistaja on tietoisuus siitä, etten itseasiassa enää tiedä mistään mitään. Sillä minun ei tarvitsekaan tietää. Riittää että lepään siinä luottamuksessa, että kaikki se mitä minun tarvitsee tänään "tietää", näytetään minulle tämän käsillä olevan päivän aikana ja kuluessa, kun vain maltan hidastaa tahtiani sen, että kykenen kuuntelemaan sisintäni siinä määrin, että kaikki tarpeellinen tähän hetkeen suostuu minulle avautumaan.

Esimerkkinä voin tässä kertoa hieman tämän hetkisestä työstäni. Sain siitä varsin vahvan intuition jo muutama vuosi sitten. Jätinhän tuolloin sikseen, yhden suurimmista haaveistani tuolloin. Haaveilin ja olin tuon haaveen ohjaamana kouluttautunut ohjelmistosuunnittelun ammattilaiseksi. Ajatellen, että vielä joku päivä perustan yrityksen, joka tulee lyömään laudalta itse Microsoftin. No ei nyt sentänsä. Tämä on yksi esimerkki siitä suuruudenhulluudesta jonka vallassa minun tuli vuosikymmeniä elää, päätyen kerta toisensa jälkeen nöyryytetyksi, oppiakseni edes hieman sitä nöyryyttä, jota elämä minulle halusi opettaa.

Nyt aikaa tuosta suunnitelmastani on kulunut osapuilleen nelisen vuotta. Tuona aikana olen saanut kiertää ympäri Suomen, tavaten todella paljon, todella hienoja ihmisiä. Silti kaikki tämä siksi, että osaisin pysähtyä. Lakata säntäilemästä ja suorittamasta elämää. Olemaan itseni äärellä. Kyetäkseni pysähtymään olemaan läsnä myös toiselle ihmiselle.

Tälle aamua heräsin jostain syystä taas ennen viittä. Aikoinaan olisin kironnut tällaiset aamut alimpaan helvettiin. Kironnut väsymystä ja sitä etten voi nukkua silloin, kun voisin nukkua. Kiroamisen sijaan, istuskelin totuttuun tyyliini, siemaillen aamukahvia nojatuollissa, pohdiskellen sitä mitä elämä nyt minulle kenties haluaa tarjota, tämän aikaisen herätyksen avittamana.

Jos pinnallista minääni, eli egoani kuuntelisin, se kertoisi minulle sen kuinka seuraavien vuosien aikana tulisin laajentamaan tätä yritystoimintaani koko maan kattavaksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuudeksi, jossa jokainen apua haluava ihminen tulisi kohdatuksi. Rahaahan tuo tuollainen vaatii ja paljon, mutta suuruudenhulluissa ajatuksissani, mielikuvitukseni laukatessa, nuo miljoonat, ovat vain numeroita, joita aikanaan pelihimon vallassa katselin rullaavan pelikoneiden näytöillä. Minun ja unelmieni väliin kun nuo numerot eivät tule - ajattelin vielä tuolloin. Toisin kävi. Nimittäin juuri niin, kuin pitikin käydä, jotta tässä hetkessä tuonkin asian sisäistän kuten tässä hetkessä kohdallani kuuluukin.

Mutta joo, siis tämän aamuiseen pohdintaani. Kun päästin tuosta egon ajatuksesta irti. Todeten sen olleen taas kerran vain yksi suuruudenhullu suunnitelmani, ymmärsin kuulla sen aidon äänen sisältäni. Äänen joka sanoi "Vain tämä päivä", se riittää. Ei tarvitse elää tuolla jossain. Tavoitella tuota jotakin. Saavuttaa sitä. Tätä. Tuota. Ja vielä hieman enemmän. Riittää kun olet tässä. Juuri tässä ja nyt. Tällaisenaan.

