Toinen mahdollisuus

Kuinka herkästi sitä kuin huomaamattaan sortuu arvostelemaan toisia ihmisiä. Joku voisi ajatella ettenhän minä, mutta uskallampa väittää että kyllä, myös sinä. Jos ei muutoin, niin omissa ajatuksissaan. Ihan huomaamattaan.

Mutta tuotakin enemmän nykyään näkee tuota arvostelemista, jopa suoranaista toisen tuomitsemista sosiaalisessa mediassa.

On kovin helppoa loukkaantua jopa sellaisesta kirjoituksesta, joka ei sinällään edes ollut tarkoitettu loukkaavaksi. Jopa niin, ettei kirjoittaja edes ajatellut tekstiä kirjoittaessaan saattavansa saada tekstillään aikaiseksi moista reaktiota. Monessa kohtaa jopa niin, että sekä kirjoittaja, että suurinosa tekstin lukijoista koki tekstin esimerkiksi humoristisena ja lopulta silti joku tuosta onnistuu pahoittamaan mielensä. Eikä siinä, aivan samoin kuin kirjoittajalla on mielipidevapaus, myös lukijalla on mielensäpahoittamisenvapaus. Haastavaa nykypäivän trendissä on se, kun puolin jos toisinkin noihin tunteisiin aletaan reagoimaan kokolailla voimakkaasti toinen toistaan arvostellen.

Puhumattakaan siitä kun nykypäivänä saattaa kuin huomaamattaan aiheuttaa suurehkon paskamyrskyn ihan hyväntahtoisella ja täysin viattomalla heitolla, joka lähtee leviämään kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa, päätyen lopulta iltapäivälehtien sivuille siteeratuksi.

Mutta mitä tämä kaikki kertoo meistä ihmisinä? Sen että olemme kuin pieniä lapsia, jotka reagoituvat lähes jokaiseen ärsykkeeseen jonka toinen meidän hiekkalaatikolla leikkivä lapsi meissä herättää. Olkoonkin, että tuo kyseinen hiekkalaatikko on yhtäpaljon meidän, kuin toisella puolella maapalloa elävän Ahmedin omaisuutta.

Kuinka paljon lopulta näistä mielenpahoituksista oikeasti johtuu itse ärsykkeen antaneesta tekstistä ja kuinka paljon johtuu lopulta aivan kaikesta muusta. Veikkaan prosenttien olevan 10/90. Mutta ei sen niin väliä.

Oleellisempaa omalla kohdallani on miettiä se, millätavoin saan oman elämiseni ja olemiseni sellaiseksi ettei minun tarvitse olla reagoitumassa jokaiseen ärsykkeeseen, mitä tässä hetkessä hieman jokapuolelta tarjoillaan. Itseensä tutustuminen. Siinä oman elämäni tärkein kohtaaminen.

Tuon myötä vähenee tarve arvostella, saati reagoitua jokaiseen ärsykkeeseen jota vähän joka puolelta meille päivittäin tarjotaan.

Ennenkuin reagoidut kirjoitukseeni, totean että olehan huoletta siellä. En silti ole ihmisenä sinua kummempi. Samojen tunteiden vallassa minäkin täällä tallustelen. Joskin niin, että tänään aika pitkälti jo tiedostan sen mihin ärsykkeeseen reagoidun ja mihin jätän reagoitumatta. Hyöty tässä on selkeä. Sillä mitä vähemmän kulutan energiaa epäolennaiseen, sitä enemmän sitä jää käytettäväksi siihen olennaisimpaan ihmisen elämässä. Läsnäoloon itselle ja muille.

