Toinen mahdollisuus

Moni meistä kulkee läpi elämänsä, etsien onnea, onnellisuutta. Mutta kuinka moni meistä lopulta tietää, mitä onnellisuus aidoimmillaan edes on.

Minä muiden muassa olen etsinyt tuota tilaa läpi elämäni, tässä hetkessä tullen toteamaan sen tosi asian, etten edes mahda itse tietää mitä tuo lopulta on.

Joskus aikanaan ajattelin niin, että onnellinen ihminen on sellainen, jolla kaikki asiat on kunnossa. Mutta kuinka moni meistä voi lopulta rehellisesti sanoa kokevansa juurikaan koskaan saavuttaneensa tuollaista tilaa. Faktahan on kuitenkin se, että ihminen kovin harvoin osaa pysähtyä elämässään siihen hetkeen, jolloin toteaisi saavuttaneensa kaiken, ollen sen myötä onnellinen. Ainahan voi saada jotakin lisää tai saavuttaa jotakin suurempaa. Mutta onko onnellisuus lopulta edes sidoksissa siihen mitä ihmisellä on tai mitä hän on saavuttanut elämässään.

Kuten totesin, minä olen harhaillut läpi elämän, kuvitellen onnellisuuden olevan tuolla jossain. Kerta toisensa jälkeen todeten hapuilleeni ilmaa käsieni välissä.

Lopulta juuri nyt ymmärtäen omaan elämääni taas kokolailla tärkeän seikan. Entä jos onnellisuus on tila, joka ei olekaan saavutettavissa omilla teoilla, saati suoritteilla. Entä jos onnellisuus onkin piilotettuna siihen, että kykenee luopumaan kaikesta yrittämisestä. Entä jos onnellisuus tuleekin luo, kun lakkaan juoksemasta sitä pakoon, yrittäen epätoivon vimmalla saavuttaa sen.

Elämä on varannut minulle varsin monivivahteisen ja vaihderikkaan matkan itseni äärelle. Kuin haluten osoittaa minulle kaikin mahdollisin keinoin sen, että elämä itsessään riittää tekemään minusta onnellisen, jos vain kaiken itseriittoisuuteni, kykenen tuon onnellisuuden itselleni sallimaan.

Yksi tärkein oivallus taas kerran tällä vaihderikkaalla matkallani tulee tässä. Onnellisuus ei ole sidoksissa siihen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Saati siihen, mitä kuka tahansa toinen minusta miettii. Tärkeintä minulle on ollutkin juuri luopuminen siitä harhasta että onnellisuus olisi tunne tai sidoksissa siihen, kykenenkö elämään siten, että kaikki ihmiset ympärilläni hyväksyisivät minut tällaisenaan.

Olen siis toisinsanoen itse seissyt oman onnellisuuteni esteenä. Miksi ihmeessä? Siksi, koska olen kuvitellut onnellisuuden olevan riippuvainen siitä, miltä minusta tuntuu.

Kun tunnetilat vaihtelee ja niiden seurauksena syntyy samalla loputon määrä ajatuksia, joihin sitten opittuani aina reagoimaan, on elämäni ollut yhtä suurta, päätöntä säntäilyä edestakas.

Kuten jo monta kertaa aiemmin olen kiitollisena todennut, onneksi elämä tietää paremmin. Niin nytkin. Se on nimittäin rakkaudellisesti ohjannut minut tilanteeseen, missä enää ei ole juurikaan mahdollisuutta yrittää enempää. Saati pyrkiä vakuttamaan toisia ihmisiä omasta erinomaisuudesta asioissa. Sensijaan olen tilanteessa, missä lähestulkoon kaikki mahdollinen on yritetty ja pyritty. Siis kaikki mahdollinen, mikä inhimillisin voimin on mahdollista. Asiat on lopulta vain yksi kerrallaan nivoutunut kahta tiukempaan solmuun, mitä kovemmin olen yrittänyt noita solmuja aukoa.