Saattaa kuulostaa varsin omituiselta ajatuksen juoksulta. Sitähän se todellisuudessa onkin. Omituista, mutta samalla, kaiken paikoilleen asettavaa. Sitä kuuluisaa luottamusta, josta todella moni ihminen tänä päivänä puhuu ja kirjoittaa, siltikään ymmärtämättä mitä se todellisuudessa oikeasti onkaan. En sano että minäkään sitä oikeasti ymmärrän. Silti voin siitä kirjoittaa lähinnä siitä näkökulmasta, tai paremminkin siitä kokemuksesta jonka tänä aamuna sain taas aikaisessa aamussa kokea. Sisäinen rauha. Tila jossa kaikki se mitä ei ihmismieli ymmärrä, onkin paradoksaalisesti kaikki se missä on piilotettuna kaiken järkevyys. Siis toisinsanoen kaiken järjettömyys. Tila jota ei voi kuvata, mutta jonka kokemisessa kiteytyy kaiken tämän tarkoituksettoman tarkoituksellisuus. Elämä itse.

Uskon että vaimoni taas kerran saa todeta lukeneensa tätä tekstiä tiettyyn pisteeseen. Pisteeseen jossa hän tuumaa lopulta taas loputtoman monennen kerran samat sanat, joita hän melkoisen useasti minulle toteaa, puhuessani hänelle jostakin siitä mitä viime vuosina olen sisimmässäni saanut kokea: "Anteeksi rakkaani, mut mä en valitettavasti ymmärrä yhtään mistä sä puhut." Johon minä totean rauhallisesti: "Ei se haittaa. En minäkään ymmärrä. Kunhan koen." :)

Elämä nimittäin on äärimmäisen hieno seikkailu, juuri siinä hetkessä, kun ihmisen vajavainen ymmärrys hiljenee ja maailmankaikkeuden puhtain voima valtaa alaa. Siinä hetkessä nimittäin Rakkaus puhuu ja minä vaikenen.

Kuten sanoin, tätä on mahdoton yrittää sanoiksi pukea, joten en edes yritä. Totean vain taas kerran, kiitos aikaisen aamuherätyksen päässeeni tilaan, jossa kaikki on hyvin. Tilaan jota kutsun sisäiseksi rauhaksi.

Kuten ylläolevasta kuvakaappauksesta käy ilmi, koen saaneeni viimeisinä vuosina elämässäni todella paljon. Nyt toivoisinkin osaltani voivani antaa tuota hyvää eteenpäin. Käykää tutustumassa kyseiseen asiaani Toinen mahdollisuus Facebook sivuillani. Kyseinen juttuni löytyy oheisesta linkistä.

Oikein rauhallista, rakkaudellista ja siunattua joulua meille kaikille!

Lähdin ajelemaan eilen illalle työpäivän päätteeksi kotiin. Matkaa edessä oli rapia 300km ja kuten ylläoleva kuva kertoo, ajokeli ei ollut paras mahdollinen. Helppoa, haastavasta kelistä huolimatta matkastani teki se että vaikka koinkin lähtötilanteessa jonkinasteista väsymystä, niin mielessäni kuvitellessani hetken kun ajan auton parkkiin kotipihaani avaten ulko-oven kuullen lasteni iloisen kiljunnan "Isiii! Isi tuli!" sain kummasti voimia ajella tasaisen rauhassa, haasteellisista olosuhteista huolimatta.

Ei aikaakaan kun sää lopulta selkiintyi. Matkanteon käydessä heti huomattavasti helpommaksi. Tuossa ajellessani, taas kerran totuttuun tyyliini kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien elämää, mieleeni näistä olosuhteista nousi sellainen ajatus, että taas jälleen kerran, tuo hyvin vähäpätöinen asia kuin säätila toi mieleeni oman vaiherikkaan elämäni kaikkine kommelluksineen. Jos jossain niin omassa elämässäni juuri olosuhteet ovat vaihdelleet äärilaidasta toiseen, mutta silti, nyt miettien, aina olleet juuri ne otollisinmat omaa ihmisenä kasvun matkaani miettien.