Olkoon että viimeaikoina olen todennut olevani sellaisessa prässissä yrittäjyyden haasteiden saralla, että olen huomaamattani omien hiekkakakkujen rakentelun sijaan, ollut kiinnostuneempi kaverin ämpäreistä, että huomaamattani olen tullut itse sortuneeksi arvostelemaan välillä jos ketäkin omassa mielessäni. Sen huomatessani havaitsen taas loputtoman monennen kerran sen, että on aika palata perusasioiden äärelle. Siis löytämään se kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä mitä elämässäni tänään yhä on. Löytäessäni taas tuon kiitollisuuden äärelle, alkaa elämäni kuin automaationa näyttää sen valoisamman puolensa ja sen myötä lisääntyy myös itseni arvostaminen. Toisten arvostelun samassa suhteessa käydessä tarpeettomaksi.

Kukaan meistä ei lopulta ole toinen toistaan parempi ihmisenä. Miksi siis edes yrittää kilpailla siitä.

Läheisriippuvuus, asia josta ihan liian vähän puhutaan, suhteessa siihen, kuinka meillä jokaisella elämässään on enempi tai vähempi taipumus kyseiseen yltiöempaattisuuteen.

Päihderiippuvuus sairautena on kokolailla monisyinen ja vaikeasti ymmärrettävä asia. Sitäkin vaikeampi on läheisriippuvuus. Varsinkin kun yleisesti ajatellaan, että läheisriippuvainen on vain suunnattoman empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen, joka lähes viimeiseen hengenvetoonsa saakka ajattelee muiden parasta, ennemmin kuin itseään. Tällaisia oman elämänsä uhreja on meillä jokapuolella. Ihmisiä, jotka kuin huomaamattaan ovat tehneet itsestä korvaamattomia.

Eikä siinä, monessa tapauksessa apu jota nämä ihmiset toisille tarjoavat, onkin hyvästä, ongelma tulee ainostaan siinä, millä motiivilla nämä hyvää tekevät ihmiset operoivat. Vielä kun yhtälöön lisätään tämän vääränlaisen motiivin tuoma sisäinen pahaolo, niin soppa on valmis.

Itse edustan pahinta muotoa olevaa läheisriippuvuutta. Uskallan näin kirjoittaa, koska olen ihan viimeaikoina saanut itseni loputtoman monta kertaa kiinni tästä toiminnasta. Olkoonkin, että aloin tutustumaan itsessäni läheisriippuvuuteen omassa kuntoutuksessani ja näin kauan aikaa meni kuoria pois muita itselle ja läheisilleni haitallisia ajatus- ja toimintamalleja.

No mikä tämä pahin muoto läheisriippuvuudessa lopulta on? Yltiöempaattisuus. Se kun kiltteydestä kipeä ihminen uhraa itsensä ja elämänsä muille, ajatellen olevansa vastuussa muista. Voin käsi sydämellä sanoa, että jos päihderiippuvuus jyllätessään on kaaosta ja sekasortoa ympärilleen kylvävä sairaus, niin niin on tämäkin. Vieläpä niin salakavalasti, että kyseinen ihminen toteuttaa tahtomattaan toimia, joita monet pitävät korkeasti arvostettuna. Toimiihan kyseinen ihminen päihderiippuvuudesta poiketen, täysin selväjärkisenä.

Itselle yksi karuin havahtuminen tähän sairauteen on sen tajuaminen, kuinka paljon lopulta tässä on kyse sekä vallasta että toisen ihmisen vääränlaisesta ohjailusta. Kun kuvittelen olevani vastuussa toisen ihmisen tunteista, ongelmista ja siten koko elämästä, alan kuin sisäisen automaation ohjaamana toimia halliten omalla toiminnallani tuon toisen ihmisen elämää. Raskasta. Äärettömän raskasta. Samalla siinä vaarallista tuota toista ihmistä ajatellen, että omalla toiminnallani pahimmillaan estän tuota ihmistä kohtaamasta omassa elämässään juuri niitä haasteita ja kipuja, joita kyseinen ihminen tarvitsisi havahtuakseen mahdolliseen muutokseen joka hänen hyvinvointiaan ajatellen olisi korvaamattoman tärkeä. Sensijaan ottaessani vastuun tuon toisen ihmisen tunteista, teen kuin tahtomattani itsestäni tuolle ihmiselle korvaamattoman. Vaikken sitä todellisuudessa olekaan. Kukaan kun meistä ei ole oikeasti korvaamaton.