Entä kun elämässä on tilanne, et lähestulkoon jo liian moni asia on solmussa, koenko olevani epäonnistunut tai onneton? Päinvastoin.

Ymmärtäessäni ja hyväksyessäni kaiken tämän olleen itselleni tarpeen, voin levollisena huokaista syvään ja kiitollisena todeta sen, että nyt viimein on aika lakata yrittämästä. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan.

Onnellisuus on tämä hetki. Tila, jossa minulla on lupa kokea kaikki nämä tunteet, joita viime vuosien seikkailu sisimmästäni nostaa. Syyllisyyttä vääristä valinnoista. Häpeää siitä, millä mallilla asiat ovat. Pelkoa siitä, millätavoin elämä tästä eteenpäin etenee. Riittämättömyyttä siitä, etten edelleenkään ole oppinut elämään siten, etten kerta toisensa jälkeen olisi elämässäni umpikujassa.

Mutta! Kuten aiemmin totesin, onnellisuus ei ole sidoksissa tunteisiini, saati olosuhteisiin. Onnellisuus on sitä, että kaikki tunteet on lopulta sallittuja. Ovathan ne yksi inhimillisyyteni perusta. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olen onnellinen siitä, että juurikin näiden olosuhteiden myötä minulla on oiva tilaisuus kohdata noita edellä mainitsemiani tunteita itsessä ja sen myötä vain yhä selvemmin todentaa se, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki mahdollinen elämässä huutaisi sen puolesta että olisi kaikki syy olla onneton.

Mikä elämässä on lopulta tärkeää. Raha? Mammona? Materia? Vai kenties jokin ihan muu.

Kun tässä aikalailla laajalta skaalalta on saanut ja yhä tänäänkin saa seurata ihmisten elämää, tulee väistämättä miettineeksi sitä, että mikä on se perimmäinen motiivi ihmisten tekemisissä. Nykyaikana joka puolella näyttää siltä, että se mikä määrittää ihmisen elämää, on raha ja se kuinka tuottava lopulta olet. Jos syystä tahi toisesta tiput tuosta tuottavuuden kehästä ulos, puhutaan syrjäytymisuhasta.

Mutta entäpä jos ihan järjenvastaisesti asia ei välttämättä olisikaan noin yksioikoinen. Entä jos kyse tuossakin olisi vain siitä, että osa meistä tahkoaa ja tuottaa elämässään rahalla mitattuna jotakin, osan tuottavuuden ollessa jotakin ihan muuta kuin rahalla mitattavaa.

Tämä kaikki pohdinta lähti siitä, kun paikansin itsessäni parikin vallalle päässyttä vanhaa kieroumaa. Kun talouden saralla kokee haasteita, kuin huomaamattaan ajattelee noiden taas määrittelevän minut ihmisenä. Eli jos epäonnistun esimerkiksi yrittäjyydessä, merkitsee se automaattisesti sitä että olen epäonnistunut ihmisenä. Kissan viikset sanon minä. Olen nimittäin tässä sissikoulutuksessa, jota elämäksi kutsutaan, oppinut nimittäin sen, että juurikin ne tapahtumat, joita tavallisesti pidetään epäonnistumisena, opettavat kaikista eniten, samalla kuin ohjaten minua oikeaan suuntaan elämänpolullani.

Toisaalta kun katson taaksepäin elämääni, voin rehellisesti todeta sen, että yhtäkään asiaa en tekisi toisin, vaikka siihen mahdollisuus siunaantuisi. Sillä kaikki nuo tapahtumat ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka tässä päivässä olen. Sensijaan tästä päivästä noiden menneiden oppien kautta pyrin tekemään päivän, jota voin jälkikäteen tuumia siten, että olen elämässä jotakin kommelluksistani oppinut.

Kyse kun lopulta aina on tästä päivästä. Se mitä oli vuosi sitten, ei sinällään ratkaise mitään. Se mitä tänään olen, ratkaisee paljonkin.

