Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman osaltani sanoittaa tätä kaikkien ja jokapuolella hehkutettavaa asiaa. 100-vuotias Suomi.
Sen mitä itse tätä kaikkea olen sivusta seurannut, niin en voi välttyä siltä että tässä kaikessa hehkutuksessa on paikoitellen koomisiakin piirteitä. Lähinnä siitä syystä, millä tolalla asiat tässä rakkaassa kotomaassamme tänään ovat.
Meidän tulisi olla samalla globaaleja, että myös omasta itsenäisyydestä ylpeätä kansaa. No olemmeko? Enpä nyt tiedä.
Lähinnä huvittavan tästä kaikesta hurmoshenkisyydestä tekee pari seikkaa. Ensiksi se, millä tavalla kohtelemme omia vanhuksiamme että toisaalta se kuinka tähän globalisaatioon suhtaudumme.
Tänäkin juhlapäivänä tuhannet vanhukset viruvat vaihtamattomissa vaipoissa, ihmisten keskittyessä kinastelemaan siitä onko maahanmuuttopolitiikka oikealla tolalla vaiko ei. Toisaalla hyvävaraiset kartuttavat osinkojaan, poliitikkojen riistäessä vähävaraisilta vähimmätkin varat.
Sitten ihmetellään miksi maassamme on niin paljon pahoinvoivia kansalaisia. Syykin siihen löytyy helposti. Kaikki raha syydetään maahanmuuttajille. Höpsistä sanon minä.
Maassamme on niin paljon pahoinvointia ainoastaan muutamasta syystä johtuen. Ensiksi se että lähestulkoot jokainen meistä on saanut kasvaa ympäristössä joka on moninverroin parempi kuin monella muulla tänäpäivänä on. Tuosta seurauksena se, että esimerkiksi tänään vuosisadan kestäneestä itsenäisyydestä johtuen täällä on kasvanut kansakunta, jonka itsepäisyyttä ei ihan helpolla hakkaa kukaan toinen. Huono puoli tuossa itsepäisyydessä lähinnä se, kun se kanavoidaan pääsääntöisesti toissijaisiin asioihin. Kinasteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä missäkin. Lopulta kinaaminen äityy sellaisiin mittasuhteisiin, ettei lopulta edes kinaajat itse ymmärrä välttämättä mistä edes kinaavat. Tärkeimpänä motiivina vain ja ainoastaan se että osoittaisi itse olevansa oikeassa, toisen osoittautuessa vääräksi.
Eikä lopulta tarvitse edes pitkään pysähtyä paikoilleen, havaitakseen se, mistä tämä kaikki lopulta kumpuaa. Itsestäänselvyydestä.
Kun ihmisen itsenäisyydestä tai mistä tahansa ihmiselämään liittyvästä asiasta ajansaatossa kehittyy itsestäänselvyys, se lopulta menettää merkityksensä. Kun meillä on riittävästi kaikkea, alamme haluta jotakin sellaista, mitä todellisuudessa emme edes tarvitse.
Vasta silloin, kun ihminen on oikeasti vaarassa menettää jotakin itselle todella rakasta, ollaan aitojen oikeiden asioiden äärellä. Muistan elävästi kuinka Arman Alizad totesi Viimeinen ristiretki ohjelmassa seurattuaan totaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, heillä ei ole kerrassaan mitään, mutta silti heillä on toisensa. Tiivis yhteisö.
Tuota tiivistä yhteisöä, yhteisöllisyyttä kaivattaisiin meillä täälläkin. Vieläpä niin, ettei tuon rakentumiseen tarvitsisi olla tämän tänäpäivänä itsestäänselvyytenä pidetyn itsenäisyyden edes uhattuna. Kysymys kun lopullaan on varsin yksinkertaisesta asiasta. Siitä mihin tämä kansa tuon itsepäisyytensä lopulta kanavoi. Sillä jos oikein kanavoituna sillä on varmistettu aikanaan pienen maamme itsenäisyys, miksei sillä varmistettaisi myös se että tämä itsenäinen kansa voisi omassa maassaan hyvin.
