Toinen mahdollisuus

Kimmon kokemuksia

Kuinka näkymätön tulee näkyväksi. Ensiksi tarvitsee määritellä se, mitä tässä kohtaa näkymättömällä tarkoitetaan.

Näkymätön lapsi tarkoittaa lasta, jonka tietyt tarpeet, kuten ruoka, vaatetus ja riittävä lepo saattaa tulla huomioiduksi, mutta jonka syvemmät tarpeet kuten rakkaus ja tietty perusturva jäävät joko osaksi tai kokonaan huomiotta.

Sen mitä omassa elämässä olen kuluneen vuosikymmenen tehnyt matkaa itseeni, tutustuen omiin tunteisiini, ihmettelen lähinnä sitä, kuinka vähän meillä kiinnitetään huomiota ihmisen tunnepuoleen. Yleisin milloin tuohon keskitytään, on vasta silloin kun ihminen syystä tai toisesta lähtee hakemaan apua esimerkiksi masennukseen, ahdistukseen tai vaikka työuupumukseen. Silti, tuossakin tilanteessa vielä, lähestymistapa on hitusen pielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin selvittämään noiden oireiden taustalla vaikuttavat tunteet, pyritään vain mahdollisimman pikaisesti hoitamaan oireita, esimerkiksi surullisimmillaan pelkällä lääkityksellä. Vaikka tuolla lääkityksellä saavutettaisiin toivottu tulos, eli oireiden helpottuminen, tuo ei silti poista itse masennuksen, ahdistuksen, saati uupumuksen taustalla olevia ongelmia. Vielä kun yhtälöön lisätään se tosiseikka, että ennen kuin ihminen hakee edes apua, hän hyvin todennäköisesti on pyrkinyt jo pidempään hoitamaan noita oireita vaikkapa alkoholilla, niin tuossa onkin sellainen vyyhti, jonka purkaminen edellyttäisi lääkkeiden sijaan, tai ainakin niiden ohessa sitä, että ihminen tulisi kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenään. Kaikkine haasteineen ja ongelmineen.

Miten sitten näkymättömästä lapsesta kasvaisi näkyvissä oleva aikuinen?

Omalla kohdalla koen, että juuri siinä, kun alkaa tutustua omiin tunteisiinsa. Väistämättä tuolla matkalla tulee tutustuneeksi paitsi omaan menneisyyteensä, kuten myös aiempien sukupolvien historiaan. Kun läpi käy kuluneen vuosisadan, löytää koko lailla vaivattomasti syyn siihen, miksi meillä asuu useampi sukupolvi näkymättömiä lapsia, joista on kasvanut näkymättömiä aikuisia. Jotka sitten opitun mallin mukaisesti kasvattavat lisää näkymättömiä lapsia.

Tuota vasten tarkasteltuna, on koko lailla helppo ymmärtää esimerkiksi se, miksi työn arvostus maassamme on niin korkeaa. Miksi ihmiset uupuvat yrittäessään yltää toinen toistaan upeampiin suorituksiin ja miksi mielenterveysongelmat ovat yleisin syy hakeutua sairaseläkkeelle jo kolmikymppisenä.
Tämä kaikki on suht vaivatta jäsennettävissä Maslow’n tarvehierarkialla.

Ihmisen perimmäinen tarve on saada ruokaa, suojaa ja lepoa. Seuraava tarve on kokea olevansa turvassa sekä rakastettu. Kun nuo tarpeet jää syystä tai toisesta täyttymättä, ihminen etsii niille tyydytystä keinolla, jos toisellakin. Tuossa yksi selitys monista mitä erilaisimmille pakonomaisille riippuvuuksille. Jos siirrytään tarvehierarkiasta ylemmäs, seuraavaksi ihminen haluaa kokea olevansa osa jotakin yhteisöä, oppien kunnioittamaan itseä ja muita. Lopulta itsensä toteuttamisen tullessa pyramidin huipulla viimeisimpänä tarpeena, olkoon että tuon jälkeen olisi vielä yksi tarve, tarve löytää jokin itseä suurempi elämässä mihin turvata.

Jos ihminen saa ruokaa, muttei koe olevansa rakastettu, hän etsii tuota rakkautta esimerkiksi syömällä lisää. Tekemällä hieman lisää töitä. Panostamalla ihmissuhteisiin. Etsimällä seurakunnan, johon kuulua jne. Lopulta vain hetkellisesti korkeintaan kokien täyttymystä. Missä vika? Tunnepuolessa. Näkymättömyydessä.
Kun ihminen sivuuttaa suvereenisti omat tunteensa, hän samalla sivuuttaa yhden tärkeimmistä tarpeistaan. Tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin aidoimmillaan on. Lopulta luopuen noista tarpeistaan. Muuttuen näkymättömäksi. Riippumatta siitä, mitä ihminen tekee, herättääkseen muiden huomion (kuten huomiota kaipaava lapsi esimerkiksi itkupotkuraivoten saattaa tehdä), sivuttaessaan omat tunteensa, kukaan toinen ei todellisuudessa näe häntä.