Juuri nyt, tässä päivässä, tässä hetkessä haluan olla ihminen, jota toisen ihmisen olisi suht helppo lähestyä, olipa kysymys minkälaisesta asiasta tahansa. Tämä kaikki siitä syystä, kun itse kokemuksesta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisen on lopulta myöntää se, ettei yksin enää jaksaisikaan taistella, vaan tarvitsisi toista ihmistä rinnalleen kulkemaan. Juuri tuollainen rinnallakulkija toivoisin itse olevani. Ihminen, joka ei ota toiselta pois, hänen itselleen tärkeätä oppiläksyä, vaan sensijaan vain rauhassa askeltaisi vierellä peilaten asioita omien kokemustensa valossa.

Loppuun totean vain sen, että riippumatta siitä, mitä elämä minulle jatkossa tarjoilee, koen oppineeni yhden tärkeimmistä läksyistä ihmisen elämässä. Olemme täällä toinen toistamme varten. Emme suinkaan toinen toisiamme vastaan. Kun jokin haaste elämässä pakottaa ihmisen pyytämään apua toiselta ihmiseltä, saattaa tuosta ongelmasta lopulta koitua ihmiselämän tärkein siunaus. Kokemus siitä, kuinka toinen ihminen voi oikeasti tukea toista ja tuosta kaikesta kehkeytyä elämänmittainen, yhteinen matka.

Kyse on tästä päivästä ja siitä, millä motiivilla tähän päivään lähden temppuilemaan. Jos motiivina taustalla on itsekäs ’Minä minä, minulle minulle’-asenne, voi olla varma siitä, että vaikka elämä olisi täynnä kaikenlaista kiiltävää ja kimalteista, sisimmästä jää kokematta se kaikista tärkein asia, mutta tuosta asenteesta pienin askelin luopumalla huomaamaan myös ympärillään olevia ja eläviä ihmisiä, voi yhtäkkiä huomata itse omassa sisimmässään jotakin kimaltavan.

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman osaltani sanoittaa tätä kaikkien ja jokapuolella hehkutettavaa asiaa. 100-vuotias Suomi.

Sen mitä itse tätä kaikkea olen sivusta seurannut, niin en voi välttyä siltä että tässä kaikessa hehkutuksessa on paikoitellen koomisiakin piirteitä. Lähinnä siitä syystä, millä tolalla asiat tässä rakkaassa kotomaassamme tänään ovat.

Meidän tulisi olla samalla globaaleja, että myös omasta itsenäisyydestä ylpeätä kansaa. No olemmeko? Enpä nyt tiedä.

Lähinnä huvittavan tästä kaikesta hurmoshenkisyydestä tekee pari seikkaa. Ensiksi se, millä tavalla kohtelemme omia vanhuksiamme että toisaalta se kuinka tähän globalisaatioon suhtaudumme.

Tänäkin juhlapäivänä tuhannet vanhukset viruvat vaihtamattomissa vaipoissa, ihmisten keskittyessä kinastelemaan siitä onko maahanmuuttopolitiikka oikealla tolalla vaiko ei. Toisaalla hyvävaraiset kartuttavat osinkojaan, poliitikkojen riistäessä vähävaraisilta vähimmätkin varat.

Sitten ihmetellään miksi maassamme on niin paljon pahoinvoivia kansalaisia. Syykin siihen löytyy helposti. Kaikki raha syydetään maahanmuuttajille. Höpsistä sanon minä.

Maassamme on niin paljon pahoinvointia ainoastaan muutamasta syystä johtuen. Ensiksi se että lähestulkoot jokainen meistä on saanut kasvaa ympäristössä joka on moninverroin parempi kuin monella muulla tänäpäivänä on. Tuosta seurauksena se, että esimerkiksi tänään vuosisadan kestäneestä itsenäisyydestä johtuen täällä on kasvanut kansakunta, jonka itsepäisyyttä ei ihan helpolla hakkaa kukaan toinen. Huono puoli tuossa itsepäisyydessä lähinnä se, kun se kanavoidaan pääsääntöisesti toissijaisiin asioihin. Kinasteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä missäkin. Lopulta kinaaminen äityy sellaisiin mittasuhteisiin, ettei lopulta edes kinaajat itse ymmärrä välttämättä mistä edes kinaavat. Tärkeimpänä motiivina vain ja ainoastaan se että osoittaisi itse olevansa oikeassa, toisen osoittautuessa vääräksi.