Toinen äärilaita kiltteydestä kipeytyneelle läheisriippuvaiselle on ihminen, joka ajattelee kaikkia muita ensin, ennenkuin itseään, mutta väsyessään tähän, isoon ääneen syyttää kaikkia muita omista ongelmistaan. Marttyyri, joka ensin uhraa itsensä ja oman elämänsä, mutta samalla syyttää omasta kurjuudestaan muita.

Yksi yhdistävä tekijä läheisriippuvaisissa riippumatta siitä millätavalla se ilmaantuu, lopulta kuitenkin on. Kykenemättömyys kantaa terveellä tavalla vastuuta omasta itsestä. Tuo toisten kautta eläminen kun on varsin oiva keino paeta omaa itseään. Varsinkin kun tämä uhriutua marttyyri saa itsensä vaikuttamaan ihmiseltä joka todellakin tietää sen mitä aito lähimmäisenrakkaus todella merkitsee. Ja kissan viikset sanon minä. Tämä kaikki on niin kaukana lähimmäisenrakkaudesta kuin vain mahdollista.

Nyt havahtuessani omassa elämässäni tiettyjen ihmisten kohdalla tähän heidän elämänsä hallitsemiseen, voin asian tiedostaessani, tehdä sille jotakin. Senverran paljon olen esimerkiksi työssäni karsinut itsestä tuota läheisriippuvuutta, että tiedän kokemuksesta sen että alkaessani muuttaa omia ajatus- ja toimintamalleja suhteessa kyseisiin ihmisiin, vastustus tulee olemaan melkoinen. Eihän se sinällään yhtään ihme ole. Sehän on käytännössä sama, kuin aina hymyilevä ja ystävällinen ihminen muuttuu yhtäkkiä ihmiseksi joka sanoo mitä oikeasti ajattelee ja muutoinkin alkaa siirtää vastuuta takaisin ihmiselle itselleen.

Syy siihen, miksi tämä muutos on kohdallani nyt välttämätön, tulee tässä. Olen lopen kyllästynyt kantamaan harteillani enää yhtään ylimääräistä taakkaa, tahi vastuuta joka sinne ei kuulu. Ymmärsin nimittäin viimeinkin sen, ettei minun ihmis- saati omanarvontuntoni ole millään tavalla sidoksissa siihen mitä milloinkin teen, saati saan aikaiseksi. Minulla, kuten jokaisella meistä on lähtökohtaisesti ainoastaan vastuu omasta itsestä. Kun tuon vastuun suostuu itse kantamaan, se jo itsessään tuo ihmiselle senverran tasapainoa itselleen, että tuo tasapaino heijastuu myös muihin ihmisiin. Ilman että minun itseni tarvitsisi uhrata omaa tasapainoa, saattaakseni eräiden ihmisten elämässä toteen harhan heidän elämänsä tasapainosta. Sillä jos jonkin toisen ihmisen tasapaino on liikaa sidoksissa minuun tai keneen tahansa muuhun ihmiseen, voi hyvällä syyllä kohteliaasti kysyä, kuinka todellinen tuo tasapaino lopulta on.

Ajattelin kirjoittaa asiasta josta omaan ehkä elämässäni eniten kokemuspohjaa. Matkasta minuuteeni.

Nyt kun katson taaksepäin sitä polkua mitä pitkin tähän hetkeen olen kulkenut, päällimmäisenä tunteena on suru. Suru siitä kuinka raa'aksi ja raastavaksi ihminen oman elonpolkunsa voikaan rakentaa. Silti, tässä hetkessä, kohtaamalla tuon surun, kulkien sen läpi, se paljastaa taustalta sellaisen armollisuuden ja rakkauden joka tekee jokaisesta ottamastani askeleesta kannattavan.

