Joskus elämässä tarvitaan myös synkkiä pilviä, sillä ilman niitä tuskin osaisin nauttia valoisuudestakaan.
Eilinen päivä oli minulle monin tavoin merkityksellinen. Eikä kyse ollut tässä kohtaa pelkästään syntymäpäivästäni.
Nyt kun taas innostuin kulkemaan työreissuja moottoripyörällä, kelit saattavat jossain kohden yllättää haasteellisuudellaan. Niin eilenkin. Parhaillaan pariin otteeseen ajelin sellaisten ukkosrintamien läpi, etten nähnyt juurikaan eteeni. Mutta juuri tuossa hetkessä oivalsin jotakin suunnattoman tärkeätä omaan maalliseen vaellukseeni liittyen. Minä luotan elämään ja sen vuoksi uskallan elää sitä tänään, pelkäämisen sijaan kyeten nauttimaan matkasta.
Aina ei todellakaan ole ollut niin. Aikoinaan nimittäin pelkäsin kaikkia ja kaikkea koko ajan. Nyt miettien tuo pelko, niin suunnatonta ja lamaannuttavaa kuin se pahimmillaan olikin, oli silti enemmän kuin tarpeen. Tuon pelon kautta olen saanut opetella huomaamaan esimerkiksi sen, kuinka aikoinaan pelkoon reagoin vihalla ja kuinka tuo kaikki viha kulminoitui itseäni kohtaan. Sen kautta taas sain kosketuksen omaan riittämättömyyteeni, arvottomuuteeni ja sisäiseen mitätöijään, joka vuosikymmeniä täsmällisen tarkasti torpedoi kaiken hyvän elämästäni.
Vasta noiden kipupisteiden kohtaamisen kautta olen päässyt sinuiksi itseni ja elämän suhteen. Riitän tänään juuri sellaisena kuin olen. Luottaen siihen että se osuus mitä tänään elämässäni teen riittää vallan hyvin tähän päivään. Joku päivä tuo osuus on monen mittapuun mukaan varsin mitätön, mutta mitätöimisen sijaan arvostan itsessäni tuotakin, ollen itselleni armollinen.
Maailma matkaa eteenpäin ilman että minun sitä tarvitsisi yrittää pyörittää. Voi luoja että minä olenkin sitä yrittänyt. Riittävästi ymmärtääkseni oman pienuuteni suhteessa suureen kokonaisuuteen.
Lisäksi kun olen pelännyt suurimman osan elämästäni muita ihmisiä, niin tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä luottamuksesta, että kohtaampa tämän päivän taipaleellani kenet tahansa, voin kohdata hänet ihmisenä. Tasavertaisena olentona, olipa hän sitten kadun mies tai nainen. Suuresta yritysjohtajasta puhumattakaan. Sen nimittäin kun ymmärtää ettei niillä titteleillä, saati tilipusseilla ole mitään tekemistä aitojen kohtaamisten kanssa, saa kokea sellaista vapautta elämässään ettei sitä aivan heti ymmärrä, vaikka itse sitä omassa elämässään päivittäin saa todeksi olla elämässä.
Mitä meistä lopulta jää jäljelle jos meiltä otetaan kaikki ylimääräinen pois? Ihmisyys, inhimillisyys ja ihmisarvo. Tällä motiivilla tänäänkin kohti uusia seikkailuja. Elämästä nauttien.
Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.
Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.
Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.
Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.
Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.
Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.
Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.
Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.
Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.
Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.
Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.
Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.
Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.
Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.