Eikä lopulta tarvitse edes pitkään pysähtyä paikoilleen, havaitakseen se, mistä tämä kaikki lopulta kumpuaa. Itsestäänselvyydestä.

Kun ihmisen itsenäisyydestä tai mistä tahansa ihmiselämään liittyvästä asiasta ajansaatossa kehittyy itsestäänselvyys, se lopulta menettää merkityksensä. Kun meillä on riittävästi kaikkea, alamme haluta jotakin sellaista, mitä todellisuudessa emme edes tarvitse.

Vasta silloin, kun ihminen on oikeasti vaarassa menettää jotakin itselle todella rakasta, ollaan aitojen oikeiden asioiden äärellä. Muistan elävästi kuinka Arman Alizad totesi Viimeinen ristiretki ohjelmassa seurattuaan totaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, heillä ei ole kerrassaan mitään, mutta silti heillä on toisensa. Tiivis yhteisö.

Tuota tiivistä yhteisöä, yhteisöllisyyttä kaivattaisiin meillä täälläkin. Vieläpä niin, ettei tuon rakentumiseen tarvitsisi olla tämän tänäpäivänä itsestäänselvyytenä pidetyn itsenäisyyden edes uhattuna. Kysymys kun lopullaan on varsin yksinkertaisesta asiasta. Siitä mihin tämä kansa tuon itsepäisyytensä lopulta kanavoi. Sillä jos oikein kanavoituna sillä on varmistettu aikanaan pienen maamme itsenäisyys, miksei sillä varmistettaisi myös se että tämä itsenäinen kansa voisi omassa maassaan hyvin.

Itsenäisyys. Itsepäisyys vaiko itsestäänselvyys.

Onnea Suomi! Kiitos veteraanit! <3

Luopuminen. Jos tuota käsitettä hetken rauhassa miettii ja mutustelee, niin mistä lopulta joudumme luopumaan, siirtyessämme jostain tutusta ja turvallisesta, johonkin itselle uuteen yhtälöön? Kontrollista. Omista mielen luomista kuvitelmista sen suhteen että tässä paikoillaan pysymisessä kaikki on hyvin vaikka kaikki merkit kirkuisivat kaiken olevan päin persettä. Ihminen pelon ohjaamana on mestari rakentamaan itselleen turvaa mistä tahansa. Rutiineista, tavoista, tottumuksista, asioista, tavaroista, ihmisistä, oletuksista, tulkinnoista, analyyseistä jne. jne. jne.

Kaikille on olemassa yksi yhteinen nimittäjä. Olemattomuus. Sillä eihän mikään edellä mainituista kuitenkaan vastaa todellisuudessa ihmisen tarpeeseen kokea olevansa turvassa. Tuo aito turvassa olemisen tunne on olemassa vasta silloin kun ihminen joutuu luopumaan kaikesta, silti todeten olevansa kannettu. Rakastettu.

Miksi siis luomme tuota turvaa itsemme ulkopuolelta, kun tuo turva on kuitenkin alunalkaen rakennettuna sisimpäämme. Siksi, koska on paljon helpompi kuvitella hallitsevansa elämää mitä erilaisimpien turvarakennelmien kautta, kuin se että uskaltautuisi oikeasti sukeltamaan sisimpäämme.

Yksi suurimmista esteistä tuolle sukellukselle on ihminen itse. Ihminen joka luulottelee läpi elämänsä olevansa niin pirun fiksu, että tuossa fiksuudessaan ratkoo itse kaikki eteen tulevat ongelmat. Todellisuudessa ymmärtämättä yhtään olevansa vain liiankin fiksu omaksi parhaakseen.