Vasta kun ihminen sitten esimerkiksi masentuu. Jääden pois työelämästä, alkaen lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla, ihmiselle ennen pitkää nousee tarve sanoittaa miltä kaikki tuntuu. Kaiken kulminaatiopiste tuossa on lopulta se, tuleeko ihminen nähdyksi ja kuulluksi tunteidensa kanssa vai yritetäänkö hänet vain vaientaa minimoiden oireiden vaikutus.

Tuo kaikki on helposti selitettävissä taas sillä, että koska meidän yhteiskunnassa työ on se arvostetuin, suurin osa psykologeista ja terapeuteista on itse niin kertakaikkisen kuormittuneita ja näkymättömiä, ettei heidän voimavarat riitä kohtaamaan tuota ongelmista kärsivää ihmistä hänen tunteidensa kanssa. Oravanpyörä jatkaa vain pyörimistään.

Oikeastaan ainoa konkreettinen keino toteuttaa muutos yhteiskunnassamme olisi se, että uusille sukupolville alettaisiin opettaa tunteiden tärkeys. Erilaisia keinoja kohdata niitä. Samalla se tietysti edellyttäisi sen, että nykyinen sukupolvi suostuisi samoin kohtaamaan omia tunteitaan, pakenematta.

Jos koulussa olisi yhtenä oppiaineena tunnetyöskentely, niin kotioloissa vanhemman ja lapsen välille saattaisi parhaimmillaan muodostua dialogi tunteista ja sen kautta tuo lapsi ei enää jatkaisi kiduttavan hidasta katoamisprosessiaan, jota tuo näkymättömäksi lapseksi kasvaminen sisältää.

Kysymys kuuluukin, miksi meillä ei koulussa ole oppiaineena tunteita?

Tiin tuntemuksia

Koko elämäni olen tuntenut olevani näkymätön ”lapsi”, kuin Muumien Ninni. Olin kyllä vanhempieni esikoinen ja isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi, joten minut varmasti huomattiin. Lapsena synttärijuhlani olivat oikeita prinsessaunelmia, oli hieno kakku ja koristeita ja minulla kaunis mekko. Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin, että muutamaa vuotta nuoremmasta pikkusiskostani tuli perheen todellinen prinsessa. Koin, että minun olisi pitänyt olla jo aikuinen ja pärjätä kaikessa. Tanssin balettia ja soitin pianoa. Kuitenkin tunsin, etten ole missään tarpeeksi hyvä.

Aikuisena riittämättömyyden tunne tai epävarmuus oli myös läsnä. Se teki minusta näkymättömän. Oli turvallisempaa istua aina luokan takaosassa luennoilla. Vaikka sain hyviä arvosanoja, olin varma, että muut olivat vielä parempia enkä halunnut katsoa seinällä olevia tenttituloksia. Kävin katsomassa niitä, kun muita ei ollut paikalla. Työelämässä sama toistui: en halunnut tulla huomatuksi. ”Kun ihminen sivuuttaa suvereenisti omat tunteensa, hän samalla sivuuttaa yhden tärkeimmistä tarpeistaan”, kirjoittaa Kimmo Rasila. Sivuutin toistuvasti tarpeeni tulla nähdyksi ja tukahdutin tunteeni.

Aikuisena olin myös alkanut oireilla mieleltäni. Alle parikymppisenä diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli tuskallinen. Seuraavaksi oli vuorossa masennus, joka ylsi jossain vaiheessa vakavalle tasolle asti. Muistaakseni en kuitenkaan juuri puhunut mielenterveysongelmistani edes ystävilleni. En halunnut tehdä niistä numeroa. Olisihan sitä huonomminkin voinut mennä! Näkymätön lapsi minussa oli taas herännyt. Hänestä oli helpompaa paeta viinipulloon, kuin puhua ongelmistaan. Pulloon hän jäi joskus asumaan, siitä tuli hänen turvapaikkansa.

Usein näkymätön lapsi istui yksin kotona ja yritti pärjätä parhaansa mukaan. Ahdistukseen saattoi kokeilla esimerkiksi joogakaupasta ostettua piikkimattoa. Yksi kikka oli mennä suihkuun ja vaihtaa veden lämpötilaa kylmästä kuumaksi. Mitä tahansa, kunhan sai pysytellä kotona. Usein hän käpertyi sänkyyn kuluttamaan aikaa. Peiton alla saattoi tuntea olevansa maailmalta piilossa – siis näkymätön. Jälkeenpäin olen miettinyt, viivästyikö oikean diagnoosin saaminen, koska olin tottunut pitämään asiat sisälläni. Ehkä en osannut kuvailla olotilojani lääkäreille tarpeeksi hyvin. Näkymätön lapsi ei tietenkään valita.