Kun jossain kohtaa elämä tarjoili vastatuulta. Yhdistettynä parhaimpiin pyörremyrskyihin, jotka tuhosivat edellään kaiken, oli se vain nyt miettien elämän tapa kertoa minulle että tyyli jolla elämääni elin ja tapa jolla sitä rakensin ei ollut ollenkaan sellainen, minkä elämä kohdalleni oli suunnitellut.

Kun lopulta päädyin tilaan, jossa kaikki oli mennyt, suostuin ensikertaa miettimään asioita siten että minulla saattaisi olla jotakin tekemistä tämän asiantilan kanssa. Aikaisemmin kun aina ja kaikessa olin epäröimättä hetkeäkään, löytänyt syyn jostain toisesta.

Kun sitten lopulta suostuin pohtimaan omaa osuutta kokonaisuudessa, ymmärtäen samalla sen että voisin tuossa osuudessani jotakin tehdä toisin, alkoi elämä kuin ihmeen kautta tulla yli puolitiehen vastaan.

Tänään saan elää päivän kerrallaan siinä levollisessa luottamuksessa, että olivatpa olosuhteet hetkittäin millaiset tahansa, ovat ne juuri prikulleen sellaiset kuin niiden tuossa hetkessä tuleekin olla.

Voisin kirjailla tähän senkin seitsemän miljoonaa erilaista esimerkkiä elämästäni siitä, kuinka haasteellisimmistakin olosuhteista on ajanmyötä muovautunut minulle juuri ne otollisimmat, mutta tyydyn mainitsemaan niistä muutamia.

Perhesuhteet. Ihmissuhteet. Terveys. Työ. Talous ja itseensä sekä elämään suhtautuminen. Näissä ja lähestulkoon kaikessa muussakin asioissa olen kerta toisensa jälkeen saanut kovien kipujen kautta konkreettisesti kokea sen että läheskään aina se mitä itse asioissa haluan, ei ole lähelläkään sitä mikä itselleni parhaaksi lopulta on. Mistä sitten tässä hetkessä tämän tiedän. Siitä että poikkeuksetta kaikki asiat ovat menneet lähestulkoon paradoksaalisesti toisinpäin, kuin mitä alunperin asioissa ajattelin.

Lopuksi totean onnellisena taas kerran käyneen toteen lauseen: "Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." Nimittäin joskus viitisen vuotta sitten elin tilanteessa jossa pelkäsin mitä erilaisimpia asioita. Yhtenä lukemattoman monista matkustamista. Tiettyjen kipujeni kohtaamisten kautta, voin tähän hetkeen kirjailla onnellisena varanneeni itselle ja vaimolleni helmikuun alkuun ensimmäisen etelänmatkan. Meistä kumpikaan kun vielä tähän hetkeen ei ole Haaparantaa pidemmällä käynyt. Voitte vain kuvitella miltä kaikki tämä minusta tuntuu, kun tuolloin helmikuussa tulee täyteen vuosi yhtäjaksoista työntekoa. Kymmenen vuotta yhtäjaksoista raittiutta ja kaiken kruununa minulla tuota kaikkea on rinnallani jakamassa ihminen jota ilman en tätä kaikkea olisi koskaan kyennyt saavuttamaan. Sen vuoksi ja juuri siksikin totean tähän lopuksi: Tulkoon tuulta tai tuiskua, elämä on kaikesta huolimatta ihanata!

Armo sanana on tässä hetkessä kärsinyt vahvan inflaation. Ihmiset hyvin harvoin miettivät koko sanaa, saati asiaa elämässään. Meillä on vallalla vahvojen ihmisten kesken oleva taistelu, jossa heikoilla ei ole osaa eikä arpaa.

Toisaalta tilanne aiheuttaa paljon surua ja kärsimystä mutta toisaalta ymmärrän kaiken tämän olevan tarpeen, jotta armo lopulta tulee ihmisen luo.