Enkä minä ole poikkeus. Vaikka vuosia ja jo vuosikymmeniä olen saanut luopua mitä erilaisimmista turvamekanismeistä, yhä tänäänkin elämä tarjoilee juuri minulle rakkaudella räätälöityjä ärsykkeitä kuin kysyen, yhä vieläkö olet halukas takertumaan johonkin, vai joko vihdoinkin alat ymmärtää sen että päästämällä irti, tulet saamaan kaiken mitä ikinä tarvitset ja itseasiassa paljon paljon enemmän.

Tähän kohtaan minulla olisi tarjoilla loputon määrä oman elämäni esimerkkejä tuosta vääränlaisesta takertumisesta. Pelkästään jo erilaisina riippuvuuksina liki parisenkymmentä. Puhumattakaan mitä erilaisimmista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, jotka toinen toistaan tiiviimmin nivovat minut kiinni turvallisuuden tunteeseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Juuri tähän hetkeen voin syvään huokaisten kiitollisena elämälle todeta sen, että jostain syystä olen siinä onnellisessa asemassa elämääni, etten enää kykene valehtelemaan itselleni, pyrkien takertumaan mitä ihmeellisimpiin tapoihin, tottumuksiin, rutiineihin, saati uskomuksiin. Toisaalta ymmärtäen myös sen, että mikäli haluan uskoa joulupukkiin, ei tuota uskoa horjuta kukaan, sikäli kun asiaan oikein todella takertuisin. Suurin osa aikuisista pitäisi minua kenties hieman jälkijättöisenä, mutta toisaalta totuuden nimessä todettakoon, että melkoisen moni pitää minua sellaisena ilman joulupukkiin uskomistakin.

Loppuun kerron yhden omakohtaisen esimerkin asiasta, johon tiedän surullisen monen ihmisen tänäkin päivänä oman turvallisuuden tunteen takaamiseksi takertuvan. Nimittäin raha.

Kas siinä asia joka on riepotellen ravistellut minua suuntaan, jos toiseen elämässäni. Joskin sillä tavoin, etten juurikaan lapsuutta lukuunottamatta ole saanut paljoa turvallisuuden tunnetta kyseisen asian tiimoilta tuta. Juuri nyt totean, että onneksi en. Sillä jos olisin, en koskaan olisi ollut pakotettu sukeltamaan sisimpääni. Saati tuon sukelluksen seurauksena ymmärtänyt sitä että mihin aito, oikea turvallisuus kulminoituen rakentuu. Kun sensijaan olen vuodesta toiseen saanut taistella kyseisen asian kanssa, olen tullut todentaneeksi sen, ettei rahan varaan rakennettu turvallisuuden tunne lopulta kestä kovinkaan kummoisia myrskyjä, saati myllerryksiä. Siitä huolimatta suurin osa ihmisistä ajattelee rahan olevan yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Toisaalta totta, toisaalta täyttä tarua. Ilman rahaa on likimain mahdoton selvitä elämässä, mutta toisaalta rahalla et silti saa mitään mikä oikeasti merkitsee jotakin pienen ihmisen elämässä. Rahalla voi ostaa itselleen turvaa ja tukea, mutta tuon ollessa vain silmänlumetta, ei tuo kokemuksena ole kovinkaan kattava, saati kestävä. Puhumattakaan siitä, että rahalla alettaisiin hankkia turvaa kartuttaen sen määrää erinäisillä tileillä tai sijoituksilla.

Älkää silti käsittäkö väärin. Raha on hyvä olla olemassa. Tasan niin kauan kun siihen ei väärällä tavalla takerruta. Toisaalta sama yhtälö kaikessa muussakin. Niin kauan hyvä, kun mikään asia ei mene ylitse muiden.