Riittävän poikkeuksellisiin olosuhteisiin joutuminen saattaa kuitenkin pakottaa näkymättömän lapsen näkyväksi. Silloin hänen on uskallettava sanoa mielipiteensä ja näyttää tunteensa. Yhtäkkiä nämä asiat eivät ehkä tunnukaan niin kauhean pelottavilta. Tiedän seikan omasta kokemuksestani. Metodi sopii joskus ja jossain muodossa aikuisille mutta on lasten kohdalla liian rankka. Siksi Rasilan ehdottama tunnetyöskentely, tunnetaitojen opettaminen kouluissa voisikin olla hyvä idea. Pikku Myyn mukaan Ninni ei tule näkyväksi, jos ei osaa suuttua.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3

Luin tuossa erästä kirjaa jossa puhuttiin yksiselitteisesti siitä, kuinka ihmisen elämässä vaikuttaa pääasiallisesti vain kaksi tunnetta. Pelko ja rakkaus.

Se kummasta tunteesta käsin ihminen sitten lopulta ohjautuu, määrittää pitkälti sen, millaista elämää ja millaisten tunteiden vallassa ihminen elämässään operoi.

Kyseinen lause resonoi kokolailla syvältä sisimpääni. Olenhan jo loputtoman monasti kirjoittanut siitä, kuinka pelko on ollut osa elämääni ihan jatkuvasti. Näyttäytyen milloin minkäkinlaisessa muodossa.

Nyt, ihan viimeaikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä. Ymmärtäen sen, että vallalla olevat olosuhteet ovat aktivoineet minussa nipun vanhoja, itselle haitallisia ajatus- ja toimintamalleja. Vieläpä niin, että rakkauden sijaan olen ohjautunut jatkuvasti pelon tunteesta käsin. Milloin peläten menettäväni jotakin, milloin ollen kykenemätön saavuttamaan jotakin mitä koen tarvitsevani.

Yhteistä noilla menettämisillä tai saavuttamisilla on se, että se taas kokolailla karulla tavalla osoittaa sen, kuinka taas kerran olen kadottanut kosketuksen sisimpääni. Juuri tähän, käsillä olevaan hetkeen. Nimittäin ollessani kosketuksissa sisimpäni kanssa, ankkuroituen tähän hetkeen, ymmärrän ettei elämästäni puutu yhtikäs mitään. Aivan samoin kuin sen, etten voi menettää mitään sellaista, mitä alunperinkään en ole omistanut. Pelko vain ruokkii mielikuvitusta, joka saa minut takertumaan asioihin, ihmisiin, tekoihin ja toimintoihin kuvitellen että ilman niitä en olisi olemassa.

Nyt kun mietin toista, itselle suunnattoman vaikeata tunnetta, arvottomuutta, saan tuossa kiinni samasta pelon tunteesta. Pelko siitä, etten itsenäni riitä. Tuo pelko saa ponnistelemaan ja suorittamaan elämää, kuin oma riittämisen tai olemassaolon oikeutus olisi jotenkin kiinni siitä mitä saan aikaiseksi.

Palaan hetkeksi lapsuuteen. Vahvaan kokemukseen siitä, kuinka lähes poikkeuksetta kaikki ikävät tapahtumat olisivat jotenkin ihmeellisellä tavalla minun syytäni.

Kun sitten lapsena kasvoin pelosta käsin, kokien syyllisyyttä lähes kaikesta, ei siis ihme että selkäytimessäni on kokemus riittämättömyydestä ja totaalisesta arvottomuudesta.

Ainoa keino kohdallani vapautua tuosta, on hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiinnittyminen rakkauteen. Siis siihen ehtymättömään lähteeseen, joka saa alkunsa sisältäni. Kun ymmärrän sen ettei kukaan tai mikään itseni ulkopuolelta voi milloinkaan täyttää sitä tyhjyyttä, jonka pelon kautta eläminen mukanaan tuo, onnistun kuin vaiston varassa kääntämään katseen sisimpääni. Siihen sisälläni yhä olevaan pieneen poikaan, joka kaipaa rakkautta. Kun sitten nyt aikuisena tuolle pienelle pojalle sisimmässäni tuota rakkautta ja turvaa suon, pelko, syyllisyys, riittämättömyys ja arvottomuuden kokemus haihtuvat hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Tässä kohdallani toteutuu samalla se, kun puhutaan siitä että rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Kun kykenen tuota rakkautta tuolle sisäiselle lapselleni antamaan, voin tuota samaa eheyttävää ja kaiken korjaavaa rakkautta heijastamaan myös ympärilleni.

Siis mitä enemmän rakastan itseä, sitä enemmän kykenen ehdoitta rakastamaan myös muita.

Otsikossa asia, minkä äärelle huomaan juuri nyt omassa elämässäni pysähtyneeni. Lapsi, joka monin eri tavoin koki ettei ole olemassa. Lapsi joka joutui itse keksimään mitä erilaisimpia keinoja vakuuttaakseen itse itsensä omasta olemassaolostaan.

Tuosta lapsesta on sittemmin kasvanut aikuinen, joka silti yhä edelleen kantaa sisimmässään julmettua taakkaa siitä että on olemassa. Silti, samalla kokien itsensä yhä edelleen tuona näkymättömänä lapsena. Lapsena joka pelkäsi kuollakseen yksinäisyyttä, mutta jonka ainoa selviytymiskeino kaiken kaaoksen keskellä oli vetäytyä totaaliseen yksinäisyyteen. Ei siis ihme että tuosta lapsesta kasvoi nuori ja lopulta aikuinen joka kuollakseen pelkäsi muita ihmisiä.