Luin tässä aamutuimaan Hesarin kirjoituksen köyhyydestä. Tämä kirjoitus sai minut kirjoittamaan omasta kokemuksesta aiheeseen liittyen.
Minä olen aina ollut köyhä, jos tuota köyhyyttä mitataan pelkästään rahassa.
Synnyin keskituloiseen perheeseen, jossa molemmat vanhemmistani kävivät töissä, mutta jossa rahan puute heijastui jatkuvasti jokapäiväiseen elämään. Lähinnä siitä syystä että isäni ajatteli ihmisten arvostuksen perustuvan siihen, miltä ulospäin elämämme näyttäisi. Hän ajoi itsensä totaaliseen uupumukseen, yrittäen näyttää olevansa jotakin aivan muuta kuin mitä todellisuudessa olikaan.
Kaikki tämä yrittäminen vei hänet lopulta hautaan. Muistan jo varhain lapsuudessani miettineeni sitä, kuinka haluaisin elämältä jotakin aivan muuta kuin mitä se isäni kohdalla näytti olevan. Jatkuvaa vekselien pyörittelyä, laskujen räknäystä ja rahan riittämättömyyttä. Päätin jo reilun kymmenen vanhana, etten suostuisi elämään tuollaista elämää. Toisin kuitenkin kävi.
Istun nimittäin kirjoittamassa tätä, juuri todeten sen että nyt nelikymppisenä vasta elän tilannetta, jossa raha ei enää ole minulle pakkomielle. Tavarat ja niiden hankkiminen on menettänyt merkityksensä. Työ ei enää ole vain jonkun eliitin etuoikeus jne. jne.
Ihmiselle joka on konkreettisesti kokenut sen mitä on mennä kuukausi toisensa perään sosiaalitoimiston luukulle hattu kourassa, aivan samoin kuin säännöllisesti vierailla seurakunnassa hakemassa ruoka apua, säännöllinen työ on jotakin niin ihmellistä, että vaikka tässä hetkessä olen kohta 5kk saanut tästä ylellisyydestä nauttia, en vieläkään tätä kunnolla ole sisäistänyt.
No mistä tässä minun kohdallani on sitten lopulta kysymys? Joiltain osin "huonosta tuurista", eli tämän päivän ajatuksillani siitä että elämä halusi opettaa minulle jotakin äärimmäisen tärkeätä. Toisaalta siitä että olen elänyt elämäni erilaisten orjuuttavien riippuvuuksien alla, aikaa jossa raha on vain välttämättömyys, jolla tyydytetään huutava pakkomielle. Lisäksi kun lähelläni on elänyt ihmisiä jotka ovat tavalla tai toisella hyväsydämisyyttään auttaneet, ymmärtämättään vain pahentaen tilannetta, minun ei koskaan ole ollut tarvetta ottaa vastuuta elämästäni vasta kuin nyt ja lopuksi siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka minulle olisi ollut kaikki maailman rahat, olisin ne onnistunut jollain tavalla hävittämään osaamatta käyttää niitä oikein ja harkitusti.
Tänään en koe olevani köyhä. Vaikka vasta viime kuukausina olen saanut siis säännölliset tulot ja vaikka tosiasia on se että jatkuvasti, viikottain yhä räknäilen rahan riittävyyttä suhteessa perheemme menoihin. Koen nimittäin tästä kaikesta oppineeni niin äärettömän paljon itsestäni sekä suhteesta toisiin ihmisiin ja elämään, että vaikka eläisin lopun elämääni ilman rahaa, kokisin silti olevani äärettömän rikas ihminen. Sanotaanhan nimittäin niin, että jotkut ihmiset ovat äärettömän köyhiä, kun heillä ei ole mitään muuta kuin rahaa.
No mitä kaikkea tästä olen sitten oppinut. Ainakin sen tärkeimmän, että me ihmiset olemme tällä toisiamme varten. Jos ihmisellä ei ole rahaa, hänellä voi olla huutava tarve kohdata toinen ihminen. Toisen ihmisen kohtaamisen kautta tuo ihminen voi nimittäin saada peilauksen siitä miksi on ajautunut elämässään kyseiseen tilanteeseen. Minä ainakin olen toisten ihmisten kautta oppinut sen, että vaikkakin tietysti myös olosuhteet vaikuttavat kokonaisuuteen, niin todella paljon on omalla kohdallani ollut mahdollista noiden olosuhteiden muuttamiseksi tehtävissä.