Todellinen turva ja luottamus koetellaan vasta siinä kun elämä raadollisesti repien riuhtoo ihmisen irti juuriltaan. Kun ei enää yksi kertaisesti ole olemassa yhtikäs mitään mihin tarrautua. Juuri tuossa hetkessä, alastoman paljaana ollessa, elämä vaivihkaa kuiskaa ihmiselle, luotatko nyt minuun vai vieläkö haluat takertua johonkin. Joissain tapauksissa jopa aikaisemmin, mutta viimeistään tuossa kohtaa ihminen on niin suunnattoman pelon vallassa, että tarttuu siihen viimeiseen mahdolliseen kuvitelmaansa siitä, että itse hallitsee omaa elämäänsä. Tuossa sysimustassa epätoivon hetkessään yrittäen riistää itse itseltään hengen. Itse kun aikanaan tuota suunnatonta pelkoa elin ja hengitin vuosia, niin ymmärrän ihmistä joka tuohon ratkaisuun päätyy. Toisaalta surullisena miettien sitä, kuinka paljosta ihminen tuossa ratkaisussaan jääkin elämässä paitsi. En nimittäin ikinä olisi noissa sysimustissa sykloneissa syöksyillessäni osannut aavistaa kuinka paljon hyvää elämässä minulla oli vielä kokematta.

Tänään hieman kuin sivusta seuraten ihmisten elämää, ymmärrän täysin miksi meillä ja maailmalla on meneillään kaikkea tätä mitä nyt on. Ihminen joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa silmästä silmään, ymmärtääkseen lopulta mikä tässä elämässä loppupeleissä on se kaikista merkityksellisin asia. Ei enempää eikä vähemmän kuin rakkaus. Asia jota ilman ihminen harhailee läpi elämänsä takertuen mitä ihmeellisimpiin asioihin ja oletuksiin, pyrkiessään vaimentamaan edes hetkeksi sen huutavan kaipuun joka hänelle jo syntyissä on sisäänrakennettu.

Millään muulla asialla ei lopulta ole yhtään mitään merkitystä ja hassua sinällään, niinkauan kuin ihmisellä on ihan mitä tahansa muuta, hän tuon tärkeimmän asian onnistuu elämässä kuin huomaamattaan sivuuttamaan.

Minun tuli aikanaan menettää kaikki. Lopulta myös järkeni, jotta kykenin keskittymään kääntämään katseeni siihen mitä vaille olin läpi elämäni jäänyt. Siihen armolliseen kokemukseen siitä että on rakastettu ja sen myötä kannettu juuri tällaisenaan. Sillä, jos jollakin on merkitystä. Kaikki muu on vain harhaa.

Onko elämäsi hektistä? Jatkuvaa kiirettä? Tapaamisia, kokouksia, palavereita, kehittämiskeskusteluja? Vai ihan kaikkea muuta.

Olitpa kiireinen, uraa ja statusta tai brändiä luova uraohjus tai ihan vaan tavallinen, kiirettä kammoksuva ihminen, haastan sinut seuraavanlaiseen kokeeseen.

Pysähdy tietoisesti jossain sopivassa hetkessä viideksi minuutiksi hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole yhtikäs mitään ärsykkeitä.

Veikkaan, että mitä hektisempää elämäsi on, sitä pidemmän ajanjakson tämän kokeen onnistuminen kohdallasi edellyttää. Eli jos viisi minuuttia ei riitä, voit halutessasi venyttää harjoituksen kestoa haluamallesi tasolle. Senverran varoituksen sanaa, että tämä koe voi pahimmillaan muuttaa elämäsi suunnan. Näin ainakin omalla ja lukemattoman monella muulla on käynyt. Mutta älä säiky, suunta johon saatat lähteä kulkemaan, luo eteesi sellaista mitä et villeimmissä unelmissasikaan osannut uneksia. Elämän kaikkine väreineen.

Tämän harjoituksen tarkoitus kun on herättää sinut unesta. Siis siitä jota omaksi elämäksesi miellät.

Jos harjoitus kohdallasi onnistuu, sinussa herää jossain kohtaa tätä koetta mitä erilaisimpia tunteita ja ajatuksia. Tuo onkin tämän harjoituksen mielenkiintoisin osuus. Se millätavoin noihin tunteisiin ja ajatuksiin reagoit, kertoo nimittäin kokolailla paljon sinusta itsestäsi. Siis ihmisestä, jonka tulisi olla se tärkein asia elämässäsi. Sillä mitä tasapainoisempi ihminen olet, sitä todennäköisemmin myös lähelläsi elävät ihmiset voivat hyvin.