Suunnaton ristiriita sisällään tuo lapsi seikkaili elämässään etsien omaa paikkaansa tässä maailmassa. Silti aina poikkeuksetta kokien ettei kuulu mihinkään. Yhä edelleen löytäen eräänlaisen turvan siitä kun on ypöyksin jossakin. Toisten ihmisten satuttamisen ulottumattomissa.

Tänään tuo lapsi on aikuinen joka on totaalisen väsynyt pakenemaan muita ihmisiä ja samalla itseään. Niin väsynyt, että tätä kirjoittaessa miettii kiitollisena sitä, että kaikesta kaoottisuudesta huolimatta elämä itse on pitänyt huolta. Aivan kuten valmiiksi laaditun käsikirjoituksen mukaisesti kuljettaen ja johdattaen tätä pientä matkamiestä kohti tätä hetkeä. Hetkeä jossa kaikki turha lakkaa olemasta. Hetkeä, jossa viimein tuo pieni näkymätön lapsi raivaa itselleen tilaa tulla näkyväksi.

Syykin tähän on varsin selvä. Olen loputtoman kyllästynyt taistelemaan yksin asioissa. Samalla kaikesta sisintäni raastavasta tuskasta huolimatta hymyillen.

Elämä on rakkaudellisesti johdattanut minut helvetillisestä pimeydestä mitä erilaiset riippuvuudet elämääni lopulta toivat, kohti päivänvaloa. Tuon valon kirkkaudesta johtuen otti vain yllättävän paljon aikaa, että lopulta alan nähdä elämäni selkeän kirkkaasti. Olen nimittäin juurikin tämän näkymättömyyteni ohjaamana pyrkinyt tekeemään elämässäni kohtuuttoman suuria asioita, kuin ansaitakseni oikeutuksen omalle olemassaololleni. Lopputuloksena tajuten taas kerran sen, että nuo täysin käsittämättömän kokoiset vaatimukset itseni suhteen, ovat vain taas kerran tuoneet minut elämässäni umpikujaan. Siis siihen tuttuun ja kovin turvalliseen tien kohtaan, jossa toteaa ettei enää pääse eteenpäin. Taaksepäin kääntymisen ollessa yhtälailla mahdotonta.

Ainoa keino edetä, on vajota polvilleen, myöntäen taas kerran epäonnistuneeni. Onneksi tuo on tällaiselle luupäälle jo sitä paljon tuttu tila, ettei se enää juurikaan nosta vääränlaista syyllisyyttä, saati häpeää. Toisaalta tuntuu kokolailla vapauttavalta antautuen hellittää taistelusta, joka taas kerran on jatkunut liiankin pitkään. Taistelu, jonka tuoksinassa jo aikaa sitten ymmärsin, etten tule tästä selviämään voittajana, mutta jonka tuli kuitenkin jatkua juurikin tähän asti, jotta minusta katoaisi se vihonviimeinenkin väärä ylpeys avun vastaanottamiseen.

Entäs nyt? Saattaisi joku kysyä. Enpä tiedä, vastaisin kysyjälle. Sillä en oikeasti tiedä mitä tähän hetkeen minun olisi tärkeintä tehdä. Toisaalta paljon ihmisiä puhuttaessani, totean aina ihmiselle joka arpoo eri vaihtoehtojen kohdalla, osaamatta päättää minkä valitsisi, että silloin kun ei tiedä mitä tehdä, on parasta olla tekemättä yhtikäs mitään. Nyt tavoistani poiketen taidan noudattaa omaa neuvoani, pysähtyen tähän paikoilleni vain hetkeksi hengittelemään. Ehkä se seuraava askel avautuu, kun en enää vaihtisokeana säntäile päättömänä edestakas yrittäen vakuuttaa muita, saati itseä omasta olemassaolostani.

Hassu sinällään se, kun ymmärrän järjellä olevani oikeutettu omaan olemassaolooni ihan tällaisenaan, mutta sisimmässäni kokien etten sitä ilman kohtuuttoman suuria ponnistuksia kuitenkaan ole.

Lisäksi kun aivan vasta tajusin yhden haasteen itselleni rakentuvan siitä, että ilman toisia ihmisiä en olisi tässä, niin silti minun olemassaolo itsessään ei saa olla riippuvainen kenestäkään toisesta. Minun on sisäistettävä se, että olen itse olemassa, vaikkei kukaan toinen tuota minun olemassaoloani noteeraisikaan. Olen nimittäin myös aivan liian kauan elänyt elämääni toisten ihmisten kautta. Vieläpä näkymättömyyteni lisäksi sellaisen rajattomuuden riivaamana, että olen toisten ihmisten taholta saadakseni jotain, ollut valmis tekemään tuon eteen likipitäen mitä tahansa.

