Toinen mahdollisuus

Ajattelin kirjoittaa asiasta josta omaan ehkä elämässäni eniten kokemuspohjaa. Matkasta minuuteeni.

Nyt kun katson taaksepäin sitä polkua mitä pitkin tähän hetkeen olen kulkenut, päällimmäisenä tunteena on suru. Suru siitä kuinka raa'aksi ja raastavaksi ihminen oman elonpolkunsa voikaan rakentaa. Silti, tässä hetkessä, kohtaamalla tuon surun, kulkien sen läpi, se paljastaa taustalta sellaisen armollisuuden ja rakkauden joka tekee jokaisesta ottamastani askeleesta kannattavan.

Me kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää. Oikeastaan sisimpäämme janoaa sitä. Surullista kaikessa on kuitenkin se kuinka harva meistä todellisuudessa aidoimmillaan tuon saa lopulta kokea. Miksi? Väittäisin että kaikki tuo kaipuu tuota elämämme tärkeintä tunnetta juontaa itsemme sisältä. Itseasiassa omalla kohdallani koettuna ja lukuisten ihmisten kanssa läpikäytynä kaikki kulminoituu siihen elämämme tärkeimpään asiaan, itsensä arvostamiseen. Niinkauan nimittäin kun en kykene arvostamaan itseäni, hyväksyen itseni sellaisena kuin olen, minun kestää juosta kiinni sitä vaikka maailman tappiin, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Ei tarvitse omata kummoisiakaan ihmistuntemus taitoja, huomatakseen jo hyvin pian ympärilleen katsoen, minkä vimman vallassa ihmiset täällä ajassa itseään kiduttavat. Ymmärtämättä yhtään mitä tahi miksi mitäkin tekevät. Nykyhetkessä parisuhteista on tullu pari suhdetta. Avioliiton menettäessä todellista merkitystään. On helpompi erota kuin yrittää yhdessä. Harmillista kaikessa, niin kauan niin ihminen ei pysähdy oman itsensä äärelle, kukaan toinen ihminen ei voi kuin ehkä hetkellisesti ja senkin ollessa eräänlaista harhaa, täyttää tuota sisällä olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Kun jokapuolella pommitetaan mitä erilaisimpia kriteerejä millaisia meidän tulisi olla, sitä vähemmän ihmiset itseensä ovat tyytyväisiä. Tästä kaikesta seuraa se että mitä tyytymättömämpiä itseemme olemme, sitä hanakammin yritämme tuota itsemme ulkopuolelta käsin tyydyttää, silti päätyen kerta toisensa jälkeen yhä vain enemmän tyhjempään tilaan. Mitä kovemmin yritämme, sitä kovemmaksi vauhti elämässämme kasvaa ja sitä kauemmas aidosta tarpeestamme todellisuudessa erkanemme.

Lisäksi kun tähän yhtälöön nivoutetaan vielä se että mitä vähemmän tässä hetkessä itseämme kykenemme hyväksymään, sitä enemmän negatiivisia peilauksia toisilta ihmisiltä saamme ja sen myötä kaikessa kiireessämme helposti sorrumme noita peilejä omista vioistamme syyttämään.

Tähän todettakoon se, etten itsekään vielä läheskään kaikessa itseäni kykene hyväksymään, mutta ymmärtäessäni tämän olevan omalla kohdallani prosessi johon itse pystyn vaikuttamaan, niin sen myötä tarve hakea tuota hyväksyntää tai vastavuoroisesti kiukutella toisille on vähentynyt huomattavasti. Siinä samalla olen tullut huomanneeksi myös sen kuinka sen mukaan mitä enemmän sinut itseni kanssa olen, sitä helpompaa kanssakäyminen toisen ihmisten kanssa on.

Pelko lapsuudessa. Koulukiusaaminen. Konkurssi. Avio-ero. Itsetuhoinen päihdehelvetti. Isän itsemurha.

Siinä muutamia elämäni tapahtumia, joiden keskiössä eläessäni, en voinut kuvitellakaan sitä, että näihin karmaiseviin asioihin olisi verhoutuneena mitään hyvää. Tänään sensijaan ymmärrän. Nimittäin kaikista noista sinällään pahoista tapahtumista ja niihin liittyvistä negatiivisista tunnetiloista on matkanvarrella muovautunut se ihminen joka tänään olen.

Kun ihminen kokee elämässään jotakin pahaa, harva meistä, tuskin kukaan osaa tuossa hetkessä ajatella siinä itseasiassa olevan piilotettuna mitään hyvää. Minä ehkä tällä hetkellä, kiitos menneisyyteni jo monessa kohdin osaan. Ei se siltikään poista niitä ikäviä tunteita joita näihin tapahtumiin omalle kohdalle sattuen liittyy, mutta jos jotakin rankoista kokemuksista koen oppineeni, niin sen, että tässä hetkessä jo tuollaisten tapahtuessa, taustalta löytyy se lohtu, että jo kertaalleen tai useamminkin elämästä näistä selvinneenä, selviän kyllä tästäkin. Puhumattakaan pienemmän luokan vastoinkäymisistä, joita aikanaan elämä tuntui varanneen minulle lähes päivittäin. Ehkä ei ollutkaan. Ehkä kyse kohdallani olikin pelkästään siitä ristiriidasta sisälläni, mitä minä elämältä halusin ja toisaalta siitä, mitä elämä minulle tarjoilisi.