Omalla kohdallani aikanaan tämä harjoitus herätti lähinnä huvittuneen hörähdyksen. "Kaikenlaisia hörhöjä sitä onkin"-ajatuksen kera.

Mutta vasta kun oikeasti onnistuin pysähtymään itseni äärelle, säikähdin oikeasti kaikkea sitä, mitä sisältäni kumpusi.

Me ihmiset olemme nimittäin äärettömän hyviä, lähestulkoon mestarillisia itsemme pakenijoita. Ei meillä ole aikaa tällaiseen hömppään. Työt on tehtävä. Perhe elätettävä. Seuraava kokous valmisteltava. Ensiviikon aikataulutus luotava. Puhumattakaan siitä että pitäisi ehtiä viettää aikaa lasten, puolison ja ystävien kanssa. Harmi vaan että mitä kiireisimpinä itsemme pidämme, sitä vähemmän ehdimme aidosti olla läsnä missä, kenellekään ja vähiten omalle itsellemme.

Entä jos suostuu tekemään tämän kokeen? Entä jos jotakin nouseekin sisimmästäni? Entä jos se onkin jotain epämiellyttävää, jopa pelottavaa? Juuri silloin voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin uskaltautumassa matkalle sisimpääsi ja se jos mikä luo pelkoa. Joissain meissä, itseni mukaanlukien lähes käsittämätöntä kauhua. Mutta usko pois, seisot portilla, josta kulkemisen avaimet löytyvät yllättävän läheltä. Nimittäin toisista ihmisistä. Yksin jääminen kun tässä kohden merkitsee vain väärällä tavalla itseensä käpertymistå ja taas omana kokemuksena totean, ettei se vie pitkälle. Tai vie se, juuri niin pitkälle kuin oma, erinomainen järkeilysi sinut kuljettaa.

Vasta uskaltautumalla puhumaan jollekin toiselle lajimme edustajalle, alkaa tapahtua ihmeitä. Tuo toinen ihminen kun voi pahimmillaan samaistua kokemuksiisi ja voitte yhdessä ajatuksia jakaen löytää voimavaran, jonka avulla selviää elämässä mistä tahansa. Vertaistuen.

Varaudu siihen, että mielesi syöttää ja tulee syöttämään loputtoman monta erilaista selitystä sille, miksi moista humpuukia ei omassa elämässäsi ole kannattavaa toteuttaa. Eikä siinä, jos tuntuu ettei nyt ole moisen humpuukin aika, jätä sikseen. Tämän harjoituksen äärelle kun voi palata aina, halutessaan.

Sinä itse kun et lopulta karkaa yhtikäs mihinkään. Et vaikka kuinka yrittäisit.

"Erilaisuudet täydentävät toisiaan." sanotaan. Omassa elämässäni, omin kokemuksin allekirjoitan tuon lauseen täysin. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen että aivan aluksi näillä erilaisilla tulee olla jokin yhdistävä tekijä. Ilman sitä nämä työntävät toisiaan poispäin kuin magneetin samat navat.

Nykyisessä liitossa tuo lause uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Joskin niin, että sekä minun että vaimoni on ollut ensin pakko suostua tietynlaisiin kompromisseihin, muussa tapauksessa suhteemme olisi tuhoutunut jo ennenkuin se olisi edes kunnolla alkanut.

Ihmissuhteissa yleensä jos ihmiset ovat kovin erilaisia, vaaditaan aivan samoin monia kompromisseja. Tai ainakin yksi sellainen. Kummankin on nimittäin kyettävä luopumaan omista tottumuksistaan sekä ajatusmalleistaan sen että aito peilaus kahden ihmisen välillä toteutuu. Muutoin tuppaa käymään niin että rakentavasta dialogista kutistuu kahden ihmisen välinen monologi, jossa kumpikin puhuu, kuulematta, saati kuuntelematta mitä toisella on sanottavana.