Ehkä juuri siksi, tuosta kaikesta uupuneena totean, että kuten aina ja kaikessa muussakin, totuus ei löydy tuolta jostain. Se löytyy vain ja ainoastaan syvältä sisimmästäni.

"Joskus on matkustettava todella kauas, vain nähdäkseen lähelle."

Häpeä tunteena on tervettä, kuten meillä ihmisillä kaikki muutkin tunteet ovat. Vasta kun häpeätä joutuu kokemaan itsestään riippumattomista syistä, tuo tunne vääristyy kokemukseksi arvottomuudesta. Tai näin ainakin itselleni kävi.

Olen monella mittapuulla mitattuna tehnyt vähintäänkin kohtuullisen matkan oman minuuteni äärelle. Välillä itse kokien, välillä myös ulkopuolelta kuullen kommenttia, etteikö vähempikin riittäisi. Ei kohdallani riitä.

Päättäessäni aikanaan ollen valmis tekemään mitä tahansa, ehkäistäkseni edessä häämöttäneen varman tuhoutumisen, mitä vuosia ja taas vuosia jatkunut itsensä pakeneminen lopulta toi, tulin astuneeksi tielle josta ei ole takaisin kääntymistä. Eipä silti. Tämä tieni on kaikesta raskaudestaan huolimatta ollut suunnattoman antoisa astella. Jokaisen kiven kääntäminen kun on osaltaan paljastanut jotakin itselleni suunnattoman arvokasta. Antaen samalla ymmärrystä suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Tässä hetkessä, kaikkien palasten ollessa paikoillaan, huomaan elämässäni olevan taas tilaa yhden todella kipeän tunteen jäsentämiseen. Nimittäin juuri häpeän.

Ihminen joka kriittisimmät kasvunvaiheensa elää läpi kokien päivästä toiseen suunnatonta häpeää omasta itsestään, olemassaolostaan, joutuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen hetkittäin palaamaan noihin tapahtumiin, ymmärtääkseen kokemansa paremmin. Onneksi tässä hetkessä elämä on kanssani siinä mielessä suostuvainen yhteistyöhön, että se järjestää minulle mitä ihmeellisimmillä tavoin mahdollisuuksia kohdata näitä aikanaan jopa traumatisoivia tunnetiloja. Niin nytkin.

Kuuntelin nimittäin tuossa eräänä päivänä töihin ajellessani Vesalan uutta biisiä. Ihmetellen sitä, kuinka niinkin tavallisin sanoin varusteltu kappale aiheuttaa minussa ensin kuin kaipuun kuolemaan. Kuunnellessani tuota kappaletta useamman kerran, nuo sanat avasivat minulle suunnatonta surua. Surua, jota en kuitenkaan kyennyt konkreettisesti kokien suremaan pois, sillä en yhtään tiennyt mistä noin vahva tunne kumpusi. Tai tiesin sen, että syvältä sisältäni, mutten tiennyt miksi.

Tässä sitten parina päivänä olen muutamissa tilanteissa ihmetellyt omia tunteitani tilanteisiin liittyen, kunnes ensin sain kiinni juuri häpeän olevan tuo tunne. Joitain aikoja tuota pureskeltuani totesin ihmetteleväni sitä mikä noissa tilanteissa minua itseäni hävetti. Lopulta saaden muistikuvan lapsuuden koulukiusaamiskokemuksesta ja siitä että vaikkei nykyhetken tilanne millään tavoin liittynyt kiusaamiseen, oli se kuitenkin tilanteena tietyllä tavoin sellainen joka aktivoi minussa nuo vanhat, syvällä olevat tunteeni häpeään liittyen.

Lopulta tänään ajellessani töistä kotiin, kuunnellen taas tuon kappaleen, sain kiinni tuosta suunnattomasta surusta. Osaten jo hieman sanoittaa sitä. Kuoleman kaipuu tuossa kappaleessa liittyy juuri aikaan jolloin olin lapsi ja rankasti koulukiusattu. Jatkuvat, joka päivä toistuvat suunnattomat häpeän kokemukset aiheuttivat minussa totaalisen arvottomuuden tunteen. Jopa niin voimakkaan, että halusin kuolla. Toisaalta kappaleesta noussut suunnaton suru liittyy siihen tosiasiaan, etten vielä tähän hetkeen ole päässyt kosketuksiin tuonne syvälle sisimpääni kätkettyyn suruun siitä kaikesta pahasta mitä täysin syyttä lapsuudessani jouduin kokemaan. Nyt sen on aika päästä vapauteen. Aivan samoin kuin minunkin tuosta tunteesta ja sen vaikutuksesta tämän päivän minuuteeni.

Tuo pikkupoika jota kohdeltiin kaltoin, on nimittäin kasvanut tässä matkanvarrella mieheksi, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja tiedostaa terveellä tavalla omat rajansa. Rajat joiden yli kukaan ei enää kävele. Olenhan pikkuhiljaa kääntänyt tuon suunnattoman arvottomuuden, terveeksi itsensä arvostamiseksi. Yhdeksi vahvaksi osaksi tämän päivän minuuttani ja sitä tietoisuutta joka tuolla sisälläni yhä olevalla pikkupojalla tänä päivänä on itsestään. Arvostetaan siis itseämme sen, ettemme polkisi omaa arvottomuuttamme peittääksemme toisia. Tänään on ehkä aika antaa surun tulla, jotta huomenna voisin hymyillä taas hieman aidommin.