Me kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää. Oikeastaan sisimpäämme janoaa sitä. Surullista kaikessa on kuitenkin se kuinka harva meistä todellisuudessa aidoimmillaan tuon saa lopulta kokea. Miksi? Väittäisin että kaikki tuo kaipuu tuota elämämme tärkeintä tunnetta juontaa itsemme sisältä. Itseasiassa omalla kohdallani koettuna ja lukuisten ihmisten kanssa läpikäytynä kaikki kulminoituu siihen elämämme tärkeimpään asiaan, itsensä arvostamiseen. Niinkauan nimittäin kun en kykene arvostamaan itseäni, hyväksyen itseni sellaisena kuin olen, minun kestää juosta kiinni sitä vaikka maailman tappiin, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Ei tarvitse omata kummoisiakaan ihmistuntemus taitoja, huomatakseen jo hyvin pian ympärilleen katsoen, minkä vimman vallassa ihmiset täällä ajassa itseään kiduttavat. Ymmärtämättä yhtään mitä tahi miksi mitäkin tekevät. Nykyhetkessä parisuhteista on tullu pari suhdetta. Avioliiton menettäessä todellista merkitystään. On helpompi erota kuin yrittää yhdessä. Harmillista kaikessa, niin kauan niin ihminen ei pysähdy oman itsensä äärelle, kukaan toinen ihminen ei voi kuin ehkä hetkellisesti ja senkin ollessa eräänlaista harhaa, täyttää tuota sisällä olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Kun jokapuolella pommitetaan mitä erilaisimpia kriteerejä millaisia meidän tulisi olla, sitä vähemmän ihmiset itseensä ovat tyytyväisiä. Tästä kaikesta seuraa se että mitä tyytymättömämpiä itseemme olemme, sitä hanakammin yritämme tuota itsemme ulkopuolelta käsin tyydyttää, silti päätyen kerta toisensa jälkeen yhä vain enemmän tyhjempään tilaan. Mitä kovemmin yritämme, sitä kovemmaksi vauhti elämässämme kasvaa ja sitä kauemmas aidosta tarpeestamme todellisuudessa erkanemme.

Lisäksi kun tähän yhtälöön nivoutetaan vielä se että mitä vähemmän tässä hetkessä itseämme kykenemme hyväksymään, sitä enemmän negatiivisia peilauksia toisilta ihmisiltä saamme ja sen myötä kaikessa kiireessämme helposti sorrumme noita peilejä omista vioistamme syyttämään.

Tähän todettakoon se, etten itsekään vielä läheskään kaikessa itseäni kykene hyväksymään, mutta ymmärtäessäni tämän olevan omalla kohdallani prosessi johon itse pystyn vaikuttamaan, niin sen myötä tarve hakea tuota hyväksyntää tai vastavuoroisesti kiukutella toisille on vähentynyt huomattavasti. Siinä samalla olen tullut huomanneeksi myös sen kuinka sen mukaan mitä enemmän sinut itseni kanssa olen, sitä helpompaa kanssakäyminen toisen ihmisten kanssa on.

Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.

Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.

Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.

Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.

Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.

Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.

Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.

Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.

Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.

Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.

Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.

Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.

Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.

Itsensä arvostaminen. Mitä se on? Onko se sitä että ostaa itselleen viimeisintä muotia olevia vaatteita? Tai vaikka uudenkarhean auton? Isomman asunnon? Kesämökin? Etelänmatkan? Voi hyvinkin olla. Sillä mikä minä olen sanomaan yhtenä ainoana totuutena sitä minkä itse koen omassa elämässäni olevan itsensä arvostamista. Ei se välttämättä siltikään kaikille se sama määritelmä ole.

Tässä ajatusmallissa elin pitkän aikaa raitistuttuani, ajatellen nimittäin niin että mikäli päihdeongelmista kärsivä ihminen ei tee samalla tavoin, tai vielä pahempaa ajattele kuten minä, hän tuskin selviää raittiiksi koskaan. Luojan kiitos enää minulla ei ole tuota pakkomiellettä. Tänään ymmärrän sen että jokaisella meistä on oma yksilöllinen tiensä, niin elämässä kuin esimerkiksi raitistumisessakin.