Vuosien javuosikymmenten saatossa lähes pakonomaisesti pidin kiinni, pahimmillaan jopa takerruin asioihin ja ihmisiin. Mitä enemmän takerruin, sitä enemmän kipua irtipäästämisen hetki tuotti tullessaan.

Oppiessani kivun kautta hyväksymistä. Luovuttamista ja ennenkaikkea sen, etten todellakaan tiedä mikä kohdallani on hyväksi, olen saanut mahdollisuuden kasvaa ihmisenä niin, että ihan tavalliset arkipäivän asiat eivät enää juurikaan heilauta tunne-elämääni. Aikaisemmin kun tunteeni painuivat sysimustan masentuneeksi jo pienimmästäkin asiasta joka syystä tahi toisesta ei suostunut menemään kuten olisin sen toivonut kohdallani menevän.

Tänään tiedostan omaavani jo jonkinverran tervettä nöyryyttä suhteessa elämään. Ymmärtäen esimerkiksi sen että jokaisella meistä on täällä eräpäivänsä. Jotakin kun on kuoltava, jotta jotakin uutta saa tilan syntyä.

Kerronpa tähän loppuun hyvin pienen, mutta eiliselle päivälle silti kovin merkityksellisen tapahtuman.

Reilu viikko sitten työreissulla ollessani, elohopea laskeutui tämän talven kylmimpiin lukemiin. Mittarin näyttäessä -32 astetta. Olin suunnitellut edellisenä iltana seuraavan päivän alustavan ohjelman, niin työpäivän kuin kotimatkankin osalta. Vaikkakaan enää suunnitelmani ei ole entiseen verraten läheskään enää niin kiveen hakattuja, silti ei käy kieltäminen, etteikö auton hyytyminen ennenkuin edes pääsin päivääni aloittamaan, sapetti tietyllä tavoin. Siitä huolimatta, "tapellessani" auton kanssa reilun neljä tuntia, työpäivä muutti suunnitelmien osalta kummasti muotoaan. Samoin kävi suunnitellulle aikataululle kotiin palaamisen osalta. Jouduin temppuilemaan melkoisesti, jotta sain lopulta hommattua tarvittavat kaapelit ja toisen auton saadakseni autoni käyntiin ja päästäkseni hoitamaan kyseisen päivän vastuuni. Toisaalta tuosta takapakista ei ollut hyötyä vielä seuraavana aamuna, kun kiitos kovien pakkasten, kotimme sähkötaulusta oli kärähtänyt yksi pääsulakkeista mikä osaltaan aiheutti sen että osa kodistamme oli kovin kylmähkö ja lisäksi sen että juuri esimerkiksi se pistorasia oli pimentynyt, jossa molemmat perheemme autoista olivat roikan nokassa lämpiämässä.

Aikaisemmin tällaiset tapahtumat olisivat aiheuttaneet sen että olisin kironnut maailman ja sen ihmiset alimpaan helvettiin, raapaisten sopivan humalatilan. Nyt sensijaan vain tein tarvittavat toimenpiteet asiantilan korjaamiseen sekä lisäksi maanantaina pakkasin matkaani käynnistyskaapelit, kaiken varalta, etten ainakaan enää joutuisi saman asian takia taiteilemaan aikataulujeni kanssa. No kulunut viikko oli alkujaan lauhempi ja ajattelinkin alkuun, että tietysti se on lauhempi nyt kun minulla ne kaapelit on turhanpanttina matkallani mukana. Noh, lopulta taas ties kuinka monennen kerran elämä osoitti minulle sen että turhan tupisemisen sijasta voisin keskittyä vain itse elämään, luottaen siihen että loppu hoituu kyllä. Eilen nimittäin pakkanen taas kiristyi ja vaikka nyt oma autoni starttasikin moitteetta, käynnistyskaapeleille oli sittenkin tilauksensa. Olin nimittäin eilen lähdössä viimeisestä paikastani kohti kotia, kun kyseisen paikan eräs työntekijä tuli sadattelemaan sitä kuinka joutuisi oman autonsa akun hyytyessä kävelemään kotiinsa. Naurahdin samassa hänelle, ettei hätä olekkaan tämän näköinen, sillä minulla on autossa kaapelit mukana. Saatuamme kyseisen työntekijän auton käynnistetyksi, mietin kotiin ajellessani tuota tapahtumaketjua. Jos minun autoni ei olisi tehnyt toppia viikko takaperin, ei minulla olisi ollut noita kaapeleita matkassani mukana ja niimpä taas kerran elämä osoitti minulle sen, että pienimpäänkin vastoinkäymiseen voi olla verhoiltuna jotakin hyvää. Tässä tapauksessa se että tämä kyseinen ihminen sai autonsa käynnistetyksi. Se mitä tuosta eteenpäin tapahtui, ei ole minun tiedossa, mutta olkoon tämä yksi esimerkki siitä kuinka jännällä tavalla elämä itsessään yhdistelee palapelin palasia, kunhan vain maltan olla kiukustumatta sille siitä ettei se juuri minun haluamani nurkkapala suostunutkaan menemään keskelle tuota palapeliä vaikka kuinka niin olisin halunnut tapahtuvan.