Loppuun haluan todeta pienestä sydämestäni kiitokset sinulle Paula. Kappaleesi nimittäin liikutti sisintäni käsittämättömällä tavalla. <3

Todella pitkään meni että löysin lopulta tieni tähän hetkeen. Hetkeen jossa hyvin vahvasti koen saavuttaneeni sisälleni rauhan. Tilan jossa jokainen asia on asettunut sille kuuluvalle paikalleen. Toisinsanoen tila, jossa kaikki on hyvin.

Vuosia ja vuosikymmeniä harhailin tuolla jossain. Kuin tiedostaen että etsin jotakin. Silti yhtään ymmärtämättä sitä mitä oikein olen etsimässä. Ymmärtäen tänään yhden elämäni tärkeimmistä paradokseista. Minun tuli suostua kokemaan olevani totaalisen hukassa, löytääkseni perille tuohon tilaan. Tilaan, jossa itse matka on tärkein, ei niinkään määräänpää, saa se milloin koen sen saavuttaneeni. Sillä toisaalta juuri tuo matka on itsessään perille pääsemistä päivästä toiseen.

Helpolla tämä kaikki ei ole tullut, mutta toisaalta ymmärrän tänään myös sen että yhtään tämän helpommalla juuri minä en olisi tähän itseäni "päästänyt", Olen todellakin tarvinnut kaiken sen mitä elämä minulle tarjoili, kyetäkseni luopumaan suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttäni. Ymmärtääkseni sen, että juurikin kaikki se mitä "tavalliset ihmiset" pitävät, aivan samoin kuin itsekin aikanaan pidin, totaalisen hölmönä, lapsellisena haihatteluna, sinisilmäisyytenä, onkin juuri se mitä läpi elämäni olen etsinyt. Elämän tarkoitus. Siis minun kohdallani.

Se onko se silti se, mikä sinun elämäsi tarkoitus on, sitä en tiedä. Itseasiassa yksi tämän sisäisen rauhani mahdollistaja on tietoisuus siitä, etten itseasiassa enää tiedä mistään mitään. Sillä minun ei tarvitsekaan tietää. Riittää että lepään siinä luottamuksessa, että kaikki se mitä minun tarvitsee tänään "tietää", näytetään minulle tämän käsillä olevan päivän aikana ja kuluessa, kun vain maltan hidastaa tahtiani sen, että kykenen kuuntelemaan sisintäni siinä määrin, että kaikki tarpeellinen tähän hetkeen suostuu minulle avautumaan.

Esimerkkinä voin tässä kertoa hieman tämän hetkisestä työstäni. Sain siitä varsin vahvan intuition jo muutama vuosi sitten. Jätinhän tuolloin sikseen, yhden suurimmista haaveistani tuolloin. Haaveilin ja olin tuon haaveen ohjaamana kouluttautunut ohjelmistosuunnittelun ammattilaiseksi. Ajatellen, että vielä joku päivä perustan yrityksen, joka tulee lyömään laudalta itse Microsoftin. No ei nyt sentänsä. Tämä on yksi esimerkki siitä suuruudenhulluudesta jonka vallassa minun tuli vuosikymmeniä elää, päätyen kerta toisensa jälkeen nöyryytetyksi, oppiakseni edes hieman sitä nöyryyttä, jota elämä minulle halusi opettaa.

Nyt aikaa tuosta suunnitelmastani on kulunut osapuilleen nelisen vuotta. Tuona aikana olen saanut kiertää ympäri Suomen, tavaten todella paljon, todella hienoja ihmisiä. Silti kaikki tämä siksi, että osaisin pysähtyä. Lakata säntäilemästä ja suorittamasta elämää. Olemaan itseni äärellä. Kyetäkseni pysähtymään olemaan läsnä myös toiselle ihmiselle.

Tälle aamua heräsin jostain syystä taas ennen viittä. Aikoinaan olisin kironnut tällaiset aamut alimpaan helvettiin. Kironnut väsymystä ja sitä etten voi nukkua silloin, kun voisin nukkua. Kiroamisen sijaan, istuskelin totuttuun tyyliini, siemaillen aamukahvia nojatuollissa, pohdiskellen sitä mitä elämä nyt minulle kenties haluaa tarjota, tämän aikaisen herätyksen avittamana.

Jos pinnallista minääni, eli egoani kuuntelisin, se kertoisi minulle sen kuinka seuraavien vuosien aikana tulisin laajentamaan tätä yritystoimintaani koko maan kattavaksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuudeksi, jossa jokainen apua haluava ihminen tulisi kohdatuksi. Rahaahan tuo tuollainen vaatii ja paljon, mutta suuruudenhulluissa ajatuksissani, mielikuvitukseni laukatessa, nuo miljoonat, ovat vain numeroita, joita aikanaan pelihimon vallassa katselin rullaavan pelikoneiden näytöillä. Minun ja unelmieni väliin kun nuo numerot eivät tule - ajattelin vielä tuolloin. Toisin kävi. Nimittäin juuri niin, kuin pitikin käydä, jotta tässä hetkessä tuonkin asian sisäistän kuten tässä hetkessä kohdallani kuuluukin.