Omassa elämässäni moinen asia aiheutti vain paheksuntaa puhkuvan tuhahduksen kun joku onneton asiasta mainitsi kymmenisen vuotta sitten. Kulunut vuosikymmen kaikkine kipuineen onkin sitten riisunut minusta kaiken ylpeyden jotta tänään kohdallani ymmärrän tuon sanan sisältämän suunnattoman rakkauden.

Helpolla ei tullut muutos ajattelutavassani tässäkään asiassa. Ei vaikka armosta paljon puhutaan lahjana, jonka ihmisen tarvitsee vain suostua vastaanottamaan. Minä olin yksinkertaisesti liian ylpeä ja omavoimainen kyetäkseni pelkkään vastaanottoon. Ensin minun tuli menettää elämässä kaikki, vain sen vuoksi jotta havahtuisin omasta hallinnan harhastani. Minä kun aina luulin et ilman että itse teen, mikään ei tule tapahtumaan. Nyt miettien kaikki mitä elämässäni tässä hetkessä on, on puhtaasti armosta saatu, ei minun tekemänä.

Jos muutamia esimerkkejä kerron, niin aivan ensimmäisenä riippuvuudet. Taistelin lähes kuolemaan asti, kuvitellen että hallitsisin nuo asiat. Kun jouduin luopumaan hallinnasta, kuvittelin että taistelemalla pysyisin niistä erossa. Todellinen vapaus koitti vasta kun ymmärsin ettei minun tarvitse taistella päivästä toiseen päihteettä. Riittää kun luovutan pois hallinnan harhasta.

Aivan samoin oli työasioissa. Vuosia ja taas vuosia taistelin haluten järjestää työasiani, silti siinä kerta toisensa jälkeen epäonnistuen. Vasta kun totaalisen väsyneenä luovutin, nostaen käteni pystöön, asiat järjestyivät kuin itsekseen. Sama kuvio toistuu joka elämän osa-alueella, niin parisuhteesta, pelkoihin, kuin lapsista levollisuuteen. Mikään asia ei ole järjestynyt, ennenkuin olen suostunut luopumaan niitä järjestelemästä.

Tänään elän kaikinpuolin tasapainoista ja hyvää elämää. Puhtaasti armosta. En omaa erinomaisuuttani ja siihen peilaten uskon, että aivan samoin asiat laajemmallakin mittakaavalla tarkasteltuna järjestyvät kyllä, kunhan ihmisten kokema kipu käy sietämättömäksi ja sen myötä jossain kohtaa nöyrrytään toteamaan tappio siinä ettei näitä asioita onnistuttukaan järjestämään.

Emme tarvitse hallitsijoita. Tarvitsemme johtajia jotka johtavat sydämellä, eivätkä pelkän vallan sokaisemina. Muutosta odotellen, keskityn nöyränä omaan osuuteni. Vaikuttaen asioissa joissa omalla panoksellani vaikuttaa. Jättäen loput itseäni leveimmille hartioille.

"Erilaisuudet täydentävät toisiaan." sanotaan. Omassa elämässäni, omin kokemuksin allekirjoitan tuon lauseen täysin. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen että aivan aluksi näillä erilaisilla tulee olla jokin yhdistävä tekijä. Ilman sitä nämä työntävät toisiaan poispäin kuin magneetin samat navat.

Nykyisessä liitossa tuo lause uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Joskin niin, että sekä minun että vaimoni on ollut ensin pakko suostua tietynlaisiin kompromisseihin, muussa tapauksessa suhteemme olisi tuhoutunut jo ennenkuin se olisi edes kunnolla alkanut.

Ihmissuhteissa yleensä jos ihmiset ovat kovin erilaisia, vaaditaan aivan samoin monia kompromisseja. Tai ainakin yksi sellainen. Kummankin on nimittäin kyettävä luopumaan omista tottumuksistaan sekä ajatusmalleistaan sen että aito peilaus kahden ihmisen välillä toteutuu. Muutoin tuppaa käymään niin että rakentavasta dialogista kutistuu kahden ihmisen välinen monologi, jossa kumpikin puhuu, kuulematta, saati kuuntelematta mitä toisella on sanottavana.