Mihin ihmeeseen meillä ihmisillä on tänään kiire? Kas siinä asia mitä viime ajat olen pohtinut. Nykyhetkessä kun vallalla näyttäisi olevan edelleen se mentaliteetti että mitä enemmän saat aikaiseksi, sitä enemmän olet jotakin. Hassua sinällään että vaikka jo vuosia on ollut havaittavissa joka puolella se että ihmiset uupuvat jatkuvaan kiireeseen, niin yhä vain joka puolella rummutetaan sitä kuinka kokoajan pitäisi olla tuottamassa lisää jotakin sellaista mitä todellisuudessa emme edes tietäisi tarvitsevamme, ellei tuon kiireen sokaisemina meitä olisi liiankin helppo manipuloida kuvittelemaan ettemme voi elää ilman sitä taikka tätä.

Eikä siinä, en tässäkään asiassa ole yhtään sen parempi tai pahempi, kuin kukaan toinenkaan meistä. Mutta se mistä juuri tälle aamua huomaan olevani äärimmäisen kiitollinen, on se että elämä taas kerran osoitti minulle sen mikä oikeasti tässä elämässä on tärkeää ja mikä täysin toisarvoista.

Ihminen ei ymmärrä elämänsä ainutkertaisuutta, ennenkuin konkreettisesti joutuu pysähtymään tuon asian äärelle. Tässä tullaan siihen tosiasiaan jota meidän jokaisen olisi hyvä tasaisin väliajoin pysähtyä pohtimaan kaikessa kiirehtimisessään. Ihmiselle kun terveys on asia jota harvoin osaa arvostaa, ennenkuin vasta sitten kun sen on menettämässä.

Tähän nyt sanon sen etten ole kovinkaan vakavasti sairastunut juuri nyt, mutta kulunut viikko oli tapahtumiltaan sellainen, jonka myötä palasin pitkästä aikaa pohtimaan sitä millaista elämäni vuosikymmen sitten oli. Tuolloin, vaikka päihteiden sekakäyttö olikin se tuhoisin ongelmani, terveydentilani kokonaisuutena oli aivan toista luokkaa kuin mitä se tänään on. Olin totaalisen masentunut ihminen. Masentunut ja suunnattoman pelokas. Olihan paniikkihäiriöni tuolloin aktiivisimmillaan. Tänään kun saan elää vapaana sekä masennuksesta että paniikkihäiriöstä, en suurin surminkaan halua elämästäni sellaista jossa nuo kaksi elämäni sysimustinta tautia palaisivat. Liiallinen kiire, stressi sekä näihin yhdistetty asioiden läpikäymättömyys kun on varma konsti kohdallani siihen, että ennenpitkää nämä kaksi lamaannuttavinta sairautta nostaisivat päätään. Sen vuoksi ja juurikin siksi, yhä tänäänkin vaalin elämässäni kiireettömyyttä, asioista puhumista sekä ennenmuuta tätä jatkuvaa kirjoittamista. Kirjoittaminen kun on osoittanut jo vuosien ajan minulle sen kuinka loistava keino se onkaan oman päänsisäisen maailman selkeyttäjä.

Tällä kaikella haluan tähän hetkeen lauantai aamua, muistutella itseäni ja ehkäpä jotakuta teistä siitä ettei elämässä loppupeleissä ole kiire minnekään. Kaikki mitä minä tarvin, aivan samoin kuin sinäkin, on tässä ja nyt. Ei tarvi olla tuolla jossain, tekemässä tuota jotakin. Saati tavoitella sitä mitä ilman ei kuvittele voivansa olla onnellinen. Olen onnellinen kun muistan löytää kiitollisuuden tästä hetkestä, olosuhteista tällaisenaan. Ne kun meinaan ovat jokaisella meillä juurikin sellaiset kuin niiden tuleekin olla. Jos jokin asia vaatii korjaamista, se korjaantuu kyllä. Sikäli kun ensin pysähdyn toteamaan tuon asian tilan ja maltan keskittyä katsomaan mihin suuntaan minun on tämän asiantilan korjaamiseksi kuljettava, jotta omalta osaltani tulen tehneeksi asian korjaamiseksi vaadittavan osuuteni. Oman osuuteni tehtyäni, vaatimaton osuuteni on malttaa odottaa sen että elämä hoitaa loput.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.