Mutta joo, siis tämän aamuiseen pohdintaani. Kun päästin tuosta egon ajatuksesta irti. Todeten sen olleen taas kerran vain yksi suuruudenhullu suunnitelmani, ymmärsin kuulla sen aidon äänen sisältäni. Äänen joka sanoi "Vain tämä päivä", se riittää. Ei tarvitse elää tuolla jossain. Tavoitella tuota jotakin. Saavuttaa sitä. Tätä. Tuota. Ja vielä hieman enemmän. Riittää kun olet tässä. Juuri tässä ja nyt. Tällaisenaan.

Saattaa kuulostaa varsin omituiselta ajatuksen juoksulta. Sitähän se todellisuudessa onkin. Omituista, mutta samalla, kaiken paikoilleen asettavaa. Sitä kuuluisaa luottamusta, josta todella moni ihminen tänä päivänä puhuu ja kirjoittaa, siltikään ymmärtämättä mitä se todellisuudessa oikeasti onkaan. En sano että minäkään sitä oikeasti ymmärrän. Silti voin siitä kirjoittaa lähinnä siitä näkökulmasta, tai paremminkin siitä kokemuksesta jonka tänä aamuna sain taas aikaisessa aamussa kokea. Sisäinen rauha. Tila jossa kaikki se mitä ei ihmismieli ymmärrä, onkin paradoksaalisesti kaikki se missä on piilotettuna kaiken järkevyys. Siis toisinsanoen kaiken järjettömyys. Tila jota ei voi kuvata, mutta jonka kokemisessa kiteytyy kaiken tämän tarkoituksettoman tarkoituksellisuus. Elämä itse.

Uskon että vaimoni taas kerran saa todeta lukeneensa tätä tekstiä tiettyyn pisteeseen. Pisteeseen jossa hän tuumaa lopulta taas loputtoman monennen kerran samat sanat, joita hän melkoisen useasti minulle toteaa, puhuessani hänelle jostakin siitä mitä viime vuosina olen sisimmässäni saanut kokea: "Anteeksi rakkaani, mut mä en valitettavasti ymmärrä yhtään mistä sä puhut." Johon minä totean rauhallisesti: "Ei se haittaa. En minäkään ymmärrä. Kunhan koen." :)

Elämä nimittäin on äärimmäisen hieno seikkailu, juuri siinä hetkessä, kun ihmisen vajavainen ymmärrys hiljenee ja maailmankaikkeuden puhtain voima valtaa alaa. Siinä hetkessä nimittäin Rakkaus puhuu ja minä vaikenen.

Kuten sanoin, tätä on mahdoton yrittää sanoiksi pukea, joten en edes yritä. Totean vain taas kerran, kiitos aikaisen aamuherätyksen päässeeni tilaan, jossa kaikki on hyvin. Tilaan jota kutsun sisäiseksi rauhaksi.

Elämä on seikkailu, sanotaan. Kohdallani voin satakymmenen prosenttisesti allekirjoittaa tuon lauseen. En osannut kuvitellakaan joskus kun toivottomuudessani yritin epätoivon vimmalla päättää kurjan, maallisen vaellukseni, mitä kaikkea elämä olisi varalleni suunnitellut. Tänään minulla on jo pienoinen häivähdyksenomainen visio siitä.

Kuten tässä jo useampaan otteeseen olen todennut, elän tässä hetkessä todeksi yhtä suurimmista unelmistani. Saaden tehdä työtä, jota koko pienestä sydämestäni rakastan tehdä ja jossa koen, että juurikin tuo seikkailu on tarjoillut minulle kokemukset, joista tässä työssä ennenkaikkea on suunnattomasti hyötyä. Päihdetyö. Kovasti aliarvostettu homma, jota ilman kuitenkaan nykyhetken kotimaassamme ei tultaisi toimeen. Lisäksi kun tässä hetkessä saan tätä työtä yrittäjänä tehdä, niin kaiken siihen liittyvän vastuun vastapainona on myös tiettyjä vapauksia, joista yksi suurimmista on tänään se, että voin itse määritellä omaa työaikaani ja sen vuoksi olenkin päiväni suunnitellut siten, että joka päivä minulla on hetki joko aamusta ennen töitä tai illasta töiden jälkeen, jolloin voin rauhassa ja kiireettä, ottaa aikaa luonnossa liikkumiseen tai vaikka vain hetkelliseen rauhoittumiseen siellä. Yöpyillessäni nyt säännöllisesti Peurungassa, tähän tarjoutuu varsin oivat olosuhteet. On vehreää luontoa, vesistöä ja mikä parasta, ennenkaikkea rauhaa nauttia siitä.