Ei silti, onhan olemassa tiettyjä hyväksi havaittuja keinoja kuinka tuon asian itselleen mahdollisimman vähin taisteluin voi saavuttaa, mutta enää minulla ei ole mitään pakkoa julistaa noita keinoja yhtenä ainoana totuutena, kuten ei mitään muutakaan. Koen saaneeni kasvaa ihmisenä siinä, että pyrin tänään enemmän elämään todeksi tiettyjä asioita kuin puhumaan vain niistä. Puhuahan moni meistä osaa, mutta se oikea tekeminen onkin sitten aivan eri asia.

Mitä tämä kaikki sitten liittyy itsensä arvostamiseen. Pohdin tuossa lähinnä sitä että aikaisemmin kun en osannut arvostaa itseäni, hain tuota arvostusta itseni ulkopuolelta mitä erinäisimmin keinoin. Yksi loputtoman monista keinoista oli tuo jatkuva, loputon julistaminen. Ajattelin nimittäin niin, että mikäli minä saisin omilla kokemuksillani jonkun ihmisen esimerkiksi raitistumaan, tämä ihminen varmasti arvostaisi minua ja sen myötä myös minä osaisin arvostaa itseäni ehkä enemmän. Kissan viikset!

Tänään ymmärrän nimittäin sen että vaikka millä tavoin olisin tuota arvostusta tuolta jostain etsinyt tai vaikka kerjännyt tai rukoillut, ei sitä keneltäkään muulta ihmiseltä itselleni olisi tippunut. Minun oli kuitenkin käytävä tässäkin asiassa vaikeimman ja kivuliaimman polun kautta, jotta tuo kipu pysäyttäisi minut olennaisimman asian ääreen, nimittäin itseni. Itsestäni tuo arvostus on lähtökohtaisesti kaivettava esiin. Kaiken sen paskan alta, joka matkan varrella tuon joskus olemassa olleen ominaisuuden on haudannut.

En nyt tiedä tarvinneeko tuota asiaa sitten sen kummemmin alkaa määritellä tai mittailla. Minkä verran sitä nyt on kertynyt tai millaista se on. Itselleni riittää se että osaan tässä hetkessä arvostaa itseäni siinä määrin että jatkuvan itseni tuhoamisen sijasta, haluan taistella sen puolesta että saan elää. Toisaalta kokolailla paljon tuohon arvottomuuden tunteeseen on nivoutunut mitä erilaisimpia suoritteita ja säntäilyitä. Ehkä myös sen itseäni arvostan, ettei minun enää tarvitse niin kamalasti touhottaa. Riittää kun aina päivän ajan teen osuuteni asioissa ja mihin se sitten aina riittääkin, riittää myös minulle.

Lopuksi kun totean vielä sen, että mikäli työtehtävääni ei kuuluisi niin vahvasti puhuminen, niin olisin kokolailla hiljaa. Olen nimittäin löytänyt myös tuon itsensä arvostamisen kautta hiljaisuuden. Ei kokoajan tarvitse olla äänessä, kuin todistellakseen omaa erinomaisuuttaan. Tai paremminkin hiljentääkseen sisällään kirkuvaa arvottomuuden tunnettaan.

Niin tai näin. Tuskin minä koskaan opin täysin hiljaa olemaan. Joku sisäinen tarve minulla on yhä esimerkiksi kirjoittaa näitä aatoksiani tänne nettiin. Joskin jonkin verran vähemmän kuin aikaisemmin. Johtuneko kylläkin siitä tosiasiasta, että minulla on vähemmän aikaa siihen, kun on enemmän töitä.

Opetelkaamme arvostamaan itseämme. Tulemme nimittäin huomaamaan sellaisen ihmeellisen seikan, että samalla myös muut alkavat arvostaa meitä, huomattavasti vähemmillä ponnistuksilla.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. Voikaa hyvin.