Minulla on viime vuosina varsinkin ollut ilo ja kunnia opetella sekä puhumista, mutta varsinkin tuota kuuntelemisen jaloa taitoa. Paljon on molemmissa vielä kehitettävää, mutta suurin muutos aikaisempaan lienee siinä, että enää en koe lähestulkoon minkäänlaista tarvetta todistella muille oikeassa olemistani. Aikaisemmin kun tuo on addiktoituvalla persoonallani ollut likipitäen pakkomielteistä. Tänään jo osaan myöntää, kun olen väärässä.

Sitten hieman erilaiseen tarkastelukulmaan siirtyen, kerron miettineeni viimeaikoina paljonkin sitä vuoropuhelua mitä netissä nykyään käydään. Toisaalta pääpiirteittäin joko todistellen omaa oikeassa olemistaan tai toisaalta monologista dialogia käyden, jossa kukaan ei lopulta tiedä mistä alunperin edes oli tarkoitus keskustella. Sen vuoksi perustankin ihmisten kohtaamisen yhä enenevässä määrin aitoon elämään, pois virtuaalitodellisuudesta.

Olen vuosia ja taas vuosia notkunut sosiaalisessa mediassa, saaden sieltä yllättävänkin paljon ihmisenä kasvuuni. Tänään olen alkanut jo jollain tasolla vieroittautua tuolta, viimeisimpänä "siivoten" Facebookin kaverilistalta 80 prosenttia ihmisistä. Syy tähän on yksinkertainen. Haalin aikanaan itselleni tuolla ystäviä, ajatellen sen kautta jotenkin olevani enemmän olemassa. Siinä koskaan kuitenkaan tuolla onnistumatta. Toisaalta kun ihmisellä on satoja seurattavia, niin auttamatta lopulta käy niin ettei enää pysty seuraamaan edes muutamia tärkeimpiä.

Minulle some on ollut loistava kanava purkaa sisintäni ja jossain kohtaa myös siitä kasvoi riippuvuus. Mitä enemmän ihmiset "tykkäsivät" teksteistäni, sitä paremmalta se aluksi minusta tuntui. Kunnes tässäkin riippuvuudessa lopulta kävi kuten muissakin, huomasin kirjoittavani ajatuksiani, haluamatta hetkittäin niitä edes kirjoittaa ja vaikka kaikki maailman ihmiset noista olisivat tykänneet, se ei olisi poistanut sitä tyhjyyttä jota tuolla ollessa koin. Sen vuoksi olenkin aloittanut tietoisen erkaantumisen tuolta sinällään kiehtovasta ja koukuttavasta maailmasta.

Yksi surullisin seuraus tuolla someillulla elämässäni kuitenkin oli siinä, että "eläessäni" tuolla satojen ihmisten ihailtavana, ne minulle tärkeimmät jäivät lähestulkoon huomiotta. Toisaalta mitä "viisaampia" pohdintoja tuonne sain tuotettua, sitä harvemmaksi niiden kommentointi kävi. Hassua sinällään, taas kerran koin suuressa väkijoukossa totaalista yksinäisyyttä.

Tästä johtuen olenkin tietoisesti ohjautunassa aina vaan enemmän aitoihin kohtaamisiin toisten kanssa. Lähinnä siksi koska ymmärsin kaipaavani oikeita keskusteluita, oikeiden ihmisten kanssa. Nyttemmin kun tuota enemmän olen elämässäni tehnyt, sitä enemmän huomaan jäävän noista netissä tapahtuvista keskusteluista puuttumaan.

Lopuksi totean vain sen että mitä tässä viime vuosina olen ihmisiä matkani varrella kohdannut, sitä vahvemmaksi on käynyt kokemukseni siitä että olimmepa kuinka erilaisia tahansa, suostuessamme kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä, tulemme myöntäneeksi olleemme kokolailla väärässä. Minä ainakin myönnän. Olemme varsin samankaltaisia kaikki tyynni.