Minulla on viime vuosina varsinkin ollut ilo ja kunnia opetella sekä puhumista, mutta varsinkin tuota kuuntelemisen jaloa taitoa. Paljon on molemmissa vielä kehitettävää, mutta suurin muutos aikaisempaan lienee siinä, että enää en koe lähestulkoon minkäänlaista tarvetta todistella muille oikeassa olemistani. Aikaisemmin kun tuo on addiktoituvalla persoonallani ollut likipitäen pakkomielteistä. Tänään jo osaan myöntää, kun olen väärässä.

Sitten hieman erilaiseen tarkastelukulmaan siirtyen, kerron miettineeni viimeaikoina paljonkin sitä vuoropuhelua mitä netissä nykyään käydään. Toisaalta pääpiirteittäin joko todistellen omaa oikeassa olemistaan tai toisaalta monologista dialogia käyden, jossa kukaan ei lopulta tiedä mistä alunperin edes oli tarkoitus keskustella. Sen vuoksi perustankin ihmisten kohtaamisen yhä enenevässä määrin aitoon elämään, pois virtuaalitodellisuudesta.

Olen vuosia ja taas vuosia notkunut sosiaalisessa mediassa, saaden sieltä yllättävänkin paljon ihmisenä kasvuuni. Tänään olen alkanut jo jollain tasolla vieroittautua tuolta, viimeisimpänä "siivoten" Facebookin kaverilistalta 80 prosenttia ihmisistä. Syy tähän on yksinkertainen. Haalin aikanaan itselleni tuolla ystäviä, ajatellen sen kautta jotenkin olevani enemmän olemassa. Siinä koskaan kuitenkaan tuolla onnistumatta. Toisaalta kun ihmisellä on satoja seurattavia, niin auttamatta lopulta käy niin ettei enää pysty seuraamaan edes muutamia tärkeimpiä.

Minulle some on ollut loistava kanava purkaa sisintäni ja jossain kohtaa myös siitä kasvoi riippuvuus. Mitä enemmän ihmiset "tykkäsivät" teksteistäni, sitä paremmalta se aluksi minusta tuntui. Kunnes tässäkin riippuvuudessa lopulta kävi kuten muissakin, huomasin kirjoittavani ajatuksiani, haluamatta hetkittäin niitä edes kirjoittaa ja vaikka kaikki maailman ihmiset noista olisivat tykänneet, se ei olisi poistanut sitä tyhjyyttä jota tuolla ollessa koin. Sen vuoksi olenkin aloittanut tietoisen erkaantumisen tuolta sinällään kiehtovasta ja koukuttavasta maailmasta.

Yksi surullisin seuraus tuolla someillulla elämässäni kuitenkin oli siinä, että "eläessäni" tuolla satojen ihmisten ihailtavana, ne minulle tärkeimmät jäivät lähestulkoon huomiotta. Toisaalta mitä "viisaampia" pohdintoja tuonne sain tuotettua, sitä harvemmaksi niiden kommentointi kävi. Hassua sinällään, taas kerran koin suuressa väkijoukossa totaalista yksinäisyyttä.

Tästä johtuen olenkin tietoisesti ohjautunassa aina vaan enemmän aitoihin kohtaamisiin toisten kanssa. Lähinnä siksi koska ymmärsin kaipaavani oikeita keskusteluita, oikeiden ihmisten kanssa. Nyttemmin kun tuota enemmän olen elämässäni tehnyt, sitä enemmän huomaan jäävän noista netissä tapahtuvista keskusteluista puuttumaan.

Lopuksi totean vain sen että mitä tässä viime vuosina olen ihmisiä matkani varrella kohdannut, sitä vahvemmaksi on käynyt kokemukseni siitä että olimmepa kuinka erilaisia tahansa, suostuessamme kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä, tulemme myöntäneeksi olleemme kokolailla väärässä. Minä ainakin myönnän. Olemme varsin samankaltaisia kaikki tyynni.