Mutta itse asiaan. Tämän aamun mietiskelyssäni, minulle tuli taas kerran yksi oivallus tästä kaikesta. Ihmellistä kaikessa se, kuinka oppiessani hiljentymään aidosti kuuntelemaan elämää, se opastaa minut oikeasti tärkeiden asioiden äärelle, ilman että minun tarvitsee näiden asioiden eteen ponnistella tai pinnistellä yhtään. Juuri tuosta hiljentymisestä johtuen, olen oppinut elämässä tähän hetkeen sen, että siihen ohjautuu joka päivä juuri niitä ihmisiä jotka minun on määrä matkallani kohdata. Ehkä nyt miettien, tässä kaikessa on vain kyse siitä, että kykenen luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä vapaudun asettamasta elämälle vaatimuksia sen suhteen, kenet haluan missäkin hetkessä kohdata. Kohtaan nimittäin joka päivä ihmisen ja ihmisiä jotka minun on matkallani tarkoitus kohdata ja jokaisesta kohtaamisesta kumpikin osa puoli saa juuri sen mitä siihen hetkeen kipeimmästi elämässään tarvitsee. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Heti taikka myöhemmän ajankohdan oivalluksen saattelemana.

Matka totaalisesta yksinäisyydestä, armottomien sosiaalisten pelkojen alta tähän päivään ei todellakaan ole ollut kivuton. Mutta tässä hetkessä olen kiitollinen kaikesta. Onhan tuo kipu kuin kysynyt minulta olenko halukas kohtaamaan oman itseni vääristymät, suhteessa toisiin ihmisiin ja itseeni. Ollessani halukas ja suostuvainen, olen kuin palkkioksi omasta osuudestani saanut matkan, jollaista en villeimmissäkään unelmissani kohdalleni osannut kuvitella. Parasta tässä matkassa ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka tuon varrella olen saanut ja saan yhä kohdata.

No sitten itse asiaan. Kaikesta tästä minulle nousi ajatus siitä että haluan antaa edes osan tästä kaikesta eteenpäin. Kuunnellessani sisintäni, sieltä nousi ajatus siitä, että nyt kun minulla on ollut ajankohtaista miettiä tuota suunnitteilla olevaa kirjaani, niin tähän projektiini liittyen, ajattelin järjestellä pari kokonaisuutta. Ensiksikin, ajattelin tiedustella tätä kautta kiinnostusta ihmisiltä osallistua omalla panoksellaan tuohon kirjaani. Tarkoitus olisi siis se, että tapaisin kirjaani liittyen tietyn määrän ihmisiä, joiden kanssa istahtaisin jossain sopivassa hetkessä kiireettä alas ja juttelisin elämästä. Näistä keskusteluista nousseista ajatuksista sekä tällä matkallani saaduista oivalluksistani kirjoittaisin sitten eräänlaisen matkaoppaan matkalle, jonka ainakin omakohtaisesti miettien koen olevan yhden tärkeimmistä matkoista mille ihminen voi elämässään tulla lähteneeksi. Matkalle kohti syvintä sisintään. Matkalle sisäiseen lapseemme.

Jos sinua siis on kiinnostanut lueskella kirjoituksiani tai muita ajatuksiani netissä ja koet että sinulla saattaisi olla jotakin mitä haluat kanssani matkallani jakaa, niin ottaisitko rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com) niin voisimme jossain sopivassa hetkessä ottaa jonkun tunnin aikaa ja istahtaa alas juttelemaan elämästä. Voin vakuuttaa omien kokemusteni kautta sen, että mitä avoimemmin ja ennakkoluulottomammin tähän mukaan lähdet, sitä enemmän tuosta kaikesta voit kenties myös itsellesi saada.

Toinen tähän liittyvä kokonaisuus on muhinut pääsäni jo tovin aikaa. Nyt koen että se voisi olla osa tätä kirjaprojektiani. Olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että olen matkallani saanut riisua loputtoman määrän erilaisia valheellisia rooleja, joiden alle olen syystä tahi toisesta piiloutunut. Tästä riisuuntumisesta johtuvasta vapauden kokemuksesta, haluaisin myös antaa jotakin eteenpäin. Sen vuoksi toivoisin voivani järjestää, nyt aluksi niiden ihmisten kanssa jotka minuun yhteyttä ottavat, tilaisuuden jossa kokoonnuttaisiin jossain sopivassa hetkessä yhteen, tilaisuuteen jossa pääteema olisi aitous. Tilaisuus johon tullessa ihminen voisi luottaa siihen, että olipa kuka tai mitä tahansa, tuon yhden illan ajan hän voisi olla aidoimmillaan oma itsensä. Ihminen ihmisille.

Jotenkin kun olen matkallani oppinut luottamaan elämään, niin uskon vahvasti siihen että kun en tätä kokonaisuutta omilla aikatauluilla tai muillakaan vaatimuksilla pilaa, niin tästä tulee vielä kokonaisuus josta on varmasti monelle hyötyä. Ei vähiten minulle itselleni, sillä juurikin toisten ihmisten kautta olen pala palata saanut sen, mitä minulla tänään on. Vapaus elää ja olla.