Uskon tänään aitoon kohtaamiseen. Kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Tästä johtuen toivoisikin yhteiskunnassamme keskityttävän siihen, että talousvaikeuksissa elävän ihmisen olisi mahdollista sosiaaliviranomaisten, mielenterveystoimiston tai lääkäripalveluiden sijasta, saada kohdata toinen ihminen joka olisi omassa elämässään samojen asioiden äärellä oleillut, löytäen tien pimeydestä kohti valoa. Toisen ihmisen aito kohtaaminen, varsinkin kun se pohjautuu vahvaan omakohtaiseen kokemukseen asioissa, hakkaa nimittäin mennen tullen ne tapaamiset, mitä ehkä vartin verran on edellä mainittujen viranomaisten luona aikaa jutella.
Toisaalta on äärettömän surullista myös se, että ihmiset jotka eivät koskaan ole elämässään kohdanneet talousvaikeuksia, eivät voi ymmärtää sitä, kuinka äärimmäisen raskasta on elää jatkuvassa pelossa. Jatkuvasti odottaen postia kauhulla siitä mitä sieltä seuraavaksi tulee. Joka päivä pohtien sitä millä tavalla saa hoidetuksi tämän ja tämän laskun, kun niihin ei tässä hetkessä ole yhtikäs rahaa. Tätä vyyhtiä kun alkaa sitten hoitaa ihminen joka ei koskaan ole saanut opetella oikeanlaista taloushallintaa, lopputuloksena on vain yhä syvenevä kaaos. Jatkuvia perintäkirjeitä, ulosottopäätöksiä, puheluita velkojille, sosiaalitoimistoon jne. jne.
Kun sitten kerää kaiken voimansa, päättäen hakea apua velkaneuvonnasta, törmää karuun todellisuuteen. Vaatii nimittäin suunnattoman määrän voimavaroja kerätä kasaan kaikki ne liitteet, joiden avulla saisi vasta varattua ajan kyseiselle instanssille. Puhumattakaan siitä prosessista mikä edessä kaikkineen olisi.
Kuten todettua, minulle tämä kaikki on todella tuttua. Silti juuri nyt elän monin tavoin hyvää elämää. Rahaa ei edelleenkään ylimääräisiä ole. Siitä pitää huolen jonkin aikaa se kolmen vuoden taistelu, jonka yrittäjyys erinäisine pätkätoineen on tullessaan tuonut. Kaikesta huolimatta koen saaneeni elämässä äärimmäisen paljon. Toisinsanoen kaiken tarvitsemani. Tärkeimpänä yhteyden omaan sisimpääni sekä sen myötä toisiin ihmisiin.
Voinette vain kuvitella miltä ihmisestä joka läpi elämänsä on taistellut talousasioiden kanssa, tuntuu tässä hetkessä esimerkiksi se, kun työn ohessa saa viettää aikaansa sellaisessa paikassa kuin Peurunka. Paikka jossa kaikki on lähes luksusta. Ei siis ihme että ihmiselle joka jossain kohtaa vuosia sitten oli väärällä tavoin luovuttanut, luopuen toivosta, tuntuu lähes epätodelliselta tehdä työtä jota rakastaa, reissaten toistatuhatta kilometriä viikossa, kun vasta joitain vuosia sitten tuo reissaaminen toi tullessaan vain äärimmäisiä pelkoja ja paniikinsekaista kauhua, aiheuttaen vain kerta toisensa jälkeen peruuntuneita reissuja.
Omasta kokemuksestani tiedän, että ihminen joka elää talousvaikeuksissa, tarvitsee toisten ihmisten tukea jaksaakseen ulos tuosta oravanpyörästä. Sen vuoksi ja siitä johtuen haluankin päivittäin olla valmis osaltani kohtaamaan toisia ihmisiä aidon avoimesti. Jos edes yhtä ihmistä omilla kokemuksillani voin auttaa, on elämälläni oikeasti jotakin merkitystä.
